Asumusero konkretisoituu tällä viikolla miehen muuttoon. Koko kevät tiedettiin tämän hetken koittavan ja silti se iskee päin kasvoja. Mies vaikuttaa melko tyytyväiseltä. Jännittyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Minä olen ollut surullinen siitä, millainen kaari suhteellamme on ollut. Kaari alaspäin. Minä pelkään, miten lapset reagoivat ja miten itse reagoin. Miten rahat riittävät ja miltä sitten tuntuu. Olen ollut masokisti: olen jättänyt väliin hyvää oloa tuovat hypnoosit. Olen ollut muka liian väsynyt kuuntelemaan niitä. Palaan ruotuun tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen.
Kaipaan omaa hyväksymisen tunnettani, mielenrauhaa, vahvuutta ja rohkeutta. Viime aikoina olen antanut itseni taas murehtia. Se ei tee hyvää eikä vie eteenpäin. Vaan asiat on niin isoja nyt. Kaikki on niin isoa, kun työkyky on mennyt, parisuhde on mennyt, talous on romahtanut, lapsikin kasvaa jo koululaiseksi ja minäkin olen isompi kuin koskaan.
Miten isoja asioita pitäisi käsitellä, jotta niistä saisi otteen? Kai pieni palanen kerrallaan. Silti ne säilyvät isoina mielessä. Hengitän, ja hengitän uudestaan. Hörppään teetä ja viltti lämmittää jalkoja. Mieli palautuu kehoon. Kaikki järjestyy, asia kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti