Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.

Kiva lauantai

Yhtäkkiä lyö ihan tyhjää. Muka oli paljonkin kirjoitettavaa ja nyt kun avasin tän blogin, mieleen ei tulekaan yhtään mitään. No olkoon niin. Keitin taas kupillisen piparminttuteetä ja googletin, millaisia vaikutuksia piparmintulla muuten onkaan. Kun on tullut sitä tässä juotua viime aikoina ainakin kupillinen päivässä. Piparminttua käytetään mm. ruoansulatusvaivoihin rauhoittamaan vatsaa sekä rentoutumisen tueksi sen sisältämän mentolin takia. Mulle tää on ihan herkkujuoma, tykkään sen mausta ja raikkaudesta.

Kävin tänään luontopolulla mukavassa seurassa, sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei oltu vielä koskaan tehty mitään kahdestaan. Luminen metsä oli tosi kaunis ja luontopolkua oli helppo kulkea: talviluontoon syntynyt polku oli helpompi erottaa kuin syksyisen metsän luoma, jossa pikkuisia polkuja risteili sinne tänne. Nyt osaan mennä tuonne uudestaan milloin vaan enkä ehkä enää eksy (niin kuin parilla edellisellä kerralla).

 

Kävelyretken jälkeen tulin hiljaiseen kotiin, joka on vielä siisti, päivä siivoojien käynnin jälkeen. Lapset menivät heti aamusta mummulaan ja mies on mökillä. Kävelyn jälkeen tein ja söin ketohampparit, katsoin Harry Potter -elokuvan paahdettuja manteleita popsien ja kävin saunassa kynttilänvalossa. Vähän väsähtänyt olo, en jaksanut puuhailla kävelyretken jälkeen mitään sen kummempaa, esim. siivota lapsen askartelukaappia, joka varmaan seuraavalla aukaisulla kaataa sisältönsä sen edessä seisovan päälle. Tai laitella puhtaita pyykkejä kaappeihin. Tai miettiä, mitä syödään huomenna. Tai edes piirtää. Tai maalata. Tai kuunnella musiikkia. Tai soittaa pianoa. Vain olin.

Ja sitten istuin tähän sohvalle odottelemaan lapsia kotiin. Nyt taidankin mennä keittämään heille iltapalaksi mannapuuroa, jotta saadaan vanhentuvat suurimot pois kaapista. Ja se on yksi lasten herkkupuuroista.

Loppuunpalamisesta toipuminen on hidasta

Kerroin tänään naapurille olleeni pitkällä sairauslomalla uupumisen vuoksi ja se sai mut taas ajattelemaan asiaa. Aloin kirjoittaa tänne ensin hermostosta ja siitä, miten kuormitun edelleen erittäin herkästi pienistäkin asioista. Joululoma lasten kanssa, vaikka sietämättömän rakkaita ja ihania ovatkin, on näyttänyt, että en kestä juurikaan meteliä, vauhtia ja vaatimuksia. Tätä ajatellessani ymmärsin, että olen luullut olevani jo hyvällä toipumisen tiellä. Olen tehnyt puolivahingossa ja itseltäni vähän salaakin pitkän ajan suunnitelmia, että milloin ehkä lisäisin työtunteja minkäkin verran. Olen jopa haaveillut kokoaikaisesta työstä. Tänään kuitenkin tajusin, että mun on täysin utopistista edes ajatella tekeväni täyttä työaikaa koko vuonna, hyvä jos ensi vuonnakaan. Ehkä olin joulukuun puolella niin toiveikas, kun pääsin käymään töissä muutaman päivän. Ajattelin, että kyllähän tämä tästä näkyy sujuvan. Toiveikkuus on varmasti tosi luonnollista tässä kohtaa, kun osa voimista alkaa palautua. Se tuntuu upealta raskaan suossa ryömimisen jälkeen. Ja toivo on tärkeää. Mutta joululoma palautti taas hyvällä tavalla realistiseksi.

Keskustelin läheisteni kanssa töissä käymisen aiheuttamasta stressistä ja yksi heistä sanoi, että "ole töissä päivä kerrallaan". Sinänsä harmiton sanonta ja itselläkin on joskus tapana sanoa niin. Nyt mulla nousi kuitenkin heti karvat pystyyn ja sanoinkin ääneen, että ei tuolla tavalla voi ajatella kun on voimakkaasti uupunut. Kun on palanut loppuun, ei ole mistä tsempata. Ei voi uudelleen sytyttää tulitikkua, joka on jo poltettu tomuksi. Ei ole enää mitään varasäiliötä, josta ottaa bensaa kun tankki on tyhjä. Ei vaan yksinkertaisesti pysty selviämään välttämättä sitä yhtäkään päivää. Ei ole olemassa sellaista joustoa, jota terveiltä ihmisiltä yleensä löytyy: sitä sinnittelyä, huokailua, "olisipa jo loma" -puhetta. Loppuunpalaneella se on kerrasta poikki. Ja muuten, vihaan sanaa tsempata. Se ei kuulu enää mun elämään. Mä en aio enää ikinä tsempata, koska oon tehnyt sitä niin pitkään ja vähin voimin. Oon kieltänyt miestä sanomasta mulle enää ikinä, että "tsemppiä". Voimia ja iloa voin ottaa vastaan ja yrittämistä teen jatkossakin, mutta ikinä en enää tsemppaa.

Tänään luin artikkelin, jossa myös muistutettiin, miten hidasta toipuminen onkaan. Artikkeli löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-10657518. Muutaman viikon sairauslomalla ei toivu vielä ollenkaan. Huomaan edelleen ajattelevani, että hyvä työntekijä toipuu jossain tietyssä ajassa. Olen omasta mielestäni ollut kauan pois töistä, mutta oikeasti kolme kuukauttakin on vielä tosi lyhyt aika toipua siitä kaikesta, johon oon itseni upottanut viimeisen viiden vuoden aikana. Muistan nimittäin olleeni uupunut viimeiset viisi  vuotta. Se on muuten hurjan pitkä aika sinnitellä, tässä vaan taas tajusin. Ehkä saankin ajatella, että tämä on iso juttu elämässäni. Ehkä ei tarvitsekaan toipua nopeasti.

Törmäsin tänään netissä myös listaan, jossa eroteltiin työuupumus ja loppuunpalaminen eri kohdikseen. Monessa paikassa ne ovat myös synonyymeja. Aloin miettiä omaa tilannettani ja tajusin, että voisin puhua myös loppuunpalamisesta ja burnoutista. Ne tuntuvat jotenkin vielä isommilta ja vakavammilta kuin työuupumus. Ne koskettavat vielä paremmin kokemustani omasta tilastani. Ehkä uupuminen oli aluksi helpompi hyväksyä. Loppuunpalaminen kun tuntuu niin pysäyttävältä ja dramaattiselta. Mutta kuten sanoin, koen olleeni aivan lopussa, ihan tyhjä, aivot ja keho täysin tiltissä.

Pysähdyttää edelleen joka kerta, kun joudun toteamaan itselleni, etten jaksakaan nähdä ystäviä, ulkoilla lasten kanssa, käydä kaupassa tai tehdä tavallista helppoa kotiruokaa. On vaan pakko hyväksyä nyt tämä. Nyt on näin ja se on ok! Luin jostain, että kaikki eivät toivu kunnolla koskaan. Mietin joskus, että käyköhän mulle niin. En kyllä tiedä, olisiko se hyvä vai huono asia. Vanhaan stressaavaan ja vaatimuksia täynnä olevaan elämään en ainakaan halua enää palata. Töihin kyllä haluaisin, mutta vain siten, että sinne on kiva mennä. Vähän niin kuin pikkukauppaan, jossa työskentelin opiskelujen aikana. Siellä meillä oli työntekijöiden ja johtajan kanssa ihan tosi hauska ja hyvä meininki. Naurettiin paljon, tunnettiin asiakkaat ja jutusteltiin niitä näitä eikä ketään haitannut, vaikka joku oli tilannut vahingossa ihan hulluja määriä väärää leipää hyllyyn. Se onkin paras työpaikkani, jossa olen ollut. Kiitos vaan Mikko, Tuija, Antti ja kaikki muut ihanat.

Anna anteeksi ja anna lupa

Hei kuule, mitä jos tekisit nämä asiat nyt, kun vuosikin vaihtuu:

Anna anteeksi itsellesi. Anna anteeksi, että päästit itsesi tähän jamaan, tähän tilanteeseen, mikä se sitten onkin. Että et pystynyt parempaan. Anna anteeksi itsellesi, että tuhlasit kaikki rahat. Että söit epäterveellisesti koko vuoden. Että nukuit liian vähän, vaikka tiesit, että se on huono tapa. Että et hoitanut kehoasi liikunnalla. Anna anteeksi itsellesi, että äksyilit läheisillesi. Että ajattelit negatiivisesti etkä kysynyt, mitä toiselle kuuluu. Anna anteeksi itsellesi, että unohdit itsesi ja omat tarpeesi ja teit asioita, jotka eivät tehneet sulle hyvää. Että miellytit liikaa muita ja väsyit. Anna itsellesi anteeksi aivan kaikki mitä ikinä keksit.

Anna sitten itsellesi lupa kaikkeen hyvään. Anna itsellesi lupa rakastaa itseäsi täysin. Lupa hoivata itseäsi, kuunnella aivan omia tarpeitasi ja toiveitasi, pitää huolta itsestäsi: arvostaa itseäsi. Anna itsellesi lupa saada kaikkea mahdollista hyvää elämässä: rakkautta, terveyttä, rikkautta, rauhaa, onnea, iloa, hyvyyttä, muutosta, apua. Usko, että sitä kaikkea riittää sullekin. Anna itsellesi lupa olla juuri sellainen kuin olet oikeasti ja anna itsesi luottaa siihen, että sut hyväksytään kaikkinesi. Anna itsellesi lupa pitää kaikesta, mistä pidät. Ja lupa tuntea kaikki, mitä tunnet. Lupa näyttää tunteesi ja olla aito. Ei ole mitään väärää missään. On vain sinä, upea ihminen.

 

Työuupumuksesta

Haluaisin kirjoittaa mun syksyisestä työuupumuksesta, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Asiassa on niin paljon eri puolia ja monenlaista tärkeää, jonka haluaisin sanoa. Tärkein on ehkä se, että minä uuvuin totaalisesti ja että sen hyväksyminen tunnetasolla oli pitkään vaikeaa. Uupuminen toi esiin monenlaisia vaikeita tunteita kuten häpeää, pelkoa ja pettymystä, joiden käsittely on vienyt paljon energiaa. Yhtä tärkeää on ehkä sanoa, että uupuminen ja pitkällä sairauslomalla oleminen ei ollut hauskaa tai helppoa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja kasvattavaa. Olen siitä aidosti kiitollinen ja onnellinen.

Olen yhä uupunut ja esimerkiksi joululoman aikana olen huomannut itsessäni samanlaista väsymistä kuin aiemminkin: alkaa tulla raja vastaan. Tuo raja on myös uupumisen myötä madaltunut selvästi: en edes pysty enää feikkaamaan. En pysty tsemppaamaan tai taistelemaan missään ympäristössä vaan keho ja mieli kertovat viipymättä, jos ylitän sietokykyni. Se ylittyy herkästi esim. liiasta metelistä, kiireestä, paineesta, vaatimuksista, liiasta vastuusta ja univajeesta. Se ylittyy myös kovasta fyysisestä ponnistelusta sekä runsaista ja väkinäisistä sosiaalisista tilanteista.

Olen hyväksynyt, että toipuminen voi kestää kauan. En suunnittele enää lähiviikkoja asettaen niille suuria odotuksia vaan suunnittelen sitä, mihin suuntaan haluan elämäni menneen vuoden päästä. Katson pidemmälle: uupumus opetti sen. Minulla oli syyskuusta joulukuulle eri pituisia sairauslomapätkiä. Oltuani hetken sairauslomalla yritin palata töihin. Kokeilu jäi yhden päivän mittaiseksi, koska seuraavana yönä nukuin vain nelisen tuntia ja ymmärsin silloin itsekin, että en voi kiirehtiä toipumista. Jatkoin sairauslomaa.

Tällä hetkellä olen osasairauslomalla. Se tarkoittaa, että kokeilen töissä käymistä osa-aikaisesti ja Kela tukee tätä osasairauspäivärahalla. Tarkoitus on kuulostella omaa oloa ja jaksamista töissä sekä vähitellen toipua täysin työkykyiseksi. Työtehtäviä on vähennetty ja mukautettu. Tein tätä kaksi viikkoa ennen joululomaa ja se tuntui ihan mukavalta. Olin toki tosi väsynyt työpäivien jälkeen. Myös tämä loma on tuonut epävarmuutta jaksamisesta, mutta kuten sanoin, en juurikaan ajattele tulevia viikkoja. Elän tässä hetkessä nyt ja katson tilannetta aina erikseen sitten kun sen aika on.

Olen ollut tosi kiitollinen siitä, että olen alkanut näyttää tunteitani ja kertoa tarpeitani lähipiirille. Olen sairausloman ansiosta jaksanut järjestää itselleni Kelan tukeman psykoterapian ja muita tukitoimia.  Olen jaksanut olla hyvä äiti ja aiempaa mukavampi puoliso. Olen alkanut ymmärtää, että saan olla juuri sellainen kuin oikeasti olen ja tää prosessi on edelleen työn alla. Ympäristö ja oma tiedostamaton mieli ovat syöttäneet mun aivoihin vuosikausia sellaista paskaa siitä, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Ja vasta nyt vähitellen alan ymmärtää, että minä saan itse määritellä sen, kuka ja millainen olen. Ja että pystyn ihan mihin vaan. Se on vielä vähän hankala ymmärtää sydämen tasolla asti. Ja tämä kaikki nostattaa tietenkin monenlaisia tunteita asioita ja ihmisiä kohtaan, mikä on ainoastaan hyvä. Tunteilla on meille asiaa, vaikka niitä ei tarvitsekaan ottaa aina niin todesta. Ne kun ovat vain tunteita. Ne tulevat ja menevät, mutta ne on tärkeä elää läpi, koska muuten ne pakkautuvat kehoon ja mieleen. Jumiutuvat sinne ja aiheuttavat siellä erilaisia häiriötiloja.

Koen, että toipuminen on alkanut. Se kestää minkä kestää: yritän antaa sille aikaa, mutta myös sallia uupumuksen väistyvän sitten kun se on lähdössä. En halua takertua siihen, mutta haluan myös käsitellä asiat niin, että uupumus ei tule enää koskaan takaisin. Sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta kun uuvuin, mutta ensimmäinen kerta kylläkin sille, että hain ja sain apua.

Olen saanut paljon voimaa Kiltin tytön voimakirjasta (Suvi Bowellan). Luulin, että olisin jo jättänyt nuo teemat taakse, mutta yllättävän paljon ne vielä minussa resonoivat. Myös lääkärin suosittelema Uuvuksissa (Liisa Uusitalo-Arola) on ollut hyvä kartta toipumiseen. En ole sen sisältämiä tehtäviä tehnyt vielä läheskään kokonaan enkä lukenut edes loppuun, mutta olen saanut siitä jo paljon asiallista tietoa ja ymmärtävää kohtaamista. Toipuminen etenee vähitellen ja kuoppaisesti: välillä jaksaa enemmän ja välillä vähemmän. Joskus jaksaa lukea ja opiskella aiheesta, usein ei jaksa. Ja hyväksyn sen, koska hyväksyminen helpottaa oloa, vaikka se aluksi kirpaiseekin hankalien tunteiden kautta.

Joulua ja rutiinien kaipuuta

Meillä on vietetty vauhdikasta ja iloista lasten joulua. Iltaisin on sitten miehen kanssa yritetty parhaamme mukaan toteuttaa sitä rauhallisuutta, jota elämään myös kaivataan. Mies on maalannut minifiguja ja pelannut, minä katsonut leffoja ja sketsisarjoja. 

Jouluaattona lapset olivat aivan älyttömän jännittyneitä. Keksittiin kyllä mukavaa puuhaa: ekojen pakettien avaamista jo aamulla, jouluaamiaisen tekemistä ja lastenohjelmia, mäenlaskua uudella megaliukurilla, leikkimistä uudella autoradalla ja LOL-nukella, isovanhempien tapaamista ja kahvittelua. Iltapäivällä lapset olivat kuitenkin niin malttamattomia, että miehen piti pikaisesti lähteä viemään roskia, jotta joulupukki voisi tulla..

Pakettien avaaminen olikin sitten melkoista meininkiä! Esikoinen 6v. kiljui onnesta ja kuopus 4v. repi kaikkia paketteja auki minkä ehti. Haikeudella vaan muistelin viime joulua, jolloin Ukkonen avasi lahjan tai kaksi ja sitten leikki niillä pitkän aikaa välittämättä muista paketeista. Tällä kertaa oli toisin. Lahjat olivat kuitenkin tänäkin jouluna mieleiset ja suuri jännitys itseltäkin laukesi sen osalta. Illalla oltiinkin sitten ihan puhki koko perhe ja vihdoin saatiin ylivirittyneet mutta onnelliset lapset nukkumaan. Väkisin katsoin Ankeisen joulutervehdyksen, vaikka oikeasti olisi vaan pitänyt mennä suoraan nukkumaan itsekin. Ohjelmaa katsoessa söin vielä ylisuolaisia sipsejä, joista viimeistään tuli fyysisesti tosi huono olo.

Yleensä Joulupäivä on ehkä paras joulun kaikista päivistä: niin tänäkin vuonna. Lasten lahjanälkä oli tyydytetty ja oma lanttulaatikkonälkä myös. Kaikki olivat rentoja, iloisia ja lapsetkin jaksoivat touhuta uusilla leluillaan tyytyväisinä aamusta iltaan. Laskettiin mäkeä, syötiin, leikittiin, nukuttiin päiväunet.

Tämä päivä oli varattu maaseutureissulle mummulaan. Syötiin joululounasta ja saunottiin. Lapset saivat vielä pienet paketit, joiden parissa aika kului hyvin. Pois lähtiessä vielä ihastelin maaseudun pimeyttä. Meidän kaupunkikodissa harvoin saa sellaista fiilistä, että ympärillä ei ole yhtään ketään tai mitään. Maalla sen saa helposti, kun menee illalla ulos: lunta, kylmää, pimeää ja hiljaista. Siinä on myös omaa viehätystä. Ehkä tuttua lapsuudesta.

Pidän kyllä arjesta enemmän kuin tällaisista pitkistä pyhistä. Minusta joulun välipäivätkin on aina olleet enemmän tai vähemmän tylsiä, kun niillä ei ole selkeää funktiota. Ollaan vaan kuin pellossa, syödään joko juhlavasti tai arkisesti, kyläillään ehkä tai sitten ei, ulkoillaan tai sitten ei, on mukavaa ja rentoa tai sitten ei. Mistään ei saa oikein otetta. Älkää ymmärtäkö väärin, pidän lomasta ja vapaasta ja siitä, että voidaan olla perheen kanssa yhdessä! Samalla minussa on kuitenkin jonkinlainen ahdistus siitä, että rutiinit ja rytmit eivät toteudu loman aikana. Nukutaan pidempään, valvotaan pidempään, tehdään sitä ja tätä, syödään sitä ja tätä. Se tuntuu hankalalta kehossa ja mielessä. Se myös tekee jotenkin ärtyisäksi. Ja uskon, että sama rutiinien ja aikataulujen kaipuu on meidän kuopuksella. Hän on ollut erityisen ärtynyt pari päivää ja luulen, että syynä on joulujännityksen purkautumisen lisäksi pitkä tauko arjen rutiineista (päiväkodista ja kavereiden näkemisestä). Odotan siis tavallaan jo arkea monestakin syystä. Rutiinien ja rytmin lisäksi saan silloin helpommin itse lepoaikaa ollessani osasairauslomalla.

Vaikka arkikin houkuttelee, lapsiperhelomassa parasta on kuitenkin se, kun ei ole oikeasti kiire minnekään. Voi rauhassa maata lastenhuoneen lattialla ja koota legolinnaa parikin tuntia, kunnes kroppa muistuttaa, että on maannut huonossa asennossa. Tai kun mennään perheen kanssa porukalla mäkeä laskemaan ja innostun itsekin jättiliukurista. Tai kun muuten niin vauhdikas eskarilainen liimautuu kylkeen kiinni ja tulee pussaamaan. Tai kun lapset nukkuu ja itse lämmität saunan, laitat kynttilän palamaan ja saunot pitkällä kaavalla kaikki ihanat pesuaineet ja uudet rasvat testaillen.

Join äsken kamomillateetä ja nyt suunnittelen nukkumaanmenoa. Oon kuunnellut Sami Minkkisen hypnoosiäänitteitä ja hänellä on ihania ja toimivia settejä myös uneen liittyen. Jospa vaikka kuuntelisi yhden sellaisen ja saisi toivottavasti nukkua pitkälle aamuun lasten leikkiessä tyytyväisenä yhdessä... katsotaan kuinka käy.

Ja vielä yksi ajatus noista loma-ajan rutiineista. Että kysehän on tietysti vain siitä, millaisia aikatauluja ja tekemisiä me aikuiset itse päätetään lomalla toteuttaa perheissämme. Meillä on myös mahdollisuus pitäytyä tutussa mukavassa arkirytmissä, herätä samaan aikaan ja mennä ajoissa nukkumaan, syödä järkevästi, liikkua sopivasti, jne. Mielenkiintoista onkin, miksi se tuntuu lomalla vaikeammalta kuin yleensä. Ehkä kyse on pohjimmiltaan arvoista: siitä että arvostaako itseään ja hyvää oloaan oikeasti ja tarpeeksi vai meneekö aina samalla vanhalla kaavalla, edes tiedostamatta sitä miksi toimii niin kuin toimii. Osaako kuunnella itseään ja tarvittaessa muuttaa aiempia toimintamalleja, jotka eivät ole toimineet vuosikausiin. Tai että osaako niistä hyvistä elintavoista joustaa sillä tavalla sopivasti, että loma tuntuu rennolta lomalta, mutta samalla säilyy rutiinien luoma turvallisuus. Joustavuuden tärkeydestä usein puhutaankin, mutta on joskus vaikea ymmärtää, millaisissa tilanteissa se oikeasti omassa elämässä voisi näyttäytyä ja miten. Ihan mielenkiintoista. Mutta nyt sinne nukkumaan.

Asioiden siirtäminen vie energiaa

Mulla on ollut periaate, että en siirtäisi ikävien asioiden hoitamista kovin pitkälle, koska se kuormittaa ja vie kamalasti energiaa. Tässä talvella oli taas sellainen vaihe, että laskut jäivät roikkumaan lähelle eräpäiviään, siirsin hankalia puhelinsoittoja päivästä toiseen ja varasin labra-aikoja vasta kuukauden kuluttua lähetteen saapumisesta. Myös irtisanoutumista, silmien laserleikkausta ja muitakin isoja juttuja oon miettinyt tosi pitkään ennen kuin oon alkanut niitä toteuttaa oikeasti. 

Luin toissapäivänä Wayne W. Dyerin kirjaa Hyväksy itsesi - uskalla elää! Sain sen veljeltä ja olen lueskellut sitä silloin tällöin fiiliksen mukaan. Se on suomennettu vähän hassusti siten, että kirjoittaja kertoo asioista te-muodossa: "teille on varmasti tuttua...", "nyt kun te olette oppineet, että..." Tekstin sanomassa on kuitenkin viisautta, kun ei takerru kirjoitustyyliin. 

Nyt satuin avaamaan kirjan kohdasta, jossa puhuttiin asioiden siirtämisestä päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Sillä niin siinä usein käy: päivistä kertyy vuosia. Tämä koskee tietysti sellaisia isompia juttuja kuin juurikin työpaikan vaihtamista, laihduttamista, terveellisen nukkumaanmenoajan toteuttamista tai parisuhdeongelmien hoitamista. Kun ihminen ei tartu niihin nyt ja heti, hän siirtää ne tehtäväksi huomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa, jolloin todellisuudessa ne eivät tule hoidetuiksi koskaan. Tuttua itellekin.

Asioiden jatkuva siirtäminen on kuitenkin pakoilua. Siinä yrittää kartella epämukavia tunteita, joita asioiden kohtaaminen saa aikaan: ahdistusta, epävarmuutta, pelkoa esim. epäonnistumisesta, jännitystä, ehkä jopa tyhjyyttä ja tylsyyttä (kun tehtävät on hoidettu, niitä ei tarvitse miettiä ja joutuu alkaa ajatella muuta elämäänsä). Ihmisellä voi muutenkin olla tapana suhtautua elämään passiivisesti. Hän sinnittelee huonoissa elämäntilanteissa edes yrittämättä auttaa itseään. Vaikeista asioista vaietaan ja odotellaan, että tulevaisuudessa asiat olisivat yhtäkkiä paremmin. Valitetaan ja maristaan milloin mistäkin, mutta mitään konkreettista ei kuitenkaan tehdä oman hyvinvoinnin eteen. Masennus ja muut sairaudet ovat tietysti asia erikseen ja niiden aikana ihminen ei pystykään toimimaan tavalliseen tapaan.

Myönnän, että itsekin oon sortunut valittamaan ja voivottelemaan. Tää oli kuitenkin ihan hyvä herätys nyt taas, että voisi ottaa ohjat omiin käsiin. Ja sitähän toki oon tehnytkin koko tän talven, mutta jos vaikka vieläkin isommalla ajatuksella ja uusissa asioissa. Siitä tulee hyvä ja voimakas olo, kun saa hoidettua juttuja kuntoon. Eli hihat ylös vaan ja toimimaan! 

Ja sen haluan vielä sanoa tästä, että mikään superihminen ei tarvitse olla eikä kaikkea tarvitse tehdä yhdessä hetkessä. Muutos vie aikaa. Kyse on enemmänkin siitä, että vähitellen alkaisi nähdä itsensä ihmisenä, jolla on vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä. Siinä auttaa, kun yksi pieni juttu kerrallaan alkaa tuoda hyvää oloa itselleen, tekemään niitä asioita joista oikeasti nauttii ja pyytämään apua niissä jutuissa, joita ei osaa itse hoitaa. 💛

Irtisanoutuminen ja muutos

Tulossa on taas uusia tekstejä! Luonnoksia, raakileita, on kertynyt jo monia, mutta hei lapsiperheen arki, tiedättehän? Se on vienyt mukanaan. Tällä hetkellä ollaan koko perhe flunssassa, mutta sain niin suuren inspiksen kirjoittaa, että oli pakko istahtaa taas koneelle. 

Joistain asioista olisin halunnut kertoa jo kauan sitten, mutta en ole voinut. Nyt voin, koska jutut on edenneet ja oon tehnyt päätöksiä, joita oon pitkään miettinyt ja valmistellut.

Tosi iso juttu on ollut irtisanoutuminen vakituisesta työstäni. Oon tehnyt ajatustyötä sen eteen jo kauan. Ystävät on saaneet kuulla mun pähkäilyjä pitkään. Vanhempainvapailla mulla on ollut paremmin henkistä tilaa ja aikaa ajatella asioita ja sitä mitä haluan elämältä. Pystyin paremmin näkemään, kuka oon ja mikä on mulle tärkeää.

Isot muutokset on pelottavia. Ja stressaavia, vaikka olisivat myönteisiäkin. Viime päivinä oon taas muistanut, kuinka paljon aikaa muutokset myös vie. Ja energiaa. Silti niiden tekeminen todellakin kannattaa! On tosi helppo jämähtää tuttuihin juttuihin. Itse haluaisin aina säilyttää luovuuden ja olotilan, että voin katsella avoimesti ympärilleni ja nähdä uusia mahdollisuuksia itseäni odottamassa. Sellaisen rohkeuden, että uskaltaisin luopua vanhasta joka ei enää toimi ja astua uudelle polulle iloisin ja luottavaisin mielin.

Omaa päätöstä tehdessäni taistelin kovasti sellaista iänikuista normia vastaan, että "vakituinen työ on se mihin työelämässä tulee pyrkiä ja kun sellaiseen onnelliseen asemaan päätyy, niin siitä täytyy pitää kiinni kynsin ja hampain". Joku ääni mun sisällä jankkasi tätä asiaa tosi voimakkaasti ja myös jotkut tutut ihmiset pitivät sitä yllä: "Älä nyt sitten missään nimessä irtisanoudu ennen kuin saat uuden työn". Yritä siinä nyt sitten kuunnella omia sisäisiä vaistojasi ja sydämen ääniäsi, kun pään sisältä ja ulkoa komennetaan ja luodaan kauhukuvia.

En avaa tässä nyt tarkemmin, miksi irtisanouduin. Siihen vaikutti niin monta erilaista asiaa liittyen mm. työhön, itseeni ja kokemuksiini. 

Nyt haen uutta työpaikkaa. Työnhaku on ollut jännittävää ja vienyt paljon energiaa ja ajatteluaikaa. Ensimmäisen työhakemuksen kirjoittamiseen meni monta tuntia. Samalla opiskelin vauhdilla uudistuneita työhön liittyviä säännöksiä ja muistuttelin muutenkin mieleen kaikkia työn kulmakiviä. Jouduin myös yhtäkkiä hyväksymään, että ajatukset nyt vain siirtyivät työrintamalle naps enkä pystynytkään rauhoittamaan tätä kevättä täysin kotoilulle. Toisaalta se on ollut tosi hyvä asia ja valmistanut muutokseen. Oon myös nauttinut nyt tosi paljon ajasta lasten kanssa ja alkanut odottaa ihan mielenkiinnolla syksyn uusia juttuja.

Lopulta asiat kirkastuu

Turvesaunassa!

Kokeilen mielelläni uusia juttuja ja olin kuullut joskus turpeen terveysvaikutuksista. Kun siskoni pyysi minua turvesaunaan, kiinnostuin heti. Tällä viikolla ajeltiin meidän rikkinäisellä, pomppivalla ja yhtäkkiä sammuvalla autolla isolle savusaunalle, jossa meitä vastassa oli suuri joukko muitakin naisia. Oli naisten saunavuoro! Jännitti kyllä aluksi, että mikä meitä odottaa, mutta kaikki meni sujuvasti.

Saunominen tapahtui siten, että alkulämmittelyn ja suihkun jälkeen koko vartalolle levitettiin ihanan lämpöistä, suosta nostettua, turvetta. Mikä mahtava luonnontuote ja rikkaus meidän metsissä! Oltiin ihan kuin paksun mämmin peitossa. Sori vaan, mutta ei ole kuvaa. Turpeen sai levittää joka paikkaan hiuksista varpaisiin.

Turve iholla mentiin pilkkopimeään saunaan, joka oli muuten upea paikka jo itsessään. Saunassa oleskeltiin parikymmentä minuuttia ja vettä piti juoda koko ajan niin paljon kuin jaksoi. Lempeät ja pehmeät löylyt. Saunassakin oli vesitarjoilut ja turvesaunan ohjaajat olivat jatkuvasti läsnä ja vastailivat kysymyksiin.

Ennen saunaa meille kerrottiin, että turve on niin voimakas aine, että se esimerkiksi madaltaa verenpainetta huomattavasti. Sanottiin, että heti jos tulee huono olo saunassa niin kannattaa tulla pois. Niinpä meillä olikin pieni jännitys päällä, kun koko homma oli meille uusi ja tuollaiset varoituksetkin kaikuivat mielessä. Naisia tuli koko ajan vain lisää ja ilmassa oli sellaista perinteistä yhteisöllistä saunomisen meininkiä. Meitä ensikertalaisiakin oli paljon.

Saunomisen jälkeen turve pestiin pois ja juotiin lisää vettä. Itselleni tuli siinä ehkä vähän heikko olo, mutta tuoreella ruisleivällä ja suolakurkulla se tasoittui nopeasti. Saunailtaan kuului pieni iltapala. Turvesaunan jälkeen onkin tärkeä syödä suolaista. Piparminttuteekin maistui ihan taivaalliselta saunan jälkeen kauniissa hirsituvassa.

Turvehoidoissa käytetty turve nostetaan 2-4 metrin syvyydestä turvesuolta. Siihen on imeytynyt hyödyllisiä aineita maaperästä ja se on puhdas luonnontuote. Myös sen voimakkuus yllätti. Itse esimerkiksi väsähdin niin, että hyvä että jaksoin kotiin ajaa. Nukkumaan olin valmis ihan heti noin klo 20 ja muutenkin olo oli kotona välillä hiukan hutera. Mielenkiintoinen tuote tosiaankin! Ainakin Lehtopeat valmistaa turpeita, joita saa ostaa myös kotiin. Kotona voi tietenkin olla vähän riskaabelia koko vartalolle sitä levittää, ettei sauna sotkeennu. Vaan voihan sillä tehdä vaikka rentouttavia jalka- tai kasvohoitoja!

Turvehoitoja käytetään monenlaisiin vaivoihin. Turve lisää merkittävästi aineenvaihduntaa ja rentouttaa kehoa. Sillä hoidetaan myös esimerkiksi ihottumia, aknea, lihassärkyjä, nivelvaivoja, reumaattisia kipuja, turvotusta, vaihdevuosivaivoja, verenkiertohäiriöitä, kuukautiskipuja ja urheiluvammoja. (lähde: http://www.lehtopeat.com/turvehoitola/)

Jyväskylän alueella on useampia paikkoja, joissa turvehoitoja voi saada. Me kävimme Laukaan Tupaswillassa ja voin suositella sitä lämpimästi. Samalla saimme nauttia upeista metsämaisemista ja uida idyllisessä lammessa. Lue vaikka täältä lisää: Tupaswilla.

Turvehoidoista esim. Wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Turvehoito

Olipa hauska uusi kokemus ja mielelläni menen uudestaankin! Hintaa turvesaunalla oli 30€ eikä minua kyllä harmittanut yhtään sitä maksaa. Kokemus oli hauska, ympäristö kaunis, opastus hyvä sekä hoitoteho todettu.

Aamun tärkeät tunnit

Minulle on tosi tärkeää, miten päiväni alkaa. Pitkän aikaa se alkoi siten, että herättiin koko perhe Ukkosen itkuun väsyneenä ja kiukkuisena. Valon lisääntyessä aamut alkoivat välillä jopa 5.15. Minua ahdisti herätä vaativaan huutoon ja nousta sängystä väkisin ja kiireessä. Se tuntui kropassa kamalalta. Onneksi mies otti tehtäväkseen hakea pikkumiehen pois pinnasängystään. Minä sain hetken totutella ajatukseen nousemisesta.

Nyt on selkeästi myöhäistetty päivärytmiä aamujen järkevöittämiseksi ja muutenkin. Kesällä lapsetkin jaksavat paremmin iltaan asti ja ulkonakin on enemmän tekemistä. Siirrytään iltapalalle nykyään iltaseitsemän aikaan tai vähän jälkeen. On ollut ihanaa, kun illassa on enemmän yhteistä aikaa! Talvella sen sijaan odotin jo iltapäivisin, että ilta saapuisi ja saisi hengähtää hiljaisuudessa ja rauhassa. Näin jälkikäteen siitä on helppo nähdä väsymyksen suuri määrä ja ero nykyiseen. Aamulla lapset nukkuvat tällä hetkellä 7.30 tienoille. Itse avaan silmät joskus jo aiemminkin, tottumuksesta. On ihan luksusta saada nukkua yli seiskaan. Se vaikuttaa omaan olotilaan huomattavasti.

Se on syreeni, ei sireeni.

Aamuissani on tärkeää myös se, että muistetaan miehen kanssa kohdata toisemme vaikka lyhyestikin ennen hänen lähtemistä töihin. Että ilmapiiri on myönteinen, kannustava ja kiireetön. Joskus kun herätään väärällä jalalla, menee angstiin koko aamupäivä. Minun on vaikea päästää kielteisistä tunteista irti. Ärsytystä ja väsymystä lisäsivät talvella lasten yöheräilyt. "Kumpi menee?" -kysymykset, kun kumpikaan ei olisi jaksanut nousta kesken unien. Nyt yöt ovat olleet rauhallisia ja yhtäjaksoisia. Se helpottaa.

Haaveilen, että jaksaisin nousta aamuisin ennen lapsia. Blogia kirjoittamaan, rauhalliselle aamukävelylle, aamuteelle, meikkaamaan, hiuksia kampaamaan, mitä vaan. Ongelmana ovat meidän portaat, jotka narisevat p a l j o n. Saati että vettä pystyisi keittämään alakerrassa teetä varten! Kaikki kuuluu ylös ja lapset ovat joskus heränneet näihin ääniin. Mutta eihän sitä voi olla yrittämättä nyt kun itselläkin on energiaa enemmän. Pieni oma hetki aamulla olisi ihana rentouslisä päivään. Vaikka puoli tuntia vain.

Aamuihin vaikuttaa toki myös nukkumaanmenoaika. Olen ottanut tehtäväkseni mennä ajoissa. Välillä on kuitenkin lipsuttu katsomaan parikin Better Call Saul -jaksoa peräjälkeen Netflixistä tai leffaa telkkarista. Usein sen tuntee nahoissaan seuraavana päivänä. Ajoissa tarkoittaa minulle noin klo 22. Silloin unikin tulee melko nopeasti.

Aamut on tärkeitä. Kiireettömyys, rauhallisuus, yhdessä oleminen, valmistautuminen, hyvä aamupala. Ne luovat perustan iloiselle ja rennolle päivälle.

Muista hymyillä aina kun mahdollista!

Tajusin, että olen hymyillyt aika vähän viime aikoina. Olen ajatellut paljon ja keskittynyt tekemisiin, ollut varmaan paljon naama peruslukemilla. Tänään olen aktiivisesti yrittänyt pitää suun ylöspäin ja se on toiminut. Lastenkin kanssa meillä on ollut paljon vekkuleita hetkiä ja muita höpsöttelyjä. Kiva päivä.

Aina ei tarvitse olla hyvä mieli. Kaupan kassalla työskennellessäni sain usein palautetta, että "kuinka sinä jaksat aina olla niin iloinen". Äh. Asiakaspalvelu on työtä, jossa erotutaan eduksi hymyllä ja reippaalla asenteella. Olin silloin vielä niin nuorikin, että taisin oikeasti luulla, että pitäisi aina olla iloinen. Huonotkin päivät on kuitenkin sallittuja kaikille. Tekopirteys on läpinäkyvää ja turhaa. Paha mieli tai väsymys ei silti saisi näkyä työpaikalla suhteessa asiakkaisiin tai työkavereihin. Hommat pitää hoitaa ja ystävällinen olla.

Viime aikoina on tuntunut, että olen ollut turhankin pahalla tuulella. Kaikki kun on ihan ok. Moni asia on ärsyttänyt arjessa ja olen ollut huonoa seuraa kotona. Aion siis jatkaa tätä hymyilyn yrittämistä. Uskon, että hymy kasvoilla tekee ihmisen sisimpäänkin paremman olon. Vaikka ei se toki mitään suuria elämän ongelmia poista. Se voi silti helpottaa ainakin hetkellisesti. Saada huomaamaan pieniä hyviä asioita.

Kaivuri hommissa

Satulinnulla oli tänään viimeinen kerhopäivä tälle kaudelle. Syksyllä sitten taas, saatiin nimittäin kerhopaikka. Hieno juttu! Kerho on Satulinnulle tärkeä sekä toistaiseksi riittävä aktiviteetti viikkoon. Ihan kesälomafiilis oli kun haettiin tyttöä kotiin. Ilmankos hymyilyttikin. :)

Minttua pihalaatikossa

Perheestä ja omasta arvosta

Mietin tässä sitä, että aika moni kotiäiti varmaan elää paljon lastensa ehdoilla. Kaikessa tekemisessä ensimmäisenä täytetään lasten tarpeet, toiveet ja mieltymykset. Ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Että sitten on hyvä vanhempi ja lapset ovat onnellisia ja voi olla itseensä tyytyväinen. Lasten jälkeen ehkä huolehditaan puolisosta ja kodista. Viimeisenä katse suunnataan omaan itseen ja ehkä vähän ihmetelläänkin, kun ollaan väsyneitä, tylsistyneitä, turhautuneita ja masentuneita. On kadotettu oma persoona ja unohdettu mieluisat tekemiset. "Olenpas minä saamaton, kun en jaksa tuotakaan tehdä", vaikka todellisuudessa on tehty liikaakin ja nimenomaan muita palvellen. On vähitellen sokeuduttu, alettu suorittaa arkea ja ajauduttu jonkinlaiseen äitiyskuplaan, jossa keskiössä ovat kaikki muut kuin ihminen itse. Tämä on siis aika suoraan minun elämästäni.

Minusta on tosi luonnollista, että äitiydessä tai isyydessä voi sokeutua muulle elämälle. Varsinkin jos hoitaa lapsia kotona ja viettää heidän kanssaan paljon aikaa. Arki on usein hektistä ja kulkee lasten vuorokausirytmin mukaan. Lasten pikkulapsivuodet ovat myös niin lyhyitä, että vanhemmuudesta haluaa vain saada kaiken mahdollisen irti. Myös äidin- ja isänrakkaus ovat monesti niin valtavia, että siitäkin tunteesta voi hiukan seota ja unohtaa itsensä. Saati jos takana on lapsettomuutta, keskenmenoja tai muuten vain kovaa oman lapsen kaipuuta. Lapsen saamisen merkitys nousee silloin erityisen korkealle.

Sosiaalinen paine vaikuttaa tietysti myös: se mitä kulttuurinen ympäristö meiltä odottaa. Ihmiset reagoivat ulkoisiin vaatimuksiin eri tavoin. Jotkut noudattavat normeja ja tuskailevat sisäisten ristiriitojensa kanssa, kun normit eivät vastaakaan sitä minkä he tuntevat sisäisesti oikeaksi. Toiset eivät piittaa ympäristön paineista vaan puskevat rohkeasti kohti tuulta. Heille on itsestäänselvää toteuttaa vanhemmuuttaan omalla tavallaan muista välittämättä.

Lasten nostaminen erityiselle jalustalle ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itsensä pitäisi laskea vähempään arvoon. Siellä jalustalla voi seistä mielellään vaikka koko perhe yhdessä. Jokainen perheenjäsen on yhtä tärkeä ja jokaista tarvitaan.

Minunkin on edelleen vaikea tuoda esiin omia tarpeitani arjessa. Minä inhoan myöhästymistä ja kiirettä kun taas mieheni lähtee viime tipassa joka paikkaan. Minusta jatkuva myöhästelymme on ärsyttävää ja loukkaavaa niitä kohtaan, jotka odottavat. Mieheni taas ei ajattele samoin. Tämä aiheuttaa ristiriitoja lähtiessämme jonnekin aikataulutettuun tapahtumaan. Se vaikuttaa myös niin, että mieheni ei välttämättä ymmärrä, kuinka paljon aikaa minä tarvitsen lähtiessäni itseksenikin jonnekin. Herää kysymys, kuinka paljon toisen toimintatapoihin ylipäätään voi kajota? Voiko ollenkaan? Vai onko se nimenomaan tervettä pyytää toista huomioimaan minut paremmin? Puhumattomuus ei ainakaan johda mihinkään. Kyllä asioista voi ja pitää keskustella.

On tärkeää, että perheessä toimitaan tasa-arvoisesti. Jokainen perheenjäsen tulee hyväksyä sellaisena kuin hän on sekä kannustaa häntä hänelle tärkeissä tavoitteissa ja tekemisissä. On myös huolehdittava, että kaikki saavat riittävästi lepoa ja virkistystä. Lopulta jokaisen aikuisen ihmisen hyvinvointi on hänen omissa käsissään. Elämä koostuu jatkuvista valinnoista ja joka päivä on mahdollisuus valita toisin. Meillä lapsilleen elävillä kotiäideilläkin on joka päivä mahdollisuus valita, että alamme arvostaa myös omia tarpeitamme, toiveitamme ja arvojamme. Että alamme ottaa itsellemme sitä mitä me tarvitsemme ja tarvittaessa vaatia sitä kovaäänisemmin kuin aiemmin. Se ei ole lapsiltamme pois.

Kun vanhemmat voivat hyvin, se siirtyy myös lapsiin. Samalla lapset oppivat, että on tärkeää pitää itsestään huolta, koska lapsi näkee omien vanhempiensakin tekevän niin. Jos haluat lapsesi oppivan jotain, toteuta sitä itse elämässäsi.
 

Mahtava muistutus jossakin naistenlehdessä, harmi etten muista enää missä.

Vaihtelua

Tultiin eilen kotiin minun vanhempien luota. Yh-viikonlopun jälkeen tuntui, että oli pakko saada näille flunssaisille lapsille ja etenkin itselleni jotain virkistävää tekemistä. Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka eivät hätkähdä valuviakaan räkäneniä vaan ottavat meidät aina vastaan avosylin. 

Pari päivää reissussa tekivät tehtävänsä. Ulkoiltiin, ostin uusia leluja, herkuteltiin, keskusteltiin syvällisiä, mentiin aikaisin nukkumaan. Lapset pääsivät papan mönkijän kyytiin ja ihastelivat puhkeamaisillaan olevia krookuksia. Kissa sai oman osansa pikkuvieraista ja mökillä heiteltiin keppejä sulaan rantaveteen. Lintukonsertti metsässä oli häkellyttävän upea. Poikanen harjoitteli kävelyhommia papan kanssa ja teki keinutuolissa omia seisomisesityksiään. Satulinnulla oli koko ajan mukavaa puuhaa eikä tylsää hetkeä ehtinyt tulla. Kaikin puolin hyvä reissu.

Automatkoilla kipeä pikkumies nukkui ja tyttö kuunteli uusia Miina ja Manu -satulevyjä. Oli hyvä ajaa sulaa tietä ilman kiirettä minnekään.

Rauhallinen aamutee auringossa

Kesän ensimmäinen leskenlehteni

Alkuvuoden tärkeitä

Jokaisen vuoden tavoitteena ja lupauksena pitäisi kaikilla ihmisillä olla se, että pidettäisi omasta itsestä erityisen hyvä huoli. Sen pitäisi olla jo ihan taito, selvä asia. Vaan ei se niin helposti aina toteudu käytännössä. Siksi ajattelisin, että se on hyvä teema minunkin vuodelle 2018. Aurinko-tatuointinikin merkitys on, että ensin täytyy olla itse kokonainen (pyöreä aurinko) ja sitten vasta voi antaa muille itsestään (säteet). Pitäisikin muuten joskus kirjoittaa noista tatuoinneista lisää!

Hyvän huolen pitäminen voi tietenkin tarkoittaa mitä vaan konkreettista pientä tai suurta. Kaikkea sellaista, joka tekee minut aidosti onnelliseksi ja parantaa elämäni laatua.

Avaruusolentokortti äidille <3

Arvojen mukaan toimiminen on yksi tällainen asia. Tänään kun olen viettänyt syntymäpäivää, olen vain ollut älyttömän kiitollinen tästä perheestä. Nämä ihmiset on ehdottomasti mun tärkein asia maailmassa. Haluankin olla lempeä ja empaattinen äiti enkä kiukkuinen Känkkäränkkä niin kuin varmaan oon ollut koko syksyn. Haluan olla ymmärtäväinen ja iloinen vaimo enkä herneenpalon vetäissyt, sokaton kranaatti. 

Jotta voi muuttua, täytyy aloittaa pienten asioiden tekemisestä ja tehdä ne eri tavalla kuin ennen. Yksi asia kerrallaan, yksi hetki kerrallaan. Ehkä järjestää koti, siivota, suunnitella ja aikatauluttaa päivä, liikkua, levätä, nukkua, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, syödä, harrastaa, puhua, keskustella, pyytää apua, ajatella tai käyttää aikaa eri tavalla kuin ennen. Täytyy myös hyväksyä, että aina ei onnistu heti haluamallaan tavalla: joskus on vaan ihan paska siinä mitä yrittää. Mutta sitten ylös vaan ja ensi kerralla voi taas olla parempi ihminen, äiti, puoliso, ystävä, kokki, mitä vaan.

Nyt pois koneelta, pitkästä aikaa telkkarin ääreen. Keitän tutun ja turvallisen kofeiinittoman teen ja alan odottaa, että Amazing Race alkaa ysiltä. Huomenna tulee pari ystävää kylään ja tarjoan heille salaattilounasta. Kivaa!

Yksi tämän vuoden tavoitteista on opetella tekemään herkkusämpylät!

Tämän päivän lounassalaatti

Oman itsen kuuntelemisesta

Viikot ennen joulua olivat jotenkin tosi vauhdikkaita. Oikeastaan jo marraskuun alusta asti meillä oli kauheasti menoja ja tekemisiä. Ei ollut juurikaan aikaa pysähtyä. Tai olisi tietenkin ollut, mutta en osannut ja malttanut. Oli niin kivaa olla vaihteeksi aktiivinen ja jaksavainen. 

Saatiin puolivahingossa uusia kivoja kavereitakin, mutta sekin kuormitti. Uusien sosiaalisten suhteiden luominen on aika työlästä näin aikuisena ja täytyy kauhean tarkasti miettiä, miten paljon jaksaa käyttää siihen aikaa ja kuinka paljon sitä haluaa. Olen kaivannut myös vanhoja ystäviä, joiden näkemiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa tai sopivaa ajankohtaa.

Somekin on alkanut ärsyttää: Instagram ja Whatsupp. Olen alkanut taas olla puhelinriippuvainen sikäli, että ahdistaa jos kännykkä unohtuu kotiin esim. kauppareissulla. Sitä pitää kuikuilla tosi usein. Toisaalta se antaa arkena kaivattua sosiaalista elämää, kontakteja muihin aikuisiin. Välillä tämä kotiäidin elo oli aika yksinäistä. Nyt ei ole ollut enää. En kuitenkaan tykkää siitä, että somen jatkuva tiirailu vie aikaa ja läsnäoloa lapsilta. Miehenkin whatsupp laulaa koko ajan. Sekin on alkanut rasittaa. Hänkin on kiinni somessa.

Whatsupp on kauhean kätevä ja laitan sillä paljon kuvia sukulaisille ja ystäville esim. lapsista. Sitä on helppo ja nopea käyttää. Toisaalta lukemista odottavat monet viestit rasittavatkin, kun joskus tulee tunne, että pitäisi olla heti ja aina toisten tavoitettavissa. Itsehän sen tunteen itsellensä vain luo. Jokainen tietenkin itse määrittelee sen, kuinka näitä sovelluksia käyttää ja kuinka paljon antaa niiden hallita elämää. Että kuinka usein sitä puhelinta katsoo. Se jo auttaa paljon, että laittaa puhelimen äänettömälle. Öisin laitan lentokonetilan päälle. 

Myös sillä on merkitystä, millaisen tavan kehittää itselleen sopia tapaamisia. Osaako sopia niitä esim. viikon päähän vai tuleeko niitä sovittua ex tempore samana päivänä. Jos käyttää saman päivän tekniikkaa, silloin puhelimen täytyykin olla lähettyvillä jatkuvasti. Itse tykkäisin sopia menot pääosin hyvissä ajoin ja kirjoittaa ne kalenteriin. Silloin saan viikosta hyvän kokonaiskäsityksen. Joskus voi sitten keksiä tekemisiä spontaanistikin ja on kyllä ihan kiva kun kysytään yllättäenkin.

Nyt loppuvuonna on tuntunut, että olen ollut liikaa energiaa ottavien ulkopuolisten asioiden vietävissä. Se tarkoittaa vain sitä, että nyt täytyy tarkemmin kuunnella itseään ja toimia sen mukaan. Täytyy uudelleen käydä läpi, mitä asioita haluaa lasten kanssa tehdä, miten ja kenen kanssa. Ja miten haluaa oman vapaa-aikansa käyttää. Mitkä on niitä oikeasti tärkeitä asioita itselle.

Tässä vuoden vaihtuessa on luontevaa tarkastaa oma suuntansa. Tehdä tilannekatsaus, että jatketaanko samaan malliin vai muutetaanko jotain. Itsellä ainakin tuo somen ja puhelimen käytön on muututtava jollakin tavalla. Samoin sen, että järjestän jatkossa enemmän aikaa niille asioille, jotka on mulle tärkeimpiä. Meinaako kukaan muu ottaa uutta suuntaa nyt uuden vuoden alkaessa?

Kiviä taskussa

Matkustin eilen iltapäivällä junalla Tampereelle katsomaan teatteria! Olin jo pitkään halunnut juuri tähän esitykseen, kun olin lukenut sen arvostelut. Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet Kiviä taskussa - näytelmää jo vuodesta 2002, ja se on aina ollut loppuunmyyty. Kun syksyllä bongasin, että esitys tulee Tampereelle, ostin heti lipun itselleni. Miehenkin kanssa olisi erityisen hauska käydä teatterissa, mutta käytännön syistä käyn mielelläni joskus yksinkin. Ei tarvitse säätää lastenhoidon suhteen niin paljon.

Meinasi tämä reissu sitten peruuntuakin, kun kuultiin, että miehellä on työpäivystys juuri samaan aikaan. Muutenkin tuntui vaikealta jättää lapset koko päiväksi ja illaksi. On ollut niin paljon kaikkea nyt. Onneksi kuitenkin kehtasin pyytää taas jälleen kerran anoppia avuksi ja hän tulikin miehen seuraksi lapsia hoitamaan. Ihan vain siksi, että jos miehelle sattuu tulemaan iltatöitä, niin saavat laitettua lapset nukkumaan.

Tampere on minulle yllättävänkin vieras paikka. Nuorempana olen kävellyt rautatieasemalta Amurin kautta Särkänniemeen ja ehkä poikennut suosituimmissa tusinavaatekaupoissa. Olen yöpynyt muutaman kerran Ilveksessä ja kävellyt sen lähistöllä, ulkoillut veljen kanssa Pyynikillä ja käynyt syömässä munkit. Sellaisia yksittäisiä juttuja. Nyt kun olin matkassa yksin, oli enemmän aikaa katsella. Kauniita rakennuksia, mielenkiintoisia pieniä liikkeitä, paljon tapahtumia.

Päiväretki oli oikein sopiva. Ehdin käydä rauhassa syömässä kasvisravintola Zeytuunissa, jonka meze-lautanen oli herkullinen! Sen jälkeen suuntasin kahville leipomoon nimeltä Pyymäen Oma. Ai että latte maistui hyvältä pitkän tauon jälkeen! Kiertelyä, fiilistelyä, pieniä leluostoksia lapsille. Teatterille suunnatessani vastaan tuli vielä ihana joulutori. Pieniä tunnelmallisia kojuja (käsitöitä, ruokaa) sekä isoja jouluvalaistuksia. Karuselli lapsille.

Itse teatteriesitys oli todella hyvä! Ehdottomasti suosittelen tätä kaikille, joita kiinnostaa nähdä kovan linjan näyttelijäkonkarit tekemässä työtään intohimolla. <3 Ai että minut imaistiin mukaan ja elin mukana Charlien, Jaken ja lukuisien muiden hauskojen hahmojen elämässä. Välillä näyttelijöitä alkoi itseäänkin naurattaa ja opeteltujen repliikkien sekaan heiteltiin selvästi myös omaa spontaania tekstiä. Yleisökin sai kuulua esitykseen.

Tulin kotiin yöbussilla. Tampereen päässä oli vielä elämää kaduilla kun Jyväskylän kadut olivat jo hiljentyneet sinne saapuessani yhden aikaan yöllä. Ravintoloissa kyllä näkyi olevan porukkaa maanantainakin ja kulmakuppilasta kantautui antaumuksellinen karaokelaulu. Kipsutin kotiin ja olin ihmeissäni, miten monta juttua sitä ehtiikään yhtenä päivänä tehdä.

Yö oli aivan liian lyhyt ja tänään on väsyttänyt. Nytkin silmät seisoo päässä tässä koneella. Keho on krapulassa vaikka en juonut mitään. Pian nukkumaan.

Pari sanaa joulusuklaista

Tämän postauksen ydinsanoma on, että tiedosta huonot tottumuksesi. Mekin opittiin taas yksi juttu meidän jouluherkuista. 

Miehen kanssa puhuttiin nimittäin joulusta ja siitä, että voisin tehdä meille sitten rocky road -suklaata. Se taitaa olla meidän molempien erityisherkku. Viime jouluna konvehtirasioiden kulutus meidän perheessä oli ihan hurjaa. Todettiinkin taas kerran, että eivät ne konvehdit ole edes erityisen hyviä. Jostain syystä sen rasian kuitenkin ostaa kotiin. Sen tietyn merkkisen. Ja tuleehan se toki sitten syötyä. Viime joulu meni tässä suhteessa ihan överiksi. Vielä joulun jälkeenkin ostettiin kauppareissulla multi-pack, kun olivat alennuksessa. Ihan sairasta.

Ymmärsin juuri, että olen syönyt näitä tiettyjä suklaakonvehteja lapsuudesta asti. Se oli se paras rasia silloinkin ja jonain jouluna niitä saattoi saada useammankin boksin, kun niitä sai kaupasta kolme tai neljä kympillä ja mummut ja papat olivat laittaneet niitä paketteihin meille lapsenlapsille. Vuosi toisensa jälkeen nuo vaaleanruskeat rasiat alkoivat määrittää joulua. Jos jostain syystä ei olisi saanut sitä rasiaa,  olisi pettynyt. Joulu ei olisi ollut oikeanlainen ilman sitä.

Koettiin ahaa-elämys miehen kanssa, kun sovittiin, että ei ostetakaan sitä rasiaa tänä jouluna. Ensimmäistä kertaa tyyliin ikinä. Ei edes muistojen tai tottumuksen vuoksi. Muistot säilyvät muutenkin ja vanhat tottumukset eivät ole aina hyväksi. Sen sijaan tehdään/ostetaan jotain sellaista hyvää, josta oikeasti tykätään. Miten yksinkertainen asia, mutta silti joskus niin vaikea tajuta ja toteuttaa!

Joulusta täytyy tehdä juuri sellainen, josta itse pitää. Elämä pitää rakentaa sellaiseksi, että itse viihtyy siinä juuri nyt.

Halinallepiparit

Ranskanpastilleja pipareihin

Meluhaittaa

Oon oppinut uuden sanan: jäätävä. Viljelen sitä vähän siellä ja täällä. Tällä hetkellä meidän kodissa kuuluu jäätävä jyrinä, kolina ja piipitys. Läheinen työmaa on pakottanut meidät jo koko syksyn kuuntelemaan vaihtelevaa meteliä. Ensin tuli kaivinkoneen kirskuvat telaketjut, sitten jyskytti pieni työkone maata tampaten ja nyt vain jyrisee ja jytisee kokonaisvaltaisesti. Lasit kilisevät alakerran kaapissa. Takapuoli tutisee istuessa keittiössä.

Eilen kävi työmies varoittamassa, että tuovat tänään jonkun erityisen kovaäänisen työkoneen ja samalla mittaavat melutasoa tai tärinää meidän nurkalta. Kiva kun sanoivat etukäteen, vaikka unohdin kysyä, että kauankohan tämä erityinen meluhaitta kestää. Alkaa nimittäin jo stressata aikalailla. Niin kuin näissä kahdessa rakkaassa vauhtiapinassa ei olisi tarpeeksi. Lisäksi on jatkuva jyrinä päässä.

Luulisi että olisin ehtinyt tottua näihin ääniin. Nyt alkaa kuitenkin riittää. Ulkona meteli ei niin häiritse ja sitä pääsee karkuun, mutta sisällä kotona tärisee. Oi tulisipa jo joululoma, silloin luulisi työmaankin seisahtuvan. Ja onneksi iltapäivät ja viikonloput on rauhallisia. Harkitsin jo pakoreissua Pohjanmaalle, mutta sielläkään ei taida olla ketään kotona. Ja ollaan menossa sinne muutenkin parin viikon sisällä. Huoh. Minnekähän sitä huomenna mentäisi tätä kamalaa poraamista karkuun? Päätin kyllä jo eilen, että loppuviikko oltaisiin kotona. Ollaan kaikki vähän väsyneitä. Ja kun ei olla niitä Peltoreitakaan vielä hankittu. Ne olisi kyllä tarpeen nyt.

Kahdestaan

Tehtiin siskon kanssa virkistävä Tampereen reissu viikonloppuna ja siitä tuli mieleen, että välillä on ihana olla vain kahdestaan suuren porukan sijaan. On ystäviä ja sukulaisia mukava tavata isollakin joukolla, mutta kahdestaan on helpompi nähdä toinen ihminen oikeasti, rauhassa ja koko sydämellä. Silloin on helpompi tutustua toiseen aidommin ja oppia hänen elämästään ja ajatuksistaan. Myös ystävyyssuhde syvenee, kun on vain kaksi ihmistä jakamassa jotain mukavaa yhteistä kokemusta. Sellainen tuo esiin sen toisen ihmisen erityisyyden. Siis sen että minä haluan olla juuri sinun ystäväsi, henkilökohtaisesti. En vain siksi, että sattumalta kuuluttaisiin esimerkiksi samaan kaveriporukkaan tai oltaisi sukua.

Minulla on ollut nyt ihania ystävätapaamisia lähiaikoina. On istuttu koko päivä pienellä porukalla meidän olkkarin sohvalla ilman lapsia ja puhuttu kaikki maailman asiat. On käyty teatterissa ja vietetty hotellilomaa naisten kesken. On käyty huippuhyvällä musiikkikeikalla yhdessä. On kyläilty ja nähty lapsien leikkivän kivasti yhdessä. On soiteltu pitkästä aikaa ja kerrottu tavallisia kuulumisia. On harkittu yhteisiä reissuja ja tekemisiä jatkossakin. Aivan ihania juttuja!

Kun musiikki iskee

Oon pitänyt taukoa aikalailla kaikesta musiikista jo vähän aikaa. En kyllä tiedä miksi ihmeessä, kun oon kasvanut sitä hengittäen. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että meidän kodissa ei ole pakko kuunnella ainoastaan lastenlauluja, vaikka meillä lapsia onkin. Varsinkin omina hetkinä laitan uuden musalistani pyörimään Spotifysta ja fiilistelen jokaisella solulla, tanssin ja laulan mukana. Elän!

Tällä hetkellä tuolla listalla on mm. Oskari Ruohosta, Tapani Valpasta, Haloo Helsinkiä, Elastista, Antti Tuiskua, John Legendiä, Jo Stancea, Nopsajalkaa, Adelea, Robinia, Ellinooraa, Ed Sheerania, Siaa, Trace Adkinsia, Jenni Vartiaista. Jotain vanhaa, jotain uutta. Kaikkea hyvää mitä vaan tulee vastaan ja mieleen. Poppia, rokkia, rappia, haikeeta, energistä, hyvää fiilistä.

Tässä yhtenä päivänä soitin pitkästä aikaa pianolla uusia nuotteja. Kirjastosta nappasin viimeksi pari nuottikirjaa Satulinnun jo hoputtaessa kahvilaan. Vihdoin oli rauhallista aikaa selailla, mitä niistä löytyy. Soittelun jälkeen luukutin vielä läppärillä kaikki ne Spotifyn parhaat biisit ainakin kahteen kertaan. <3