Työjännityksestä

Nyt on työasiat tulleet uniin. Yhtenä yönä todistin, kuinka musta leivottiin uutta päiväkodin johtajaa, vaikka en olisi itse halunnut. Äänestyksessä toiset valitsivat yksimielisesti mut johtajaksi ja minä äänestin tyhjää. Viime yönä musta tulikin yllättäen eskariope ja jännitin sitä kauheasti. Näin unessa jopa uuden työkaverini nimen. En siis oikeasti tunne työkavereitani eli nimi tuli ihan puskista.

Olen yhtä aikaa sekä vanhemman että opettajan rooleissa. Vanhempana seuraan mielenkiinnolla ja jännityksellä, miten meidän lasten päiväkotielämä alkaa. Eniten mietityttää, saavatko lapset kavereita ja tuntuvatko hoitopäivät pitkiltä. Se lienee yleinen huoli, vaikka useimmiten turha. Mulla on myös joitain odotuksia lastemme opettajille. Odotuksia siitä, miten meidän lapsia kohdellaan ja kasvatetaan sekä siitä, millaisia asioita lasten olisi tärkeä oppia. Samaan aikaan olen toisessa toimipisteessä juuri se opettaja, johon nuo samat odotukset kohdistuu. Haluan luoda luottamusta ja turvallista ilmapiiriä.

Tuntuu joskus siltä, että mun täytyisi peitellä tätä omaa jännitystä. Voinko sanoa ääneen, että mua jännittää hoitaa vieraiden lapsia? Entä jos joku vanhemmista kuulisi sen? Voisiko hän luottaa, että hänen lapsensa hoidetaan hyvin?

Ystävä sanoi mulle rohkaisevasti, että jännitys kuuluu asiaan eikä sitä oikeastaan voi estää. Se on hyvin sanottu. Jännitys ei tarkoita sitä, etteikö osaisi asioita vaan sitä, että on jollain tavalla uuden edessä. Minä odotan kovasti, että saan tutustua uusiin hoitolapsiin ja perheisiin. En myöskään jännitä lasten kanssa olemista vaan enemmän käytännön asioita ja sitä, miten siedän omaa keskeneräisyyttäni. Asioiden opettelu vie aikaa ja se täytyy hyväksyä.

Kirjoitan jännityksestä nyt, koska parin viime päivän aikana sitä on ollut aiempaa enemmän. Se roihahti näkyviin ihan yhtäkkiä, mutta onneksi ihanat ystävät kannustaa ja iloitsee mun puolesta. Jännitys näkyy mulla ainakin unissa ja tunneherkkyydessä. Tarpeena rauhoittua ja olla kotona, mutta samalla haluna tehdä asioita. Työt alkaa viikon päästä. Oli kutkuttavaa ja hauskaa saada jo työvuoroja!

Odotan innolla sitä aikaa, kun nousen töihin tottuneesti, tiedän tavaroiden paikat työpaikalla, muistan lasten ja perheiden nimet. Odotan sitä, kun tunnen työkavereiden tavat toimia ja yhteistyö muuttuu jouhevaksi. Kun osaan hoitaa tietokonehommat ilman kenenkään apua. 

Viime päivinä oon huomannut, kuinka vapaa-ajan vähetessä saa siitä yhä enemmän irti. Roikkuneet hommat tulee tehtyä pikavauhtia ja monenlaista kivaa mahtuu päiviin. Se on kannustavaa. Yritän uskoa, että töiden alettua muu elämä ei siis lopu vaan töiden lisäksi ehtii paljon muutakin. Voi saada aikaan jopa enemmän kuin kotona ollessa.

Välillä jännittää kamalasti ja välillä on oikein levollinen olo. Eniten omaa oloa helpottaa tieto, että omien lasten ei tarvitse tehdä aina pitkää päivää. Anoppi on luvannut hoitaa heitä yhden päivän viikossa ja joskus hakea aiemmin.

Parin kuukauden päästä hymähdän tälle alkujännitykselle ja todennäköisesti totean, että näin sitä vaan silti hypättiin takaisin työelämään. Ja sinne toki haluankin. Vaikka onhan se luonnollista surra tai ainakin haikeana ajatella yhden elämänvaiheen päättymistä. Innolla silti katson tulevaisuuteen. Monta seikkailua odottaa!