Tasapainottelua tekemisen ja olemisen välillä

Istun takapihan terassilla kahvin ja turkkilaisen jugurtin kanssa. Lapset katsovat lastenohjelmia yläkerrassa ja aina välillä huutavat jotain muka-riitaa. Kun saisi vähän rauhaa tähän arkeen, että ei tulisi aina riitoja niin paljon. Vaikka ne tottakai kuuluu sisaruuteen.

Mun viikonloppu meni kotona. Olisi ollut mukavia tekemisiä tarjolla, mutta taas piti kieltäytyä. Kieltäytyminen tuntuu usein jotenkin vääryydeltä ja laiskuudelta. Tiedostamattomassa mielessä (95% ajatuksista) kummittelee yhä uskomus, että "kunnollinen ja hyvä ihminen menee ulos kauniina päivänä ja lähtee ystävien kanssa erilaisiin aktiviteetteihin, että muuten on joko laiska, saamaton, outo tai yleisesti vain jotenkin huono."

Oman jaksamisen tarkkailu on nykyään olennainen osa mun hyvinvoinnin ylläpitämistä. On pakko kieltäytyä monista kivoista tekemisistä. Eilenkin houkutteli kovasti lähteä suppailuretkelle maaseudulle, kun rakas ihminen ehdotti. Samaan aikaan tuntui, että pitäisi kuitenkin jäädä kotiin ja vain olla. On tärkeä muistaa, että uupumisesta toipuminen kehollisesti ja henkisesti voi viedä jopa vuosia, jos siitä toipuu kokonaan koskaan, en ole siitä vielä aivan varma. Toipuminen aaltoilee ja elämä on pitkään tasapainottelua.

Ajattelen, että on myös tärkeää, että ei jää kiinni masennukseen tai uupumukseen, vaan uskaltaa alkaa toipua siitä ja rohkenee jossain vaiheessa alkaa tekemään asioita. Sitten kun voimat ovat alkaneet palautua alkuromahduksen ja siitä toipumisen jälkeen. Ja että ei määritä itseään diagnoosin tai sairauden kautta. Ei ota niitä osaksi persoonaansa. Ei tarraudu niihin. Silloin on myös helpompi toipua. Ehkä.

Mutta tasapainoilua tämä arki on: oma jaksaminen on kuin vanhanaikainen puntari, joka heilahtaa ja värisee pienestäkin asiasta. Ja se asia voi olla mikä vaan muuten harmiton.

Olen kirjoittanut nyt tämän viestin osittain sohvalla ja tässä terassilla. Samalla komentanut lapsia, estänyt heitä painamasta läppärin nappeja ja pyytämällä monta kertaa rauhaa tämän loppuun saattamiseksi. Antanut teippiä ja jutellut. Nyt pidän jalkoja koukussa penkillä ja niiden alla on kuulemma traktorin autotalli, ja traktorista tulee isäntä ja emäntä. Ajatus ei ole pysynyt kasassa mulla enää pitkään hetkeen. En pysty keskittymään, kun ympärillä pyöritään. Pieni sininen traktori ajoin minun käsivartta ja nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Ja tuntuu, että en saanut hiottua tätä tekstiä tarpeeksi, enkä ihan tiedä, mikä oli tämän pointtikaan. Koska haluaisin päästä eroon myös perfektionismista, julkaisen tämän nyt kuitenkin heti ja siten siedätän itseäni epätäydellisyydelle.

Menty ja tultu, tultu ja menty

Juhannuspäivän olin kotona lasten kanssa. Kerättiin pienet kukat maljakkoon, laitoin pöytäliinan terassille. Minun sisko lapsensa kanssa kyläilivät: syötiin hamppareita ja mansikkakakkua, käytiin uimarannalla, lapset leikkivät ja aikuiset lojuivat sohvalla. Tavallista, kotoisaa ja mukavaa. Ja se juuri oli ihanaa.

Heti juhannuksen jälkeen asumuseroonkin liittyvät tunteet alkoivat yllättäen purkautua. Koin, että nyt tunteilla oli tilaa tulla: lapsen synttärijärjestelyjen, kaikkien asioiden hoitamisten ja juhannuksenkin jälkeen. Olin myös väsynyt kaikesta tohinasta ja touhusta. Yhden iltapäivän ja illan olin erityisen ahdistunut ja itkuinen. Onneksi olin kuitenkin varannut Pohjanmaan sukulaiselta mökin, jonne oli lähdettävä. Vielä mökkireissun alkajaisiksi sain paniikkikohtauksen ollessani kaupassa. Vasta mökille asetuttuani olo helpotti. Parissa päivässä voimat alkoivat palailla, kun sain olla hiljaa, rauhassa ja yksin, keskellä vihreää ja sinistä luontoa.

Loppuviikosta lasten isä toi lapset mun luokse mökille ja vietin siellä vielä heidän kanssa pari päivää helteessä uiden ja paarmoja lätkien. Ajeltiin kotiin ja kaaduttiin onnellisina omiin sänkyihin.

Yksi sunnuntaipäivä levättiin kotona ja sitten lähdettiin yhden yön reissulle Tampereelle. Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että ei olisi kannattanut ottaa noita reissuja näin lähelle toisiaan. Olisinkin ihan mielelläni antanut lapset esim. isänsä luokse huilatakseni ihan vähän ennen Tampereen matkaa, mutta hänelläkin sattui olla juuri tuossa viikonloppumeno. Huomaan, että uupumus vaikuttaa edelleen meidän arkeen: en jaksa samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi lasten kanssa matkailu on sellainen asia, jossa uupuminen näkyy selkeästi ja varmaan vielä pitkään.

Päästiin kuitenkin hyvin Tampereelle ja onnistuin: saatiin lapsille hauska ja mieleenpainuva retki. Yksin en lasten kanssa olisi kuitenkaan pystynyt lähtemään, mutta oman siskon ja siskontytön kanssa oli mukava matkata. Ukkonen (4,5v.) oli innoissaan junakyydistä: oli viimeksi vauvana päässyt. Hurjapää uskalsi tulla huvipuistossa jopa Keinukaruselliin ja Tukkijoessakin vain nauroi, kun kastui. Tattirallia, Kantti X kantti, törmäilyautoajelua, Vauhtimadon kyytiä. Puhuva puu nauratti ja Angry Birdsin kiipeilypaikka kiinnosti. Satulintu (7v.) odotti ehkä eniten Vauhtimatoa ja uskalsi myös paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Serkun kanssa yhdessä oli kiva mennä laitteisiin. Särkänniemessä meni koko päivä ja olikin mukava olla kiireettä. Illalla poikettiin vielä Akvaariossa ja Näsinneulassa, ja itse olin siinä vaiheessa aivan puhkipoikki. Bussilla hotellille ja unta aivoille.

Seuraavana päivänä ajeltiin vielä Katujunalla Tallipihalle. Siellä lapset ruokkivat kanoja ja katselivat pupuja. Ostettiin Suklaapuodista pienet herkut junamatkalle. Kokonaisuudessaan reissu meni erittäin hyvin eikä lasten kanssa käytyjä pieniä tahtojen taisteluita lasketa tai enää muistella. Hyviä muistoja jäi.

Illalla lasten isä tuli käymään ja pötkötteli ja leikki hetken lasten kanssa. Se oli mukavaa, koska lapsillakin oli jo iskää ikävä.

Ja sitten päästäänkin jo tähän aamuun, joka oli lasten kanssa rauhallinen, levollinen ja varsin ihana. Kaikki olivat tyytyväisiä. Laitoin aamupalaa yläkerran sohvalle ja katseltiin rauhassa lastenohjelmia. Esikoisen kanssa juteltiin perimästä, opiskelusta ja viisaudesta, mm. siitä että kaikenlaista voi oppia, jos haluaa. Pienempi oli onnellinen aamukaakaosta, jota meillä ei ole ehkä koskaan tarjoiltu aiemmin. Aamupalan jälkeen lasten mummu haki heidät mummulaan ja illalla he menevät isälleen yöksi. Ovat siellä todennäköisesti koko loppuviikon yötä. Päivisin hoidan heitä, kun isänsä on töissä. Tällä kertaa lapset eivät siis juurikaan ehtineet olla tässä kotona, kun en minäkään. Mutta ihania yhteisiä kesähetkiä meillä on ollut ja yhdessä on oltu.

Ja nyt kaipaan kotona olemista, rauhoittumista. Sen järjestämistä saakin nyt harjoitella, koska jostain syystä meille olisi nyt tarjolla tosi paljon kaikkia ystävätreffejä ym. Ja harmittaa kieltäytyä niistä, mutta nyt on pakko. Jotenkin ihanakin pakko.

 

Loppuunpalamisesta toipuminen on hidasta

Kerroin tänään naapurille olleeni pitkällä sairauslomalla uupumisen vuoksi ja se sai mut taas ajattelemaan asiaa. Aloin kirjoittaa tänne ensin hermostosta ja siitä, miten kuormitun edelleen erittäin herkästi pienistäkin asioista. Joululoma lasten kanssa, vaikka sietämättömän rakkaita ja ihania ovatkin, on näyttänyt, että en kestä juurikaan meteliä, vauhtia ja vaatimuksia. Tätä ajatellessani ymmärsin, että olen luullut olevani jo hyvällä toipumisen tiellä. Olen tehnyt puolivahingossa ja itseltäni vähän salaakin pitkän ajan suunnitelmia, että milloin ehkä lisäisin työtunteja minkäkin verran. Olen jopa haaveillut kokoaikaisesta työstä. Tänään kuitenkin tajusin, että mun on täysin utopistista edes ajatella tekeväni täyttä työaikaa koko vuonna, hyvä jos ensi vuonnakaan. Ehkä olin joulukuun puolella niin toiveikas, kun pääsin käymään töissä muutaman päivän. Ajattelin, että kyllähän tämä tästä näkyy sujuvan. Toiveikkuus on varmasti tosi luonnollista tässä kohtaa, kun osa voimista alkaa palautua. Se tuntuu upealta raskaan suossa ryömimisen jälkeen. Ja toivo on tärkeää. Mutta joululoma palautti taas hyvällä tavalla realistiseksi.

Keskustelin läheisteni kanssa töissä käymisen aiheuttamasta stressistä ja yksi heistä sanoi, että "ole töissä päivä kerrallaan". Sinänsä harmiton sanonta ja itselläkin on joskus tapana sanoa niin. Nyt mulla nousi kuitenkin heti karvat pystyyn ja sanoinkin ääneen, että ei tuolla tavalla voi ajatella kun on voimakkaasti uupunut. Kun on palanut loppuun, ei ole mistä tsempata. Ei voi uudelleen sytyttää tulitikkua, joka on jo poltettu tomuksi. Ei ole enää mitään varasäiliötä, josta ottaa bensaa kun tankki on tyhjä. Ei vaan yksinkertaisesti pysty selviämään välttämättä sitä yhtäkään päivää. Ei ole olemassa sellaista joustoa, jota terveiltä ihmisiltä yleensä löytyy: sitä sinnittelyä, huokailua, "olisipa jo loma" -puhetta. Loppuunpalaneella se on kerrasta poikki. Ja muuten, vihaan sanaa tsempata. Se ei kuulu enää mun elämään. Mä en aio enää ikinä tsempata, koska oon tehnyt sitä niin pitkään ja vähin voimin. Oon kieltänyt miestä sanomasta mulle enää ikinä, että "tsemppiä". Voimia ja iloa voin ottaa vastaan ja yrittämistä teen jatkossakin, mutta ikinä en enää tsemppaa.

Tänään luin artikkelin, jossa myös muistutettiin, miten hidasta toipuminen onkaan. Artikkeli löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-10657518. Muutaman viikon sairauslomalla ei toivu vielä ollenkaan. Huomaan edelleen ajattelevani, että hyvä työntekijä toipuu jossain tietyssä ajassa. Olen omasta mielestäni ollut kauan pois töistä, mutta oikeasti kolme kuukauttakin on vielä tosi lyhyt aika toipua siitä kaikesta, johon oon itseni upottanut viimeisen viiden vuoden aikana. Muistan nimittäin olleeni uupunut viimeiset viisi  vuotta. Se on muuten hurjan pitkä aika sinnitellä, tässä vaan taas tajusin. Ehkä saankin ajatella, että tämä on iso juttu elämässäni. Ehkä ei tarvitsekaan toipua nopeasti.

Törmäsin tänään netissä myös listaan, jossa eroteltiin työuupumus ja loppuunpalaminen eri kohdikseen. Monessa paikassa ne ovat myös synonyymeja. Aloin miettiä omaa tilannettani ja tajusin, että voisin puhua myös loppuunpalamisesta ja burnoutista. Ne tuntuvat jotenkin vielä isommilta ja vakavammilta kuin työuupumus. Ne koskettavat vielä paremmin kokemustani omasta tilastani. Ehkä uupuminen oli aluksi helpompi hyväksyä. Loppuunpalaminen kun tuntuu niin pysäyttävältä ja dramaattiselta. Mutta kuten sanoin, koen olleeni aivan lopussa, ihan tyhjä, aivot ja keho täysin tiltissä.

Pysähdyttää edelleen joka kerta, kun joudun toteamaan itselleni, etten jaksakaan nähdä ystäviä, ulkoilla lasten kanssa, käydä kaupassa tai tehdä tavallista helppoa kotiruokaa. On vaan pakko hyväksyä nyt tämä. Nyt on näin ja se on ok! Luin jostain, että kaikki eivät toivu kunnolla koskaan. Mietin joskus, että käyköhän mulle niin. En kyllä tiedä, olisiko se hyvä vai huono asia. Vanhaan stressaavaan ja vaatimuksia täynnä olevaan elämään en ainakaan halua enää palata. Töihin kyllä haluaisin, mutta vain siten, että sinne on kiva mennä. Vähän niin kuin pikkukauppaan, jossa työskentelin opiskelujen aikana. Siellä meillä oli työntekijöiden ja johtajan kanssa ihan tosi hauska ja hyvä meininki. Naurettiin paljon, tunnettiin asiakkaat ja jutusteltiin niitä näitä eikä ketään haitannut, vaikka joku oli tilannut vahingossa ihan hulluja määriä väärää leipää hyllyyn. Se onkin paras työpaikkani, jossa olen ollut. Kiitos vaan Mikko, Tuija, Antti ja kaikki muut ihanat.

Työuupumuksesta

Haluaisin kirjoittaa mun syksyisestä työuupumuksesta, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Asiassa on niin paljon eri puolia ja monenlaista tärkeää, jonka haluaisin sanoa. Tärkein on ehkä se, että minä uuvuin totaalisesti ja että sen hyväksyminen tunnetasolla oli pitkään vaikeaa. Uupuminen toi esiin monenlaisia vaikeita tunteita kuten häpeää, pelkoa ja pettymystä, joiden käsittely on vienyt paljon energiaa. Yhtä tärkeää on ehkä sanoa, että uupuminen ja pitkällä sairauslomalla oleminen ei ollut hauskaa tai helppoa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja kasvattavaa. Olen siitä aidosti kiitollinen ja onnellinen.

Olen yhä uupunut ja esimerkiksi joululoman aikana olen huomannut itsessäni samanlaista väsymistä kuin aiemminkin: alkaa tulla raja vastaan. Tuo raja on myös uupumisen myötä madaltunut selvästi: en edes pysty enää feikkaamaan. En pysty tsemppaamaan tai taistelemaan missään ympäristössä vaan keho ja mieli kertovat viipymättä, jos ylitän sietokykyni. Se ylittyy herkästi esim. liiasta metelistä, kiireestä, paineesta, vaatimuksista, liiasta vastuusta ja univajeesta. Se ylittyy myös kovasta fyysisestä ponnistelusta sekä runsaista ja väkinäisistä sosiaalisista tilanteista.

Olen hyväksynyt, että toipuminen voi kestää kauan. En suunnittele enää lähiviikkoja asettaen niille suuria odotuksia vaan suunnittelen sitä, mihin suuntaan haluan elämäni menneen vuoden päästä. Katson pidemmälle: uupumus opetti sen. Minulla oli syyskuusta joulukuulle eri pituisia sairauslomapätkiä. Oltuani hetken sairauslomalla yritin palata töihin. Kokeilu jäi yhden päivän mittaiseksi, koska seuraavana yönä nukuin vain nelisen tuntia ja ymmärsin silloin itsekin, että en voi kiirehtiä toipumista. Jatkoin sairauslomaa.

Tällä hetkellä olen osasairauslomalla. Se tarkoittaa, että kokeilen töissä käymistä osa-aikaisesti ja Kela tukee tätä osasairauspäivärahalla. Tarkoitus on kuulostella omaa oloa ja jaksamista töissä sekä vähitellen toipua täysin työkykyiseksi. Työtehtäviä on vähennetty ja mukautettu. Tein tätä kaksi viikkoa ennen joululomaa ja se tuntui ihan mukavalta. Olin toki tosi väsynyt työpäivien jälkeen. Myös tämä loma on tuonut epävarmuutta jaksamisesta, mutta kuten sanoin, en juurikaan ajattele tulevia viikkoja. Elän tässä hetkessä nyt ja katson tilannetta aina erikseen sitten kun sen aika on.

Olen ollut tosi kiitollinen siitä, että olen alkanut näyttää tunteitani ja kertoa tarpeitani lähipiirille. Olen sairausloman ansiosta jaksanut järjestää itselleni Kelan tukeman psykoterapian ja muita tukitoimia.  Olen jaksanut olla hyvä äiti ja aiempaa mukavampi puoliso. Olen alkanut ymmärtää, että saan olla juuri sellainen kuin oikeasti olen ja tää prosessi on edelleen työn alla. Ympäristö ja oma tiedostamaton mieli ovat syöttäneet mun aivoihin vuosikausia sellaista paskaa siitä, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Ja vasta nyt vähitellen alan ymmärtää, että minä saan itse määritellä sen, kuka ja millainen olen. Ja että pystyn ihan mihin vaan. Se on vielä vähän hankala ymmärtää sydämen tasolla asti. Ja tämä kaikki nostattaa tietenkin monenlaisia tunteita asioita ja ihmisiä kohtaan, mikä on ainoastaan hyvä. Tunteilla on meille asiaa, vaikka niitä ei tarvitsekaan ottaa aina niin todesta. Ne kun ovat vain tunteita. Ne tulevat ja menevät, mutta ne on tärkeä elää läpi, koska muuten ne pakkautuvat kehoon ja mieleen. Jumiutuvat sinne ja aiheuttavat siellä erilaisia häiriötiloja.

Koen, että toipuminen on alkanut. Se kestää minkä kestää: yritän antaa sille aikaa, mutta myös sallia uupumuksen väistyvän sitten kun se on lähdössä. En halua takertua siihen, mutta haluan myös käsitellä asiat niin, että uupumus ei tule enää koskaan takaisin. Sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta kun uuvuin, mutta ensimmäinen kerta kylläkin sille, että hain ja sain apua.

Olen saanut paljon voimaa Kiltin tytön voimakirjasta (Suvi Bowellan). Luulin, että olisin jo jättänyt nuo teemat taakse, mutta yllättävän paljon ne vielä minussa resonoivat. Myös lääkärin suosittelema Uuvuksissa (Liisa Uusitalo-Arola) on ollut hyvä kartta toipumiseen. En ole sen sisältämiä tehtäviä tehnyt vielä läheskään kokonaan enkä lukenut edes loppuun, mutta olen saanut siitä jo paljon asiallista tietoa ja ymmärtävää kohtaamista. Toipuminen etenee vähitellen ja kuoppaisesti: välillä jaksaa enemmän ja välillä vähemmän. Joskus jaksaa lukea ja opiskella aiheesta, usein ei jaksa. Ja hyväksyn sen, koska hyväksyminen helpottaa oloa, vaikka se aluksi kirpaiseekin hankalien tunteiden kautta.