Paluu blogin pariin pitkästä aikaa. Ja maailma on muuttunut.
Reilut kaksi viikkoa sitten hallitus päätti sulkea koulut. Suomalaiset ohjattiin etätöihin, kaikki paitsi hoitajat, lääkärit ja muu olennaisin työvoima. Suuret tapahtumat kiellettiin. Nuo kaksi-kolme viikkoa on nyt totuteltu uuteen arkeen, koronan kanssa. Nyt ravintolat ovat sulkeutumassa ja Uusimaa on jo suljettu. Koululaiset opiskelevat etänä ainakin toukokuuhun asti ja monet hoitoalan työntekijät siirtyvät uusiin poikkeusajan tehtäviin, esim. vanhustyöhön tai puhelinpalveluun.
Meidänkin perheen arkeen korona on vaikuttanut paljon. Mies on siirtynyt täysin etätöihin ja tehtiin hänelle minitoimisto meidän makkarin nurkkaan. Siellä hän pystyy keskittymään, vaikka me muut oltaisi kotona.
Minun työt jatkuu ainakin vielä toistaiseksi. Aamuisin kävelen töihin ristiriitaisin fiiliksin. Töissä on tavallaan kivaa ja toisaalta tosi raskasta. Välillä melkein itkettää, kun katson nallekarhuja talojen ikkunoissa. Niiden tarkoitus on, että perheet voivat laskea, montako nallea löytävät yhteisillä ulkoiluhetkillä. Sateenkaaret ikkunoissa tarkoittavat toivoa, voimaa ja iloa. Tällä viikolla tunteet alkavat itselläkin vapautua.
Kaupunki aloitti yt-neuvottelut eikä kenelläkään ole varmuutta kevään ja kesän töistä/lomista. Ensimmäiset pari viikkoa oli töissä rauhallista ja mukavaa, kun tehtiin omalla joukolla rästihommia ja nautittiin rauhallisemmasta menosta. Tällä viikolla toimipisteitä tiivistettiin ja meidän tiloihin tuli toinen yksikkö. Hallitus suosittelee sosiaalisten kontaktien minimoimista. Kaikki yli 10 hengen kokoontumiset on kielletty. Niinpä on saatu ihan tosissamme suunnitella, miten tuo toteutuu nyt, kun pienessä talossamme on paljon porukkaa. Myös ääntä ja liikettä tuli paljon lisää, mikä kuormittaa itseäni ehkä eniten. Rauhallisia työtiloja ei kertakaikkiaan ole. Täytynee ensi viikolla ottaa omat kuulokkeet mukaan. Voi niillä ilmaista, että haluaa työskentelyrauhan.
Minut on tällä hetkellä siirretty toimistotöihin ja muihin juokseviin asioihin. Sekin on erilaista ja siksi kuormittavaa. Tavallista päivärytmiä ei enää itsellä ole ja työn suurin ilo, lasten kanssa oleminen, on vähentynyt itseltäni radikaalisti. Olen kyllä mielestäni taitava löytämään tekemistä, koska sitä on kertynyt viime syksystä asti. Silti välillä tuntuu vaikealta saada otetta töistä: mitäs sitten seuraavaksi tekisikään? Mihin tarttuisi?
Olen jollain tavalla hyväksynyt sen, että töissä on riski saada tartunta tai ainakin altistuminen. Kaikkiin flunssaoireisiin suhtaudutaan kuitenkin vakavasti ja sairaslomaa saa herkästi. Töissä käyminen tuo mukavaa rutiinia omaan viikkoon.
Lapset sairastivat flunssaa viikon-pari ja sen jälkeen pyörähtivät päiväkodissaan pari päivää. Tällä viikolla he siirtyivät heille uuteen päiväkotiin, yhdistymisten takia. He tuntuvat kuitenkin viihtyvän heille uusien lelujen ym. parissa ja koen, että päiväkodissa oleminen on heille turvallista ja tuttua arkea tämän kaiken hulinan ja erikoisen maailmantilanteen keskellä. Uudessa päiväkodissa heillä on omat tutut aikuiset ja tutut lapset.
Kaikki harrastusmenot, ystävien kanssa sovitut mökkeilyt, kyläilyt, koulutukset ja tapaamiset on nyt peruttu. Yin-jooga ja reggaeton pyörivät netissä, mutta niiden pariin on vaikea rauhoittua täällä kotona.
Tämä viikko olikin ehkä raskain meille kaikille. Itsekin olin hurjan väsynyt. Yhtenä yönä sain nukuttua vain 4 tuntia, kun murehdin työasioita. Plääh tyhmää.
Matkustamista ei suositella. Mökkeilyä ei suositella. Lasten keskinäisiä pihaleikkejä ei suositella. Videopuhelut, nettipalvelut ja noutoruoka ovat nyt in.
Minä ajelen tänään silti mökille. On pakko. En ole ollut pitkään aikaan yksin ja se alkaa näkyä jaksamisessa. Kaksi yötä. Aion lukea, ulkoilla luonnossa, syödä herkkuja, silitellä kissaa, ottaa valokuvia, ehkä laulaa, unohtaa hetkeksi tämän koronan ja ladata akkuja nyt kun vielä voin.
Kevättä on vielä pitkään jäljellä, vaikka viikot menevätkin tavallaan ripeästi. Täytyy levätä silloin kun voi. On pakko elää päivä kerrallaan, koska tietoa huomisesta ei oikeastikaan ole: mitä vaan voi tulla eteen. Ja silloin on reagoitava nopeasti.
Elämä on nyt haastavaa, mutta se on sitä kaikilla. Jokaisella on omat haasteensa tässä poikkeustilassa. Vaan kyllä me tästä selvitään ja tavallinen elämä tuntuu tämän jälkeen taas erityisen arvokkaalta.
