Menty ja tultu, tultu ja menty

Juhannuspäivän olin kotona lasten kanssa. Kerättiin pienet kukat maljakkoon, laitoin pöytäliinan terassille. Minun sisko lapsensa kanssa kyläilivät: syötiin hamppareita ja mansikkakakkua, käytiin uimarannalla, lapset leikkivät ja aikuiset lojuivat sohvalla. Tavallista, kotoisaa ja mukavaa. Ja se juuri oli ihanaa.

Heti juhannuksen jälkeen asumuseroonkin liittyvät tunteet alkoivat yllättäen purkautua. Koin, että nyt tunteilla oli tilaa tulla: lapsen synttärijärjestelyjen, kaikkien asioiden hoitamisten ja juhannuksenkin jälkeen. Olin myös väsynyt kaikesta tohinasta ja touhusta. Yhden iltapäivän ja illan olin erityisen ahdistunut ja itkuinen. Onneksi olin kuitenkin varannut Pohjanmaan sukulaiselta mökin, jonne oli lähdettävä. Vielä mökkireissun alkajaisiksi sain paniikkikohtauksen ollessani kaupassa. Vasta mökille asetuttuani olo helpotti. Parissa päivässä voimat alkoivat palailla, kun sain olla hiljaa, rauhassa ja yksin, keskellä vihreää ja sinistä luontoa.

Loppuviikosta lasten isä toi lapset mun luokse mökille ja vietin siellä vielä heidän kanssa pari päivää helteessä uiden ja paarmoja lätkien. Ajeltiin kotiin ja kaaduttiin onnellisina omiin sänkyihin.

Yksi sunnuntaipäivä levättiin kotona ja sitten lähdettiin yhden yön reissulle Tampereelle. Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että ei olisi kannattanut ottaa noita reissuja näin lähelle toisiaan. Olisinkin ihan mielelläni antanut lapset esim. isänsä luokse huilatakseni ihan vähän ennen Tampereen matkaa, mutta hänelläkin sattui olla juuri tuossa viikonloppumeno. Huomaan, että uupumus vaikuttaa edelleen meidän arkeen: en jaksa samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi lasten kanssa matkailu on sellainen asia, jossa uupuminen näkyy selkeästi ja varmaan vielä pitkään.

Päästiin kuitenkin hyvin Tampereelle ja onnistuin: saatiin lapsille hauska ja mieleenpainuva retki. Yksin en lasten kanssa olisi kuitenkaan pystynyt lähtemään, mutta oman siskon ja siskontytön kanssa oli mukava matkata. Ukkonen (4,5v.) oli innoissaan junakyydistä: oli viimeksi vauvana päässyt. Hurjapää uskalsi tulla huvipuistossa jopa Keinukaruselliin ja Tukkijoessakin vain nauroi, kun kastui. Tattirallia, Kantti X kantti, törmäilyautoajelua, Vauhtimadon kyytiä. Puhuva puu nauratti ja Angry Birdsin kiipeilypaikka kiinnosti. Satulintu (7v.) odotti ehkä eniten Vauhtimatoa ja uskalsi myös paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Serkun kanssa yhdessä oli kiva mennä laitteisiin. Särkänniemessä meni koko päivä ja olikin mukava olla kiireettä. Illalla poikettiin vielä Akvaariossa ja Näsinneulassa, ja itse olin siinä vaiheessa aivan puhkipoikki. Bussilla hotellille ja unta aivoille.

Seuraavana päivänä ajeltiin vielä Katujunalla Tallipihalle. Siellä lapset ruokkivat kanoja ja katselivat pupuja. Ostettiin Suklaapuodista pienet herkut junamatkalle. Kokonaisuudessaan reissu meni erittäin hyvin eikä lasten kanssa käytyjä pieniä tahtojen taisteluita lasketa tai enää muistella. Hyviä muistoja jäi.

Illalla lasten isä tuli käymään ja pötkötteli ja leikki hetken lasten kanssa. Se oli mukavaa, koska lapsillakin oli jo iskää ikävä.

Ja sitten päästäänkin jo tähän aamuun, joka oli lasten kanssa rauhallinen, levollinen ja varsin ihana. Kaikki olivat tyytyväisiä. Laitoin aamupalaa yläkerran sohvalle ja katseltiin rauhassa lastenohjelmia. Esikoisen kanssa juteltiin perimästä, opiskelusta ja viisaudesta, mm. siitä että kaikenlaista voi oppia, jos haluaa. Pienempi oli onnellinen aamukaakaosta, jota meillä ei ole ehkä koskaan tarjoiltu aiemmin. Aamupalan jälkeen lasten mummu haki heidät mummulaan ja illalla he menevät isälleen yöksi. Ovat siellä todennäköisesti koko loppuviikon yötä. Päivisin hoidan heitä, kun isänsä on töissä. Tällä kertaa lapset eivät siis juurikaan ehtineet olla tässä kotona, kun en minäkään. Mutta ihania yhteisiä kesähetkiä meillä on ollut ja yhdessä on oltu.

Ja nyt kaipaan kotona olemista, rauhoittumista. Sen järjestämistä saakin nyt harjoitella, koska jostain syystä meille olisi nyt tarjolla tosi paljon kaikkia ystävätreffejä ym. Ja harmittaa kieltäytyä niistä, mutta nyt on pakko. Jotenkin ihanakin pakko.

 

Onnen etsintää

Kävellessäni kotiin kaupungilta mietin, että olen kuitenkin saanut elää tosi yltäkylläistä elämää viime vuodet. Raha-asiat on vaivanneet taas mieltä, vaikka tiedän, että vaihtoehto olisi luottaa kaiken hoitumiseen. Olen kiitollinen, että olen saanut matkustaa, harrastaa ja hankkia hyödykkeitä, joista olen saanut iloa.

Mielessä vilahti kuitenkin, että olenko nämä vuodet kuluttanut rahaa vain saadakseni onnea ja hyvää oloa. Elämykset, uudet vaatteet ja tavarat, hemmottelut, toisille ostetut lahjat - entä jos nämä kaikki ovatkin olleet vain keinoni luoda itselleni hyvää oloa tyytymättömyyden keskelle? Olenko ollut sisäisesti niin onneton?

Kävelyllä muistin, että oikeastaan oikea onni ei löydy niistä tavaroista ja asioista, joita rahalla saa. Rahalla saa vapautta ja se on minustakin tavoittelemisen arvoista, mutta kaupasta todellista onnea ei saa.

Onni on lähempänä kuin olen muistanut. Jotenkin niin surullista, että olen vähän unohtanut sen, vaikka se oli niin ilmiselvää seitsemisen vuotta sitten. Tai en ole unohtanut, vaan ollut liian väsynyt nähdäkseni sen kirkkaasti. Sen ääriviivat ovat olleet sumeat. Suurin onni löytyy nimittäin sylistä, kainalosta ja se nukkuu kahdessa pienessä sängyssä asuntomme länsisiivessä. Se leikkii rosvoa ja poliisia, on naukuva kissa. Se soittaa pianoa nelikätisesti ja esittelee pyöräilytaitojaan. Se kapuaa syliin ja muiskauttaa suukon. 

Eniten toivon, että tämä kaikki mun elämässä tapahtuva hässäkkä palauttaa mut siihen asetukseen, jossa mulla on aikaa ja jaksamista lähteä leikkipuistoon, majaleikkiin tai pyöräretkelle. Aikaa ja energiaa olla läsnä, leikkiä, ottaa syliin, lohduttaa kiukkuista sekä nähdä ja kuulla. Sillä sellainen äiti haluan olla.

 

Satulintu 7v.

Silmät kiinni jo toista tuntia
ilmeikäs unimatkaaja,
ei vaan äidistä irti päästä
ote tiukka ja tiivis,
älä mene äiti, tarvitsen sinut nyt,
minä kasvan kohta. (19.9.2014)

***
Maailman kaunein kosketus
äidin iholla
uninen pieni käsi
pitää kiinni, silittää.
Miten voikaan niin pehmoisella ja pienellä kädellä
koskettaa sydäntä niin lujaa? (19.9.2014)
 

Satulintu täyttää pian 7 vuotta. Ajatelkaa, seitsemän! Satulinnun vauvavuosina kirjoitin pitkään vauvablogia. Ihmeellistä, että siitäkin on niin kauan. Tykkäsin siitä blogista ja olen usein kaivannut sitä. Silloin uskalsin vielä kertoa lasten elämästä netissä. Sitten minuun iski jonkinlainen sensuuri ja suojelemisen tarve. Halusin pitää lapseni katseilta suojassa. Satulinnun vauvavuosina kirjoitin myös runoja. Niistä muistan edelleen nuo tunnelmat, kun ihmeellinen, kauan odotettu ja toivottu, vauva oli tissillä jatkuvasti. Oli kuuma kesä ja sänky oli märkä maidosta ja hiestä. Ja oma olo oli huumaantunut kaikesta siitä onnesta, mitä oli saatu. Ja tänään minä saan osallistua hänen koulutiensä ensimmäiseen vanhempainiltaan.

Satulinnun luonnonkiharat pitkät hiukset ovat aina takussa takaa. Hän ei pidä ollenkaan niiden harjaamisesta, mutta viime päivinä se on sujunut melko hyvin. Yritetään muistaa laittaa ponnari eskaripäivän ajaksi, jotta ei takkuuntuisi niin paljon. Otsatukka on toiminut edelleen hyvin. Toki se on kuuma kesäisin, kun Satulintu ei halua laittaa sitä pinneillä ylös. Ehkä kampaaja osaisi keventää sitä jotenkin. Satulinnulla on upea, paksu tukka. Siihen saisi vaikka mitä kampauksia, joita kyllä mielelläni tekisin, jos lapsonen antaisi.

Hänen lempivaatteitaan ovat mummun tekemät kissahousut ja erityisesti vanhat unihousut, jotka hän on osuvasti nimennyt Raatohousuiksi. Ne ovat lähes kokonaan rikki toisen polven kohdalta, mutta ne ovat niin rakkaat ja turvaisat, että niitä ei saa edes korjata. Satulinnun pinkki kausi meni ohi noin vuosi sitten ja nyt kelpaavat myös muut värit. Kissapaidasta hän on haaveillut.

Satulinnun tärkein harrastus on piirtäminen ja kirjoittaminen. Viime aikoina hän on piirtänyt mahtavia sarjakuvia, joissa seikkailee uljas sankarihahmo, Super-kissa. Usein myös ystävät saavat kortteja, kirjeitä ja lahjoja, joita hän askartelee. Vaikeat tunteet päätyvät nekin paperille ja silloin kuvissa on kakkakasoja ja kielen näyttämisiä. Ihanat asiat myös piirretään ja niistä tehdään esim. pieniä vihkosia. Kirjoittaminen sujuu aina vain paremmin ja nyt jo melkein virheettömästi. Jotkut kaksoiskonsonantit jäävät uupumaan ja Satulinnusta on tullut entistä tarkempi, että hän haluaa kirjoittaa sanat täysin oikein. Lukeminen onnistuu myös ja hän lukee myös tekstausta. Kirjoittaminen kuitenkin hallitsee näistä kahdesta.

Satulinnun elämä pikkuveljen kanssa on sitä samaa kuin kuulemma muissakin perheissä. Rakastamista, riitelyä, rakastamista, lisää riitelyä. Kun pikkuveljelle sattuu jotain isompaa murhetta, Satulintu saattaa purskahtaa itkuun huolesta. Ja kun pikkuveli istuu liian lähellä sohvalla, häntä työnnetään surutta kauemmas voimakkailla jaloilla. Satulintu vaikuttaa olevan ihan mukava leikkikaveri muille. Hänellä on paljon ystäviä eskarissa ja naapurustossakin. Hän sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin.

Esikoiseni uskaltaa mennä yksin pihalle leikkimään naapurin lasten kanssa. Hän osaa kulkea eskarista lyhyen matkan kotiin, kun me Ukkosen kanssa vasta tehdään lähtöä päiväkodilla. Kotiin Satulintu ei vielä halua jäädä yksin. Eikä viedä roskia roskakatokseen. Häntä pelottavat myös ukkossää ja kaikenlaiset ötökät. Niihin totutellaan tänäkin kesänä. Satulintu osaa jännittää asioita ja ilmaista sen. Yhdessä jutellaan ja selvitään jännittävien asioiden yli.

Satulintu toivoo saavansa puhelimen pian. "Monella kaverilla jo on", kuuluu jokaiselle vanhemmalle tuttu virsi. Me on päätetty kuunnella omaa ajatustamme. Alunperin ajateltiin, että ekaluokkalainen ei tarvitse puhelinta. Ollaan luvattu saattaa Satulintu kouluun joka päivä, ja tarpeen tullen hakea koulusta jälkkärin jälkeen. Puhelinta ei siis sinänsä tarvitsisi. Asumusero muuttaa kuitenkin jollain tavalla tätä ja on pohdittu, saisiko Satulintu kuitenkin puhelimen 7-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Hän voisi sitten pitää yhteyttä sillä sekä äitiin että isään milloin vain, ja samalla puhelinta voisi käyttää itsenäisen koulumatkan harjoittelussa esim. niinä aamuina, kun en itse pääse saattamaan häntä kouluun työvuorojeni takia.

Satulintu on kaunis lapsi. Samanlainen kuin ennenkin. Ja silti niin muuttunut, kasvanut. Vaikka on vielä niin pieni. Vahva ja viisas, herkkä ja hauras. Samanlainen, oma itsensä. Ihana hömppä.

Eskarilaisen tahtoikä

Satulintu on tuleva koululainen, eppuluokkalainen. Muita päätä pidempi, etevä ja empaattinen. Herkkä ja tahtonsa tunteva.

Satulinnulla on paljon omaa tahtoa, sisäistä viisautta ja herkkä mieli. Tahto tulee esiin päivittäin, kun "äiti on typerys", "äiti on tyhmä" tai "äiti on kakkapää". Kun äiti ei tee tai ole niin kuin lapsi haluaa. Ja kun äiti ei muka ymmärrä tai usko. Kyllähän äiti ymmärtää ja uskoo, se on varma, vaan äidinkin pään sekoittavat välillä kahden alle kouluikäisen keskinäiset kiistat. Kumpi nyt tällä kertaa teki ja mitä teki? Kenestä nyt tuntui pahalta mikäkin ja mikä johti mihinkin? Kun äiti leikkasi ja värjäsi hiukset, se oli lapselle itkun paikka. "Äiti, sinun tukkasi on ruma. Minun äidillä ei saa olla tuollainen tukka."

Tahtoa löytyy myös muuten. "Tahdon lelun." "Tahdon vihkon." "Tahdon jäätelön." "Tahdon leikkikaverin." "Tahdon sisälle." "Tahdon ulos." "Tahdon herkkuja." "Tahdon Takkuparran iltasadun." On annettu lelut, vihkot, jäätelöt ja sadut. Tehty leikkikaverikin. Kuunneltu, sylitelty, rapsutettu, pussattu. Kovasti on yritetty olla hyviä vanhempia. Niin kovasti, että olen joskus miettinyt, onko vanhemmuudestani kadonnut sen luonnollinen pehmeys. Leppoisuus, rentous, aitous, ilo. Iloitsen lapsistani, mutta olenko oma itseni vanhemmuudessa?

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani, ollaanko ostettu lapsille liikaa leluja. Ovatko lapset ollenkaan päässeet oppimaan kiitollisuutta ja asioiden arvostamista? Mistä tietää, milloin on annettu liikaa lahjoja? Minusta niitä voi nimittäin antaa vahingossa liikaa. Lapsen on hyvä oppia sekä rahan arvoa että olemassa olevien asioiden arvostamista. Vaan eikö elämän pitäisi kuitenkin olla myös mukavaa? Missä menee raja?

Jotta muistaisin itse tämän asian, kirjoitan sen tähän ylös. Olen älyttömän onnellinen, että lapsellani on omaa tahtoa ja että hän uskaltaa näyttää sitä minulle. Se on oikeasti todella hienoa ja se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein. En vain ole itse tottunut siihen, että tunteet saa kotona näyttää ja siksi hapuilen, että miten niihin pitäisi suhtautua. Varhaiskasvatuksen ammattilainenkin on näköjään vain äiti lapsilleen. Epävarma, herkkä, hapuileva, hyvää tahtova, virheitä tekevä, inhimillinen ihminen, joka aika useinkin nostaa kädet pystyyn ja toteaa olevansa keinoton. Onneksi niitä hetkiä varten ovat livessä ja somessa ihanat ystävät sekä päiväkodin varhaiskasvattajat, jotka auttavat maadoittumaan takaisin nykyhetkeen ja keskittymään hyviin asioihin. Kertovat etten ole ainoa eikä lapseni tahdo liikaa. Tavallista eskari-ikäisen tahtoa ja kasvamisen vaikeutta. Been there, done that.

Voi lapset, tiedättekö miten paljon opetatte meille vanhemmille!

Prinsessamekkoja

Meillä asuu lähes viisivuotias Frozenin prinsessa Elsa. Joka aamu hän saapuu huoneestaan uuteen vaaleansiniseen mekkoonsa pukeutuneena ja sanoo silmät loistaen: "tadaa!". Minä olen kuulemma palvelija, pikkuveli Sven-poro ja isä toimittaa Kristoffin virkaa. 💙

Tytön taaperoaikoina olin erityisen tarkka hänen vaatteistaan. Ostettiin pääosin kotimaista, värikästä printtiä, iloista ja ööh, kallista. Vaatteet olivat aina puhtaat ja täydellisen ehjät. Yläosa, alaosa ja kengät sointuivat yhteen kivasti: ei liikaa samaa väriä, mutta sillei sopuisasti, tiedättehän. Edelleenkin omaa silmää miellyttää sellainen tasapainoisuus, mutta enää en jaksa olla niin tarkka käytännössä.

Nykyään annan lapsen päättää aikalailla itse, mitä hän haluaa pukea. Tottakai minä olen se, joka ostaa ne vaatteet sieltä kaupasta ja mahdollistaa ne, mutta neiti itse valitsee, mistä tykkää ja mitä suostuu käyttämään. Joinain päivinä se tarkoittaa, että meillä on kokopinkki lapsi. Vaikka pinkki ei ole edes hänen lempivärinsä. Se on kai edelleen violetti ja Frozen-innostuksen myötä tietysti myös vaaleansininen. Nyt olen kahtena aamuna antanut hänen pukeutua Elsaksi kerhoonkin. Siis sellaiseen suureen prinsessapukuun, jossa on kimalletta ja harsokangasta. Myös kerhokuvassa hän halusi olla Twilight Sparkle (My Little Pony).

Aluksi en halunnut ostaa pitkään aikaan mitään kaupallisia tuotemerkkejä, joissa näkyy lastenohjelmista tuttujen hahmojen kuvia. Vähitellen päästin kuitenkin irti vakaumuksestani, koska näin miten lapsi itse rakasti juuri niitä. Ei mulla ollut sydäntä kieltää häntä. Halusin myös, että hänellä on yhteisiä juttuja kavereiden kanssa.

Prinsessavaihe kestää varmaan vain lyhyen aikaa. Olkoon siis prinsessa vaikka joka päivä! Ja vaikka röyhelömekkovaihe kestäisi pitkäänkin, saakoon itse valita missä vaatteissa on hyvä olla. Ja voinhan minäkin toki vähän ehdotella omia suosikkejani, jos joku niistä sattuisi kelpaamaan. Olen iloinen, että esimerkiksi mintunvihreät haaremihousut kelpaa, sellaiset haalarimalliset ohuilla naruolkaimilla. Muistuttaa lapsen mielestä kuulemma Jasmin-prinsessan housuja! 💙

Neljävuotias

- äärettömän rakas ja ihana tyttönen, iso ja pieni yhtä aikaa
- välillä ärjyvä merirosvo, toisinaan tanssiva prinsessa tai prinssi, joskus huolehtiva lääkäri ja eläinlääkäri, välillä eväsretkeilevä pupu tai dinosaurusmaan hallitsija
- osaa pukea kaikki vaatteet itse, mutta turhautuu ja kiukustuu, jos joku jää jumiin. Tykkää myös ottaa apua vastaan.
- lempivärit tällä hetkellä keltainen ja violetti
- haluaa isältä karusellipyöritystä kun tämä tulee töistä
- tykkää rutiineista, vaikka nauttii myös kaikesta uudesta
- aktiivinen, touhukas, utelias, kyseleväinen, vauhdikas, herkkä, empaattinen, tahtonsa tunteva
- pohdiskelee mm. kuolemista ja sitä miltä kuollut ihminen näyttää
- nauttii kaikesta tekemisestä ja aktiviteeteista, mutta myös rauhallisista leikeistä kotona
- nukkuu noin klo 20-7.

- tykkää mm. nähdä ystäviä, tanssia, käydä huvipuistoissa, ruokkia sorsia, katsoa Netflixiä, soittaa nokkahuilua ja huuliharppua, keksiä omia tarinoita tarinanoppien avustuksella, laulaa, leikkiä hippaa, keinua sivuttain kuin hevosen kyydissä, leikkiä pikkuruisilla legoilla ja muilla minileluilla, syödä herkkuja, kyläillä kavereilla, villitä pikkuveljeä vauhdikkaisiin juoksuleikkeihin tai äänekkäisiin kiljumisleikkeihin, leikkiä piilosta ja pimeäpiilosta, lähettää hymiöitä puhelimella, roikkua renkailla, jumpata patjalla, tehdä voimistelutemppuja, hyppiä trampoliinilla, leikkiä Dubloilla, hoitaa pikkuveljeä, auttaa äitiä ja isää, leikkiä riehumisleikkejä, potkupyöräillä, käydä uimahallissa ja uida kellukkeilla, kastella pihakukkia vesiruiskulla/pyssyllä, käydä Leon leikkimaassa, kuulla merirosvotarinoita ja niin edelleen.

Meidän ensimmäinen vauva, nyt jo neljävuotias. 💛💚💜

Ukkonen 1,5 vuotta!

Poikani

Hymy kuin pieni valopilkku

syksyn ollessa pimeä.

Iho kuin pehmeä kangas:

lämmin, kaunis ja sileä.

Nauru kuin sielun onni suurin,

murtaa jokaisen muurin.

Katse kuin ruskeita nappeja kaksi,

kaunis, rakas lapsi.

9.10.2017

Meidän Ukkonen ei ole kyllä yhtään tuima, vaikka tuo blogissa käyttämäni nimitys antaisi niin olettaa. Meillä on lempeä, tyytyväinen, iloinen, helposti harmista tyyntyvä, utelias, kujeileva, kaunis poika. 

Nyt puolitoistavuotias poikanen iloitsee erityisesti mm. kylävieraista, kaikenlaisista autoista tai muista asioista jotka kulkevat pyörillä, siskon kanssa olemisesta, äidin sylistä sekä isän kanssa ulkoilusta. Muutamat edelliset kuukaudet on menneet tosi nopeasti ja pienestä taaperosta on tullut touhukas leikki-ikäinen, jolla on mielessä jo monia omia juttuja ja suunnitelmia.

Pojan yksi lempipuuhista on kaivaa kaapista lautapelit ja levittää ne ympäri olohuoneen lattiaa. Hän kuljettaa myös autoja ympäri kotia, hoitaa nukkevauvaa ja rakentaa palikkatornia. Ottaa kovasti mallia kaikista muiden tekemisistä. Ulkona tykkää edelleen kävellä kärryllä naapureiden pihoihin ja kontata metsäpolkua meitä muita karkuun. Tykkää laskea liukumäestä pää edellä sekä syödä lunta lapiolla. Pulkan kyydissä viihtyy vain hetkittäin ja silloinkin täytyy olla mahallaan pää menosuuntaan.

Ukkonen juttelee joitain sanoja ja viime aikoina on tullut taas uusiakin. Omaa puhetta tulee myös paljon ja kertomista riittää. Kävelee kun viitsii ja konttaa supervauhtia niin että ystävätkin sitä ihmettelevät ääneen. Nipistelee minua poskista ja testaa reaktiotani. Huuli menee hitaasti mutruun jos kielletään. Repii omaa suutaan silloin kun harmittaa kovasti. Ymmärtää tosi paljon puhetta sekä tykkää rutiineista. Syö ja nukkuu hyvin. Nauttii hassutteluista ja kutitusleikeistä. Pudottelee tavaroita ylhäältä alakertaan ja sitten itkee niiden perään. Pituudeltaan 85,5cm.

Meidän pieni. Ihaninta on seurata näiden sisarusten välistä suhdetta ja sen kehittymistä. Sitä miten ärsyyntymisistä ja satunnaisista hankaluuksista huolimatta sisarusten välinen rakkaus on luja ja syvä. Isosisko haluaa pitää huolta pikkuveljestä ja rakastaa, vaikka välillä on vaikeaakin. Ja pikkuveli puhuu siskosta jatkuvasti ja kaipaa tätä, kun eivät ole yhdessä. Pusut vaihtuvat ja välillä yhdessä villiinnytään ja riehaannutaan yltiömäiseen naurunräkätykseen sohvan nurkassa. <3

Mihin tämä viimeiset puoli vuotta meni?

Päiväunia, pottailua ja kävelyä!

Ukkonen (1v 4kk) on nukkunut ulkona vaunuissa niin kauan kuin muistan. Alkuviikolla oli kuitenkin niin kovat pakkaset, että oli pakko siirtää nuhainen poika sisälle nukkumaan. Tämmöisten muutosten onnistuminen aina jännittää, varsinkin kun poikanen on nukkunut niin hyvin vaunuissa ja nukahtanut upeasti iltaisin itkuitta. Sisälle siirtyminen meni kuitenkin tosi hyvin! Siitä asti onkin sitten nukuttu tuolla yläkerrassa omassa sängyssä. Unta on kestänyt joinain päivinä jopa 2,5-3h. Olen itse kokenut jonkinlaista helpotusta, kun ei tarvitse laittaa lasta tuohon pihalle itsekseen. Meidän lähellä kulkee paljon kävelijöitä ja olen halunnut valvoa ja kuulostella pojan unia aina tässä alakerrassa. On huojentavaa kun hän saa nukkua nyt sisällä. Satulinnun kanssa on sitten keksitty kaikenlaista hiljaista puuhaa tässä alakerrassa, esim. muovailua, askartelua, piirtämistä, tarrahommia, tehtäväkirjoja, välipalaa ja lastenohjelmien katsomista tabletilta.

Pottailuakin on harjoiteltu Ukkosen kanssa. Lastahan voisi istuttaa potalle kokeilemaan heti kun hän pystyy ja on siihen halukas, mutta minä olen ollut laiska tässä asiassa. Nyt kun on alettu laittaa poikaa potalle satunnaisen säännöllisesti ja aina iltaisin, menestys on ollut hieno! Hän haluaa aina pitää käsissään pikkuautoja ja lopuksi kurkistaa, tuliko mitään. <3

Wiuuu!

Ja sitten vielä kävelystä! Ukkonen on alkanut uskaltaa ottaa itsenäisiäkin askelia! Eilen käveli jo pari metriä itse. Taitoa varmasti olisikin, kunhan vain uskaltaa ottaa riskin. On päästy aika helpolla mielestäni näissä kävelyhommissa molempien lasten kanssa. He ovat kumpikin lähteneet liikkeelle suhteellisen myöhään, silloin kun järkeä on jo ehtinyt tulla hieman päähän. Ovat olleet sillä tavalla melko varovaisia ja harkitsevaisia. Mitä nyt Ukkonen kiipeilee keittiön pöydälle tuolin kautta ja sellaista. Ja muutenkin tekee aina koiruuksia, sellaisia jotka on kielletty. Mutta muuten ei ole tarvinnut pelätä että menisi suuna päänä ja loukkaisi itseään.

Minä olen kirjoittanut nyt joka päivä lapsista pienet kuulumiset heidän omiin viiden vuoden päiväkirjoihinsa. Joka päivän kohdalle tekisi mieli vain hehkuttaa, kuinka rakastan heitä ja miten tärkeitä ja ihania he ovat. Minun pienet rakkauslapset. <3 <3

Dinosauruksia ja kakkasanoja: Satulinnun juttuja

"Nämä ovat varmaan dinosauruksen jälkiä, astun niihin."

Meidän ihana kolmevuotias neiti on nyt lähempänä neljää vuotta kuin kolmea. Pikkuinen kulta. Ihmeellistä, että kyseessä on se sama pikkutyttö, joka opetteli kävelemään meidän vanhan kodin olkkarissa sohvaa vasten seisten ja tonki eteisen kenkäkaappia osatessaan juuri ja juuri seistä tukea vasten. Toinen sukka aina kateissa hävisi tutkimaan paikkoja. Voihan haikeus. 

Tässä vaiheessa on opittu jo tosi paljon tästä pienestä Ryhmä Haun pennusta, keijusta ja ennen kaikkea pupusta. On alettu nähdä, kuka hän oikeastaan on. Ja on niin ihmeellisen ihanaa tutustua häneen. Hän on meille erityinen, niin kuin veljensäkin.

Hän kertoo vitsejä, joissa tomaatista tulee ketsuppia maantiellä. Pyytää iltasaduksi taas kerran samaa tarinaa dinosauruksista. Osaa monta satua ulkoa sanasta sanaan ja lukee ne yhdessä aikuisen kanssa. Tekee kuperkeikkoja patjalla ja kiljuu kun kutitetaan. Paukauttaa oman huoneen oven kiinni ja sulkeutuu sinne leikkimään. Liimaa iltatarrat edelleen sängyn reunaan ja keksii niistä kertomuksia. Suree kuolleita kukkia tai särkyneitä tavaroita, jotka täytyy heittää pois. Hänen kakkasanansa tarkoittavat vihanpuuskassa sanottuja lausahduksia kuten "mene roskikseen", "en leiki sun kanssa", "se on rumaa". Voi että, kun pysyisikin noin kauniina nuo hänen hurjimmat puheensa. <3 Kakkasana-termin oppi uudesta kirjasta. Keksii leikkejä ja tekemisiä. Tykkää ystävistään tosi paljon ja halaa mielellään.

Välillä elämä on vaikeaakin. Mielessä myllerrystä ja ristiriitaisia tunteita. Äidin ja isän syli lohduttaa. Uudet jutut kiinnostavat, mutta jännittävät. Painajaisetkin välillä löytävät meille ja unista tulee totta. Esimerkiksi juuri eilen juteltiin, että susihukkia ei ihan oikeastikaan tule yöllä meille sisälle, että ei todellakaan tarvitse pelätä sitä. Pikkuveli on superrakas,  mutta välillä ärsyttävä.

On ihana nähdä, kun oma lapsi oppii jonkun asian ja hänen selkänsä suoristuu silmin nähden, itseluottamuksensa kasvaa. Kun hän herää onnellisena aamuun ja on hellä sisarukselleen. Kun onnistuu vaikeassa tehtävässä ja kasvoille syntyy voitokas riemu. Voi pieni rakkaus, miten tärkeä ja ihana olet.

Satulintu: "Äiti kerro sellainen iltatarina, jossa dinosaurukset kuolee sukupuuttoon."

Äiti: "Öö, hmm, se ei oo ehkä kaikista kivoin iltatarina."

Satulintu: "No kerro sellainen että tulivuoresta tulee laavaa ja että niistä dinosauruksista tulee laavan muotoisia." (15.12.2017)

Satulintu: "Missä näitä persimoneja asuu?"
Äiti: "Espanjassa."
Satulintu: "Mennäänkö joskus Epskanjaan puhumaan suomea?"
Äiti: "Mennään vaan." (30.11.2017)

Autopoika - vajaat 1v 4kk

Ne autot on vaan hittijuttu edelleen tällä meidän pikkuveijarilla. Otettiin joulun jälkeen vanhatkin pikkuautot taas esiin ja ne on olleet ihan lemppareita, uuden Piippolan vaarin traktorin jälkeen siis. Traktorin iloiset laulelut on kaikuneet meillä jokaisena päivänä nyt joulun jälkeen aamusta iltaan. Pikkuautot ajelevat autotalon ramppia alas tai niillä ajellaan lattialla.

Ukkonen tykkää myös kotileikeistä. Laittelee tavaroita kuppiin ja ruokkii nukkea, kun näki minun tekevän niin. Antaa nukelle tai nallelle lusikalla ruokaa ja kupista juomaa, suulla maiskuttaa samalla. Kampaa vauvaharjalla niiden hiuksia ja omaakin pörröistä tukkaa. Silittää hellästi.

Vauhdikkaat hömpötysleikit siskon kanssa ovat myös suosikkeja. Varsinkin konttausleikit keittiön ympäri. Poika konttaa ja tyttö juoksee eikä kellekään ole väliä kumpi voittaa nopeudessa, kunhan naurattaa. Satulintu on tyytyväinen kun saa pikkuveljensä nauramaan. Kiljutaan, riemuitaan.

Leon leikkimaassa

Kävelyharjoitukset ovat myös huippukivoja! Seiniä pitkin on hyvä kävellä ja välillä voi jo seistä ilman tukea ihan pienen hetken, kunhan ei itse sitä huomaa. Kävelykärryllä jalat alkavat jo juosta. Siskokin välillä taluttaa veljeä. Ihan rauhassa vaan pikkukaveri, ei tarvitse hoppuilla vaikka kaikki sukulaiset siitä kävelemisestä kyseleekin. Omaan tahtiin vaan ja rauhassa katsot, milloin uskallat irrottaa otteen. Portaita Ukkonen kiipeäisi vaikka ylös asti, jos annettaisiin. Sohvalle kiipeillään ja jalat edeltä osataan tulla alas.

Ulkona on kiva möyriä ja konttailla. Pulkan kyydissä on ihan kivaa, mutta kivempaa on kömpiä sieltä pois kesken matkan. Kontillaan on kätevä syödä lunta suoraan maasta. Eipä sitä ulkona tarvitse juuri muuta tehdäkään! Mäkeä on myös kiva laskea pää edeltä ja nyt kun saatiin valkoinen ja runsasluminen talvi niin onkin saatu tehtyä omalle etupihalle pieni mäki tämmöiseen pienten touhuamiseen, ihanaa! 

Muita mukavia tekemisiä ovat mm. pianon soittaminen, puuvärikynien syöminen, vessanpöntön pyyhkiminen, biojätteiden laaduntarkkailu, kylppärin tutkiminen, sohvalla seisoskelu ja ikkunasta ulos katselu, keittiökaappien sisällön tutkiminen ja levittäminen, kaikkien pikkulelujen pudottelu koriin ja sieltä pois, kaukosäätimien painelu, hoitopöydältä karkaaminen sekä sängyllä lepäily. Surullisia asioita ovat haikeat ja hempeät lastenlaulut sekä isin lähteminen ulos ilman että pääsee mukaan. Isän syli kelpaa muutenkin paremmin kuin Satulinnulle aikoinaan. Tyttö oli pienempänä kovasti minun perään, mutta pojalle käy tasapuolisemmin kumpikin vanhempi. Isin ja äidin poika. <3

Kielellinen ymmärrys on kasvanut huimasti viime aikoina. On yhtäkkiä havahduttu miehen kanssa, että poikanen ymmärtää jo todella paljon. Ne samat sanat tulevat kuin ennenkin: "äiti", "iish", "äi" (ei), "auto", "anna" ja ehkä muitakin, joita me ei vaan ymmärretä vielä yhdistää asioihin. Lamput kiinnostavat ja kaikki pesukoneet. Pyykinpesukoneeseen on kiva kömpiä puoliksi sisään ja siskon huone on aarreaitta, jonne joskus pääsee livahtamaan.

Potalla istuminen on aika kivaa ja pari kertaa on saatu osumiakin! Kaksi pientä vierekkäin iltapotalla, voi sentään miten söpöä. <3 Potalle laitetaan aina silloin tällöin kun muistetaan. Kylpeminen ammeessa on huippukivaa! Yöt menevät katkoitta noin klo 19.15-7, nukahtaa itse pinnasänkyyn omaan huoneeseen. Yhdet päikkärit ulkona 12.30-14.30/15. 

Kaksi pientä <3 <3

Syöminen sujuu autettuna ja omallakin lusikalla hienosti, paljon myös käsin. Nokkamukista juomaa ja osaa kyllä juoda ilman nokkaakin aika hyvin, usein kuitenkin juomat lentää ainakin jossain vaiheessa pitkin seiniä, kun mukia on niin kiva heiluttaa ja kolistaa pöytään. Ruokasuosikkeja ovat esim. persimon, vesimeloni, viinirypäleet, vadelmat, rusinat, raejuusto, sosekeitot, perunamuusi kastikkeella, isin tomaattinen kastike makaroneilla. Maistelee uusiakin ruokia ok.

Meidän suurisilmäinen söpöläinen. Tummat silmät kuin isällä. Kihara tukka kuin äidillä. Suloinen hymysuu ja vekkulimaiset elkeet kuin siskolla. Olet niin hurjan hurjan rakas meille kaikille. <3

Rohkea tutkija

Potkukelkkailua ja hyvää elämää

Parasta uudenvuoden vietossa oli varmaan potkukelkkailu Satulinnun istuessa kyydissä. Maaseututie oli sopivan liukas ja pitävä, matkalla oli mäkeäkin ja silloin minua vain nauratti. Satulinnun ilmettä en nähnyt, mutta halusi heti uudestaan, joten eiköhän se suu ollut ylöspäin. Samaisella kelkalla potkin 25 vuotta sitten lapsuudenystävän kanssa isoa mäkeä alas meille. Yhdellä reissulla hän laski mummunsa kelkalla syvään ojaan ja kelkka meni rikki. Se on jäänyt mieleen.

Taivas on hetken sininen ja kelkka luistaa!

Tai sitten parasta oli rattikelkkailu, josta Ukkonen (1v 3kk) löysi oman suosikkipuuhansa. Hän seisoi miehekkäästi 25 vuotta vanhan rattikelkan kyydissä ratista kiinni pitäen ja kiljahdellen. Välillä istui ja välillä seisoi. Siskon kanssa peräkkäinkin. Muistan, kun pikkuveljeni sai kelkan aikoinaan. Rattikelkka oli silloin erityisen hieno juttu. Värikäs Stiga. Olin tosi iloinen veljen puolesta, vaikka pelkäsinkin aina, että hän loukkaa itsensä, vauhtia kun riitti. <3

Stiga neonväreissä

Tai sitten parasta uudenvuoden vietossamme oli kun istuttiin pitkään mummulan sohvalla lastenohjelmia katsellen, sylikkäin Satulinnun kanssa. Oltiin peiton alla pitkän aikaa lähekkäin ja hiljaa. Seurattiin, kuinka Myyrän ystävä, pieni sininen kiinalainen kissa, suri omaa sinisyyttään.

Tai kun lapset leikkivät mummun ja papan kanssa niin antaumuksella. Viihtyivät ja nauttivat. Olivat niin söpöjäkin ja taitavia. Ukkonen muka ujosteli pappaa, vaikka kuitenkin niin tykkäsi kauheasti papan jutuista. Satulintu vei mummun yläkertaan pikkulegoilla leikkimään, niillä joissa on luuranko - huhui!

Tai kun lapset nukahtivat tyytyväisinä leppoisan uudenvuodenaaton jälkeen mökillä ja miehen kanssa levitettiin vuodesohva mökin tuvassa. Poltettiin takassa tulta ja katseltiin elokuvaa peiton alta, suklaakonvehteja ja sipsipussia rapistellen. Ulkona loisti upea täysikuu ja jostain kylältä kantautui satunnaisesti rakettien ääntä. Mekin oltiin ammuttu aiemmin muutamat raketit, vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että se on älytöntä rahan tuhlausta. Satulintu kuitenkin tykkäsi kovasti ja hihkui ja kiljahteli. Ukkonen säikkyi raketin suhisevaa lähtöääntä. Ilta oli kuitenkin kokonaisuudessaan rauhallinen ja levollinen.

Sanottakoon kuitenkin, että viime päivät eivät ole olleet ainoastaan helppoja ja ihania. Ehhei, hehheh. Haluan sanoa sen ääneen, jotta meidänkään elämästä ei saisi liian siloteltua kuvaa. Odotin mökkireissua niin paljon, että ihan yllätyin, kun olinkin sitten niin stressaantunut. Tavallisetkin asiat kuten ruoanlaitto tai kaupassa käyminen saivat välillä uupuneeksi. Lapset tuntuivat tarvitsevan jatkuvasti jotain ja olivat äänekkäitä. Oli uhmakiukkua ja lelujen ottamista toiselta. Minulla ei ollut riittävästi aikaa ja jaksamista ajatella omia asioita tai olla rauhassa. Illalla ei ollut puhtia edes lukea kirjaa, jonka sain jouluna ja jonka aloittamista olen odottanut siitä asti. Harmitti ja kiukutti.

Elämä on vain hyvin harvoin pelkkää iloa ja onnen kiljahduksia. Täydellisen elämän tavoittelun sijaan olisi hyvä suhtautua omaan itseensä lempeästi ja hyväksyä, että aina ei osaa elää omienkaan oppiensa ja arvojensa mukaan. Vaan niin kauan kuin tulee uusi päivä, tulee myös uusi mahdollisuus. <3 

Oikein paljon onnellisia hetkiä teille kaikille tähänkin vuoteen! Iloitaan elämästä ja ollaan kiitollisia kaikesta hyvästä mitä saadaan.

Nämä lapset

Voi että. Olen niin kiitollinen näistä meidän lapsista. Siitä että on saatu juuri heidät ja että he on just tuollaisia kuin ovat. He antavat mulle niin paljon joka päivä. Rakastavat, haastavat, ilostuttavat, opettavat. Pikkujeppe ja Pupuneiti. <3

Meillä on oma iltasanonta lasten kanssa. Joka ilta sanotaan se iltalaulun ja iltasadun yhteydessä. On keksitty se Satulinnun kanssa:

Rakastan sua enemmän kuin tähtiä ja kuuta,

rakastan sua enemmän kuin mitään mitään muuta.

 

Voihan lapsikuvaus

Halusin syyskuussa Ukkosesta 1-vuotispäivän kunniaksi valokuvat. Ensinnäkin jo ajan varaaminen tutulle valokuvaajalle oli takkuista. Annoin sen miehen tehtäväksi ja ajan varaamisessa syystä tai toisesta kesti ja kesti. Lopulta kun valokuvaaja saatiin kiinni, aikoja ei ollutkaan kuin jonnekin lokakuulle. No lokakuu tuli ja odotin jo kuvausta. Valokuvaaja peruikin ja siirsi aikaa.

Marraskuun alussa päästiin vihdoin kaiken säätämisen jälkeen kuvaukseen. Mentiin myöhässä ja oli kiireinen meininki ainakin oman pään sisällä. Harmitti kun aikaa meni hukkaan myöhästymisen takia. Satulintu ei tehnyt juurikaan pyyntöjemme mukaan vaan kolmevuotiaan tyylillä vaihtoi tunnetilaansa salamana hassuttelusta mökötykseen tai pikkuveljen höykytykseen. Piti lahjoa hedelmäpatukalla tyytyväiseksi. Kun oli saanut pienemmän itkemään hieman liian rajuilla otteilla, antoi sitten itse ne parhaimmat ja suloisimmat ilmeensä. Sisaruskuvia näpsittiin kymmeniä ruutuja ja ehkä yksi tai kaksi niistä onnistui juuri ja juuri. Eivätkä nekään täydellisesti.

Useimmissa kuvissa muutenkin Ukkosen nenä vuotaa kirkasta räkää, kun oli hampaat juuri tulossa ja nuha päällä. Ei oltu huomattu pyyhkiä. Suusta valuu kuolajojoa ja viimeisissä hyvissä lähikuvaruuduissa pikkuherran musta paita on jo ihan kostea ja tahraisen näköinen. Sisaruskuvissa Satulintu pyörittelee edelleen sitä hedelmäpatukan palaa suussa eikä kukaan tajunnut, että se ei mennyt vielä vatsaan asti. Patukan näkee kuvissa. Valitse näistä nyt sitten onnistuneita otoksia. Enkä syytä kuvaajaa vaan tilannetta yleisesti. Ihan säätöä koko homma! Toisaalta, eipä tuo ihme ole, kun kuvataan 1v ja 3v vauhtivarpaita. Ja sekin harmittaa, että syksy oli niin värikäs ja kaunis, että miksi ei kuvattu ulkona!

Tämä lopullisten kuvien valitseminenkin on jäänyt näin myöhälle, kun on ahdistanut katsella läpi epäonnistuneita kuvia. Pöh. Muutenkin hankala valita kun ruutuja on niin paljon: vaikea tietokoneella selata niitä ja pysyä kärryillä että mikä kuva olikaan mikä. Mies kysyy vielä valokuvaajalta, että kuinka paljon kuvaaja voisi/ehtisi näitä siloitella, lähinnä siis poistaa sitä limaa lapsen kasvoilta. Eheh. Eräässä kuvauksessa Satulinnulla oli isoja punaisia hyttysenpistojälkiä keskellä otsaa ja ne saatiin kyllä muokattua pois. 

Tämmöistä tänään. Öh ja äh.

Pojalleni

Toit onnen

Rakas ja pieni poikani mun,

saanko esittää nyt pahoittelun:

et runoa ole aiemmin saanut,

kun elämän vauhti on vaimentanut minut.

Silti rakastan sinua aivan kamalasti,

niin että pakahdun sydämessä asti,

lähes kipua tämä rakkaus tuottaa,

sen voit uskoa, siihen luottaa.

Olet kaikki mitä koskaan olen toivonut,

en voisi olla onnellisempi kuin olen nyt.

(30.9.2017)


Poikani

Hymy kuin pieni valopilkku
syksyn ollessa pimeä.
Iho kuin pehmeä kangas:
lämmin, kaunis ja sileä.

Nauru kuin sielun onni suurin,
murtaa jokaisen muurin.
Katse kuin ruskeita nappeja kaksi,
kaunis, rakas lapsi.

(9.10.2017)

Runoilua

Keijukainen

Pieni tyttö, enkelitukka, 

hiuksissansa puolukan kukka,

kulkee kädet käsissä, 

meidän kahden välissä.

Iloisena maailmassa, 

suruisena sylissä,

antaa kaiken rakkautensa, 

antaa kaiken murheensa.

Itsenäinen ihminen, 

aivan omanlainen,

vaikka onkin vielä 

pieni keijukainen.

(30.9.2017)

Uusia sanoja, ulkoilua ja päiväunia

Ukkonen on avannut sanaisen arkkunsa ja oppinut sanomaan muutaman sanan. <3 Tykkään tästä kehitysvaiheesta, kun koskaan ei tiedä, milloin hänen suustaan tulee taas joku ihan uusi sana ja kun kaikki on hänelle niin uutta ja ihmeellistä.

Yhtenä päivänä mies ajoi auton oven eteen ja siinä olikin pikkumiehellä ihmeteltävää ja innostuksen aihetta, automies kun on. Aamuisin katsellaan yläkerran ikkunasta työkoneiden ja autojen hurinaa ja Ukkonenkin pöristää että "aoooto, aoooto, aati, aati" (auto). Muita sanoja ovat "äiti", "iii" (isi) ja "anna".

Poikanen on oppinut nyt myös vilkuttamaan ihan kunnolla ja tänäänkin vilkutti isille autosta, kun lähdettiin kauppareissulle ja isi meni töihin. "Iii, iii" ja iloinen kova vilkutus.

Alkuviikko on meillä usein touhukas, kun on kerhoa ja harrastusta. Näin loppuviikosta yleensä vähän rauhoitutaan pariksi päiväksi, että jaksetaan taas viikonloppuna puuhata perheen kesken. Tämän kotipäivän kunniaksi tehtiin perinteinen ruokakauppareissu. On kiva ajatus, että miehen tullessa töistä iltapäivällä ei tarvitse enää lähteä minnekään. Tällä viikolla kun on käyty kirppikselläkin iltapäivisin, kun pöytä sinne saatiin. Tälle päivälle suunniteltiin rauhallista saunailtapäivää. Satulinnulle luvattiin tehdä poppareita ja lastenohjelmia katsella. Ja ulkona varmasti pyörähdetään ennen näitä juttuja. 

On saatu tehtyä ulkoilusta aiempaa yleisempi tapa meille. Se on ihanaa! Huomaan, että aurinkoiset päivät on auttaneet siinä. Itsekin on tehnyt mieli ulos. Ukkonen viihtyy vaunuissa ja Satulintu kulkee seisomalaudalla tai potkupyörällä, riippuen mihin ollaan menossa. Välillä käydään leikkipuistoissa, parina päivänä on käyty sorsia ruokkimassa, joitain ystäviä on nähty. Lapset viihtyvät ulkona hyvin ja aika kuluu mukavasti.

Tämmöistä tänne. Ukkonen nukkuu ainoita päiväuniaan. Toiset päikkärit on nyt siis jääneet kokonaan pois. Muutos on tapahtunut tosi luontaisesti ja nopeasti. Senkin takia on keksitty aamupäiviin ohjelmaa ja menoa, jotta pieni mies jaksaa valvoa. Välillä meinaa uni tulla ulkoilun loppuvaiheessa, mutta sitten kipitetään kotiin pikapikaa syömään. Yllättävän hyvin kuitenkin on jaksanut aamupäivät eikä tämä ole tuntunut yhtään pakottamiselta. Päinvastoin aika tuntuu olleen tälle juuri oikea. Mukavaa kun on voinut suunnitella nyt enemmän tekemisiä päivälle, kun ei tarvitse miettiä, että milloin nukutaan. Nyt unet ovat noin 12/12.30-14/14.30. Parina päivänä kun on oltu jossakin menossa unien aikaan, poika on herännyt kesken. Nukkuu parhaiten kotipihassa tutuissa äänissä, rauhallisissa vaunuissa. Vaikka viereisellä työmaalla kirskuvatkin kaivinkoneen telaketjut ja kolisevat kauhat.

Nyt menen jatkamaan siivousta. Piti maksaa vain pari laskua ja jämähdin tähän kun tuli mieleen kirjoittaa lyhyet kuulumiset. Kivaa kun viikonloppu! Mennäänkin tänään miehen kanssa minitreffeille. Mummu tulee hoitamaan illalla nukkuvia lapsia pariksi tunniksi. Jee!

Tiitiäiset maaseuturetkellä

Paras hetki tänään oli käpertyä pienen ja pehmoisen, kiharatukkaisen, tytön viereen. Hän lauloi suoraan korvaani pienellä kolmevuotiaan äänellään laulun Tiitiäinen metsäläinen. Silitin hänen hiuksiaan ja pidin poskeani hänen poskeaan vasten. Ja jos itse tilanne ei olisi ollut tarpeeksi palkitseva ja hellä, laulun jälkeen sain kiitokseksi sanat: "olet aina minun rakas". Oih. 💖 

Tultiin tänään Pohjanmaalta minun vanhempien luota ja siksi en ole ehtinyt kirjoittaa edes Ukkosen synttäreistä, joita vietettiin viime sunnuntaina. Kaikki ajallaan. Pari yötä olin mummulassa lasten kanssa ihan muuten vain. Ihan sattumalta äidilläni oli vapaata ja oli mukava olla rauhallisesti ja rennosti lapsuudenkotini maisemissa. Käveltiin rannassa ja heiteltiin keppejä (laivoja) aaltoihin. Ihasteltiin kärpässieniä sekä maisteltiin puolukoita, vadelmia ja valkoherukoita suoraan luonnosta. Bongailtiin paljon sieniä ja leikittiin 20 vuotta vanhoilla pikkulegoilla. Hoidettiin kissaa. Tyttö tykkäsi katsoa uutta Myyrä-dvd:tä. Poika ryömi ja konttaili pitkin lattioita, ihmetteli seinäkelloa joka sanoi pimpom, höpötteli kovasti kaikenlaista, nousi tasoja vasten sekä nukkui hyvin matkasängyssä. Tytön kanssa me nukuttiin samassa huoneessa ja se taisi olla kivaa meistä molemmista. En tosin ole tottunut hoitamaan tytön yöheräilyjä ja yöpissatusta, joten itseä vähän väsytti aamuisin. Yöt on olleet vähän levottomia hänellä nyt. 

Mummu hoiti lapsia yhtenä iltana, että sain käytyä itsekseni kaveria ja hänen uutta vauvaansa ihastelemassa. Tuntui ihanalta ajella ilta-auringossa (!) pientä maaseututietä viljapeltojen ohi kaikessa yksinäisyydessä. Omia hetkiä kun ei ole nyt taas hetkeen ollut.

Lapset on olleet taas niin herttaisia. On joo vaikeita ja raskaitakin hetkiä, kun isompi höykkyyttää pienempää ihan tahallaan ja vie leluja jatkuvasti nenän edestä. On kuitenkin tärkeä huomata erityisesti ne hyvät hetket, kun annetaan leluja toiselle, silitetään, pussataan, puolustetaan, kaivataan, puhutaan kauniisti. Tärkeä kehua lasta niistä. Ja tärkeä nähdä ne syyt, jotka huonoon käytökseen johtavat. Varhaiskasvatuksen opinnoista asti olen ajatellut, että pienet lapset eivät kiukuttele tai tee tuhmuuksia tahallaan. He vain reagoivat aikuisten toimintaan tai vallitsevaan tilanteeseen, kehittyvät ja harjoittelevat. Lasta täytyy tukea samalla huono käytös kieltäen, mutta myös ymmärtäen käytöksen syyt. Ei ole helppoa olla pieni kolmevuotias, jonka täytyy sietää vielä pienempää sisarusta. Yhtäkkiä häneen luodaan suuria odotuksia "isompana lapsena" ja oma asemakin perheessä voi tuntua hänestä epäselvältä. 

Meillä on muuten nyt ihan viime päivinä tullut sitä "minä itse"-vaihetta! "Minä en käy enää ikinä potalla päivisin, vaan pöntöllä ihan itse!" "Minä haluan itse pukea haalarin, minä osaan laittaa huivin ja pipon." Ja sitten nauttii kun kehutaan. Tänään esimerkiksi teki pitkästä aikaa kuperkeikkoja patjalla ja ihan itse keksi alkaa niitä tekemään. Ja voi mikä riemu osaamisesta ja kehuista! Teki varmaan 15 kuperkeikkaa yhteen putkeen, kun oli niin innoissaan. Ja nauraa räkätti samalla. 💗

Nyt lepoa meille kaikille. Vaikka on oltu mummulassa leväten, lapset väsyvät siellä enemmän kuin kotona. Olipa kiva että tuli lähdettyä! Nyt iltateetä. Mieskin tuli hetki sitten alakertaan Satulintua nukuttamasta.

Tiitiäinen, metsäläinen, 

pieni menninkäinen,

posket tehty puolukasta, 

tukka naavatuppurasta,

silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen, metsäläinen, 

pieni menninkäinen,

keinu kuusen kainalossa, 

tuutu tuulen kartanossa,

sammuta siniset tähdet.
 

Toinen vauvavuosi takana

Vuodessa on tapahtunut paljon. Moni epävarmuus on saanut ratkaisun ja moni pelko on kohdattu ja selvitetty. Paljon iloa ja rakkautta koettu. Hurjasti on opittu taas itsestämme, toisistamme sekä vanhemmuudesta. Elämäni toinen vauvavuosi takana. Ihmeellistä, että sinne se vaan hujahti. Voi haikeus sentään.
 

Kokoan keittiön seinälle sellaista A2-kokoista taulua meidän perheen valokuvista. Sitä varten olen selaillut kuvia lapsista. Voi että mitä touhuja meillä onkaan ollut! On ollut ihana katsella kuvia pienistä sisaruksista, jotka pussailevat ja hääräilevät toistensa ympärillä ja meistä vanhemmista, joista näkyy väsymys, mutta huokuu onnellisuus. 

Vuodessa unohtaakin paljon. Olin jo unohtanut, millainen kaljupää meille muutti silloin ja miten pieni nyytti hän olikaan. Pipot pyörivät päässä ja haalarin hihat roikkuivat ylipitkinä. Ja miten pieni isosisko oli silloin, puputyttö. Sitten oli imetyskuvia lattialta, sängyltä, mökiltä, kaupungilta ja niin edelleen. Nelihenkisen perheen ensimmäinen yhteinen joulu ja kaikki pienet lomareissut, joita on tehty mummulaan, kylpylään, eläintarhoihin ja hotelleihin. Ystäviä, ulkoleikkejä, retkiä, leipomisia, muuttopuuhia ja juhlia. Iloista elämää!

Voihan taapero! Nyyh. Näin vauvavuoden päättyessä sitä aina muistelee synnytystäkin ja ensi hetkiä tulokkaan kanssa. Miten yhteen vuoteen mahtuukaan niin paljon kaikkea! Mielettömästi kehitystä ja puuhaa, kaikkea uutta ja ihmeellistä. Onnea ja haastetta.

Olen onnellinen, että meidän perätilasynnytys meni niin hienosti vuosi sitten! Kaikki onnistui. Tähtitaivaskin oli älyttömän kaunis ja kirkas, kun käveltiin sairaalan pihalla. Ajattelin, miten mahtava yö lähteä synnyttämään! Seuraavana iltana poika syntyi peppu edeltä 28 minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen. Juuri ennen sitä lauleskeltiin ja tanssittin vielä miehen kanssa spinaalipuudutuksen toimiessa vakuuttavasti. Tanssiminen liittyi siihen, että vauva piti saada laskeutumaan alemmas. Siitä tulikin yksi hauskoista muistoista.

Synnytys oli kaikin puolin voimauttava ja onnistunut, rauhallinen ja jouheva. Tunnelma salissa oli levollinen ja aluksi vain odoteltiin, että vauva syntyy hartioihinsa asti. Sitten lääkäri käänsi vauvan päätä ja auttoi sen ulos. Synnytys korjasi niitä pelkoja ja epäonnistumisen fiiliksiä, joita esikoisen ajoista jäi. Vauva syntyi peppu ensin eikä se sattunut yhtä paljon kuin esikoisen pää. Lääkärit ja kätilöt olivat erittäin ystävällisiä ja luotettavan oloisia, vaikka synnytys olikin lopulta sitten opetustilanne. Yksi lääkäri opetti toista ja rivillinen muuta väkeä seurasi sivusta. Vaan ei se haitannut. "Tulkaa vaan katsomaan, kun minä hoidan tämän homman!" Hahhah!

Minulle oli erityistä, että pystyin kävelemään heti synnytyksen jälkeen, pääsin itse vessaan ja saatiin syödä iltapalaa synnytyssalissa miehen ja vauvan kanssa. Viimeksi minulla oli paljon vuotoa ja jouduin nukutukseen ja leikkaussaliin muita toimenpiteitä varten. Heräämössä kaipasin esikoista ja miestä ja olin ihmeissäni mitä oikein tapahtui. Olo oli pitkään hutera, kun hb oli käynyt niin matalalla. Nytkin olin ihmeissäni, mutta vasta osastolla vauva sylissä. "Siinä hän nyt on, mitäs nyt sitten tehdään?"

Vuosi sitten olin ihan avuton näiden kahden pienen kanssa. Kaikki oli uutta. Satulintu oli ollut meille pari vuotta niin maailman napa, että oli hankalaa asennoitua uudenlaiseen tilanteeseen. Nyt osaan jo huomioida molempia lapsia yhtä aikaa ja arki sujuu ihan kivasti. Voidaan liikkua, leipoa, asioida kaupungilla, käydä ravintolassa, kyläillä, mitä vain! Nyt tiedän, mitä tarkoittaa se, että rakkaus vain lisääntyy uuden vauvan saapuessa. Että rakkautta kyllä riittää kaikille ja että lapsiaan rakastaa keskenään yhtä paljon.

On niin ihmeellistä, millaisia avuttomia, ihania ja pikkuruisia rääpäleitä vauvat ovat syntyessään, mutta kuinka yhdessä vuodessa heistä tulee ihan omanlaisiaan tomeriakin touhuajia. <3 Meilläkin jo komennetaan kovasti ja kiljutaan kun ei saada jotain mitä halutaan. Ja leikitään ja rakennetaan tornia kahdesta palikasta. Ja oih se vaipanvaihto hoitopöydällä! Vauva kääntyy ja yrittää ryömiä ahtaalla kylppärin pöydällä ja minä tuskailen, että millä houkuttelen hänet olemaan aloillaan sen viisi sekunttia, että saan vaipan teipit kiinni. Onkin siirrytty pitkälti lennossa vaipatukseen ja vähitellen myös housuvaippoihin. Ja miten kauan on jo aikaa imetyksestäkin! Rauhalliset imetyshetket olivat niin ihania nyyh. Puremiset kyllä eivät olleet.

Ja miten ihania hymyjä häneltä nyt saa! Ja kun oppii kaikkia pieniä juttuja. Oppii, että äiti tulee hakemaan portaista pois ja että pääsee isin ja isosiskon kanssa iltapäivällä ulos. Ja kamalan shown pistää pystyyn, jos ei pääsekään mukaan. Sitten tyytyväisenä rattaissa kohta möllöttää muiden mukana. Yhteisiä ruokiakin voidaan jo tehdä ja niitä onkin alettu antaa viime päivinä. Ah sitä olenkin odottanut! Vauvavuoden päättyminen on haikeaa, mutta uusia ihania asioita tapahtuu joka päivä.

Voi minun vauva, vauva, vauva. Olet aina minun vauvani. Ihan sama vaikka pitäisi sanoa sinua taaperoksi huomenna. Minun rakas vauva. Rakas Ukkonen. Meidän nappisilmä ja sydänkäpy, kultamurunen. Kiitos kun tulit meille ja rikastutat meidän elämää joka päivä. 💖

Kolme tuntia päivässä - lasten liikkumisesta

Pienten lasten pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Tämä on kirjattu virallisiin liikuntasuosituksiin, jotka päivitettiin viime vuonna. Niissä kerrotaan myös esimerkiksi perheen merkityksestä lapsen liikunnallisten tapojen muodostumisessa sekä annetaan konkreettisia vinkkejä, mitä lapsen kanssa voi tehdä. Hyvä asia on se, että myös asenne liikkumista kohtaan on otettu puheeksi. Turha lapsen varoittelu ja pelottelu kannattaa unohtaa ja mieluummin antaa hänen kokeilla ja tehdä vauhdikkaitakin juttuja. Kolhuja tulee joskus, mutta tekemällä oppii. Tarkemmin suosituksia pääsee lukemaan: http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-410-8. (Iloa, leikkiä ja yhdessä tekemistä - varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset.)

Kolmen tunnin suositus koostuu kevyestä liikunnasta ja reippaasta ulkoilusta sekä erittäin vauhdikkaasta fyysisestä aktiivisuudesta. Tässä alla asiantuntijoiden vinkkejä siitä, mitä nämä voivat tarkoittaa käytännössä:

• Kevyt liikunta: esim. kävely, keinuminen, tasapainoilu, pallonheitto
• Reipas ulkoilu: metsäretkeily, polkupyöräily, luistelu
• Erittäin vauhdikas aktiivisuus: hippaleikit, trampoliinihyppelyt, kiipeily, uinti, hiihto 

Erittäin vauhdikasta menoa lapsella pitäisi olla vähintään yksi tunti päivässä. Vaikka meilläkin potkupyöräillään paljon, ulkoillaan ja kävellään pitkiäkin matkoja, on vielä reilusti parantamisenkin varaa. Ja näiden suositusten tulisi täyttyä siis ihan jokaisena päivänä. Vaikka tavoitteet eivät täyttyisikään nyt, näitä voi silti miettiä ja alkaa lisätä aktiivisuutta arkeen vähitellen.

Onneksi lapsille liikkuminen on luontaista ja sitä tulee myös leikkiessä ja tavallisissa kotiaskareissa. Kaiken ei todellakaan tarvitse olla mitenkään erityisesti ohjattua tai harrastustyyppistä jumppakerhoilua. Lapsissa on myös paljon yksilöllisiä eroja. Meidän tyttö on omatoimisestikin melko aktiivinen. Välillä hiki tulee jo ihan tavallisissa sisäleikeissä. Tanssii ja pomppii jatkuvasti. Koen, että meidän on melko helppokin saada lapsi liikkumaan.

Suositusten mukaan liikuntatavoitteisiin päästään esim. kehumalla lasta sekä tekemällä asioita yhdessä: liikkumalla, leikkimällä, ulkoilemalla ja retkeilemällä. Myös asianmukaiset vaatteet ja varusteet kannustavat liikkumaan. Huomasin tämän juuri itsekin kun testasin uusia lenkkareita. Vanhoissa on jo reikiä. Aivan uusi maailma avautui lenkkipolulla, kun suorastaan lensin uusilla kengillä.

Sisätiloissakin voi olla aktiivinen: ei tarvitse lähteä aina ulos. Pieneenkin tilaan voi tehdä temppuratoja, pomppupaikkoja, tanssiestradeja ja muutenkin liikkua monin eri tavoin. Television ja muiden älylaitteiden käyttöä voi tarvittaessa rajoittaa tai katsella passivoivien ohjelmien sijasta jumppaohjelmia, jotka aktivoivat lasta liikkeelle. Meidän tytön suosikki oli yhteen aikaan Pikku Kakkosessa tuleva lastenohjelma Touhukkaat. Se innosti aina jumppaamaan.

Tämä aihe tuli mieleen, kun ilmoitin meidän tytön 3-4-vuotiaiden liikuntaleikkikerhoon. Kiitos ystävälleni ideasta! Yksi 45 minuutin kerho yhtenä päivänä viikossa ei tietenkään ihmeitä tee, mutta kaikki on plussaa. Se myös säästää meitä vanhempia sinä yhtenä iltapäivänä, kun joku muu keksii lapselle liikunnallista (ja uutta) tekemistä. Samalla lapsi saa harjoitella ryhmässä toimimista ja ohjeiden kuuntelemista. Suhtaudun näihin lasten harrastuksiin aina melko varauksella. Päiväkotilapsi ei todellakaan tarvitse mitään muuta harrastusta iltapäiviin, mutta tällaiselle kotihoidossa olevalle lyhyet harrastukset voivat olla hyödyllisiä ja opettavaisia.

Kolme tuntia reipasta liikkumista päivässä kuulostaa jokseenkin haasteelliselta, mutta lienee toteutettavissa suunnittelulla ja pienellä tapojen muutoksella. Liikkuminen kun voi olla monipuolista ja koostua pienistä pätkistä. Meilläkin on tässä vielä parannettavaa. Jos minä liikutan lasta kaksi tuntia päivän aikana ja mies tunnin iltapäivällä, se voisi onnistua. Arkiset liikuntaa tukevat periaatteet auttavat paljon. Esimerkiksi me kävelytämme kolmevuotiasta paljon eikä hän ole istunut rattaissa enää pitkiin aikoihin. Jos matka on liian pitkä käveltäväksi, otetaan potkupyörä tai seisomalauta mukaan. Ja tietysti mennään autolla/bussilla ne selvästi pidemmät välit! Kävellessä edetään rauhallisesti ja pysähdellään. On oltu tosi tyytyväisiä tähän periaatepäätökseen. 

Leikkipuistot sekä ulkona että sisätiloissa ovat myös ihan parhaita paikkoja liikkumiseen. Täällä Jyväskylässä on esimerkiksi Gaggatygit-nimistä toimintaa, jossa lapset saavat liikkua vanhempiensa ohjauksessa Hippoksen telinevoimistelusalissa. Näitä vuoroja telinesaliin on aamuisin, joka päivä maanantaista torstaihin. Jos liikkumisia on vaikea keksiä kotona, kaikkia tällaisia mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää.

Nuo suositukset on tehty asiantuntijoiden toimesta ja luotan niihin. Lasten liikkuminen on tärkeä asia. Ollessani lapsi 80-luvulla ei istuttu telkkarin ääressä kuin Nalle Luppakorvan ja Maija Mehiläisen verran. Muuten leikittiin ja touhuttiin sisällä ja ulkona, tehtiin majoja ja kiipeiltiin puihin. Liikkumista tuli ihan vahingossa. Meillä on kyllä kevään ja kesän aikana katseltu vähän liikaa ohjelmiakin, joten nyt on oikein hyvä hetki tehdä muutoksia tässäkin asiassa.

Mukavia yhteisiä liikuntahetkiä kaikille tähän syksyyn! 💚