Työjännityksestä

Nyt on työasiat tulleet uniin. Yhtenä yönä todistin, kuinka musta leivottiin uutta päiväkodin johtajaa, vaikka en olisi itse halunnut. Äänestyksessä toiset valitsivat yksimielisesti mut johtajaksi ja minä äänestin tyhjää. Viime yönä musta tulikin yllättäen eskariope ja jännitin sitä kauheasti. Näin unessa jopa uuden työkaverini nimen. En siis oikeasti tunne työkavereitani eli nimi tuli ihan puskista.

Olen yhtä aikaa sekä vanhemman että opettajan rooleissa. Vanhempana seuraan mielenkiinnolla ja jännityksellä, miten meidän lasten päiväkotielämä alkaa. Eniten mietityttää, saavatko lapset kavereita ja tuntuvatko hoitopäivät pitkiltä. Se lienee yleinen huoli, vaikka useimmiten turha. Mulla on myös joitain odotuksia lastemme opettajille. Odotuksia siitä, miten meidän lapsia kohdellaan ja kasvatetaan sekä siitä, millaisia asioita lasten olisi tärkeä oppia. Samaan aikaan olen toisessa toimipisteessä juuri se opettaja, johon nuo samat odotukset kohdistuu. Haluan luoda luottamusta ja turvallista ilmapiiriä.

Tuntuu joskus siltä, että mun täytyisi peitellä tätä omaa jännitystä. Voinko sanoa ääneen, että mua jännittää hoitaa vieraiden lapsia? Entä jos joku vanhemmista kuulisi sen? Voisiko hän luottaa, että hänen lapsensa hoidetaan hyvin?

Ystävä sanoi mulle rohkaisevasti, että jännitys kuuluu asiaan eikä sitä oikeastaan voi estää. Se on hyvin sanottu. Jännitys ei tarkoita sitä, etteikö osaisi asioita vaan sitä, että on jollain tavalla uuden edessä. Minä odotan kovasti, että saan tutustua uusiin hoitolapsiin ja perheisiin. En myöskään jännitä lasten kanssa olemista vaan enemmän käytännön asioita ja sitä, miten siedän omaa keskeneräisyyttäni. Asioiden opettelu vie aikaa ja se täytyy hyväksyä.

Kirjoitan jännityksestä nyt, koska parin viime päivän aikana sitä on ollut aiempaa enemmän. Se roihahti näkyviin ihan yhtäkkiä, mutta onneksi ihanat ystävät kannustaa ja iloitsee mun puolesta. Jännitys näkyy mulla ainakin unissa ja tunneherkkyydessä. Tarpeena rauhoittua ja olla kotona, mutta samalla haluna tehdä asioita. Työt alkaa viikon päästä. Oli kutkuttavaa ja hauskaa saada jo työvuoroja!

Odotan innolla sitä aikaa, kun nousen töihin tottuneesti, tiedän tavaroiden paikat työpaikalla, muistan lasten ja perheiden nimet. Odotan sitä, kun tunnen työkavereiden tavat toimia ja yhteistyö muuttuu jouhevaksi. Kun osaan hoitaa tietokonehommat ilman kenenkään apua. 

Viime päivinä oon huomannut, kuinka vapaa-ajan vähetessä saa siitä yhä enemmän irti. Roikkuneet hommat tulee tehtyä pikavauhtia ja monenlaista kivaa mahtuu päiviin. Se on kannustavaa. Yritän uskoa, että töiden alettua muu elämä ei siis lopu vaan töiden lisäksi ehtii paljon muutakin. Voi saada aikaan jopa enemmän kuin kotona ollessa.

Välillä jännittää kamalasti ja välillä on oikein levollinen olo. Eniten omaa oloa helpottaa tieto, että omien lasten ei tarvitse tehdä aina pitkää päivää. Anoppi on luvannut hoitaa heitä yhden päivän viikossa ja joskus hakea aiemmin.

Parin kuukauden päästä hymähdän tälle alkujännitykselle ja todennäköisesti totean, että näin sitä vaan silti hypättiin takaisin työelämään. Ja sinne toki haluankin. Vaikka onhan se luonnollista surra tai ainakin haikeana ajatella yhden elämänvaiheen päättymistä. Innolla silti katson tulevaisuuteen. Monta seikkailua odottaa!

Myönteinen asenne

Käytiin ystävien kanssa päiväreissulla Tampereella. Oli tarkoitus hengailla ulkona, käydä museoissa ja puistoissa sekä syödä hyvin. Kuljeskella rauhassa ja nauttia kesämaisemista. Meille osui kuitenkin rehellisen märkä sadepäivä. Sateenvarjon suojissa kipitettiin paikasta toiseen: kengät, sukat ja muut vaatteet kastuen. Oli silti tosi kiva päivä. Ystävien kanssa aika kuluu hyvin missä vaan. 

Työasiat pyörii mielessä joka päivä tavalla tai toisella. Yhtenä yönä näin unta, että jätin kuopukseni eräälle ihanalle personal trainerille kerhoon, mutta poika oli sinne aivan liian pieni. Vasta tuntien päästä tajusin asian ja kun menin hakemaan lasta, hän istui isompien lasten seassa itku silmässä, yksin, pää kyyryssä hatun alla. Jep. Kuopus siis menee isojen lasten päiväkotiryhmään ensi kuussa, taitaa tulla sekin nyt mun uniin. 

Kaikilla asioilla on monet puolensa. Työjutut on mielenkiintoisia ja innostavia sekä samalla jännittäviä, jopa pelottavia. Silti tykkään mennä töihin, vaikka välillä ajatus lasten viemisestä päiväkotiin ihan surettaa. Sadesääkin voi ärsyttää, mutta myös luoda mahdollisuuksia rauhalliselle kahvilahengailulle. Nautin myös siitä, että ilma on raikas ja kostea sateen jälkeen. Flunssakin voi olla vain merkki siitä, että kehon pitää levätä ja sairastelun aikana sille tulee annettua vihdoin sitä mitä se tarvitsee.

Kesälomareissu pilalla?

Aina ei ole helppoa valita myönteistä ajattelutapaa. Kurjat päivät kuuluvat myös elämään ja ovat ihan ok. Nuorempana esitin usein hyväntuulista enkä antanut harmieni koskaan näkyä. Sekin oli raskasta näin jälkikäteen ajateltuna. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja hyviä, mutta synkkiin tuntemuksiin ei toki kannata jäädä vellomaan pitkäksi aikaa. Hyvää mieltä voi etsiä tekemällä itselleen mieluisia asioita joka päivä. Jos ei tiedä mitä haluaisi tehdä, ensimmäinen tehtävä on selvittää se. Hankalat tunteet kannattaa päästää ulos. Joku kiroilee, toinen valittaa, yksi juoksee hikilenkin tai rehkii polttopuita hakaten. Joku uppoutuu musiikkiin, kirjoittaa päiväkirjaa tai puhuu ystävälle. Usein asioiden ääneen lausuminen tai kirjoittaminen auttaa, kunhan valittamisesta ei tule jatkuvaa tapaa. Sellaista on rasittava kuunnella.

Joitain ihmisiä myönteinen asenne ärsyttää. Kysytään, miksi kaikesta pitää etsiä aina jotain hyvää. No tietenkin siksi, että siitä tulee itselle parempi olo. Esimerkiksi Hidasta elämää -sivustolla on hyvä lista siitä, mitä hyvää myönteisestä asenteesta voi seurata: https://hidastaelamaa.fi/2018/11/7-hyvaa-syyta-miksi-asennettaan-kannattaa-kehittaa-myonteisemmaksi/#f1ab730a.

Ihmisellä on paljon valtaa oman elämänsä suhteen, vaikka kaikkeen ei voikaan vaikuttaa. Kaikesta voi silti oppia ja sitä kautta saada uusia näkökulmia elämäänsä. Aina voi valita, kuinka vastoinkäymisiin tai pelkoihin suhtautuu. Näkeekö esimerkiksi muuttuvat elämäntilanteet vaaroina vai mahdollisuuksina johonkin uuteen.

Kotona

Mökkeiltiin viisi päivää ja tänään tultiin kotiin. Lapset nukkumaan omiin sänkyihin, pyykit pyörimään, uudet lakanat sänkyyn ja kauppalista huomiselle. Ihana tulla omaan kotiin reissusta, kaikki näyttää niin kivalta tauon jälkeen. 💛

Konmaritus-fiilis kuikuilee jossain takaraivossa. Tekisi mieli käydä kaikkien kaappien kimppuun ja heittää ihan kaikki vanha roina pois. Töihinpaluun prosessointia, huomaan. Eilen ostin uudet työkengät ja työmaailma konkretisoitui todella. Illalla katsoin vahingossa jakson The Handmale's Tale -sarjasta ja se oli liikaa. Tuli kamala ikävä lapsia ja ahdistus, että menetän heidät palatessani töihin. Kaikki surulliset ja ahdistavat tunteet vyöryi yli.

Aamulla olo oli parempi. Illalla kun päästiin kotiin ja purettiin laukkuja, vastaan tulivat nätit työkengät ja uusi Opettajan lukuvuosikalenteri, jonka myös ostin kauppareissulla. Mielessä pyörähti kiva kutkutus.

Ystävä kysyi, että onko mulla sellainen olo, että pitäisi ehtiä tekemään kaikkea nyt ennen töihinpaluuta. No on. Yritän ajatella, että elämä jatkuu sen jälkeenkin, mutta ennen sitä haluaisin kyllä vielä tehdä joitain tiettyjä juttuja. Haluaisin konmarittaa lastenvaatteet ja lelut, myös oman vaatekaapin. Samalla ajattelin nimetä lastenvaatteet päiväkotia varten.

On suunniteltu jo pitkään joitain menemisiä ja tekemisiä, jotka on kuitenkin sitten jääny toteuttamatta. Kylpyläreissu lasten kanssa olisi ihana ehtiä tekemään. Perheen kanssa olisi kiva kyläillä ystävillä sekä käydä jossain sievässä kesäkahvilassa juomassa hyvät kahvit. Naissaaressa on pitänyt käydä lounaalla jo jonkin aikaa ja leffateatterikin on huudellut. Tavallisia kivoja juttuja.

Huvit ja menot on tärkeitä. Myös kotona oleminen ja rauhoittuminen lataavat. Reissun jälkeen on ihan parasta päästä omaan suihkuun, omaan sänkyyn ja omalle jääkaapille.