Nyt meillä on kaksi kotia. Viime viikkoon oikein kiteytyi kaikki se odotuksen vaikeus, joka on noussut vähitellen tässä kevään myötä. Laastarin repäiseminen nopeasti on monesti se helpoin tapa, ja me jouduttiin odottelemaan kiskaisua puoli vuotta. Odotteluun syynä oli siis se, että haluttiin miehelle yksi tietty asunto tästä läheltä ja meidän piti odottaa sen vuokralaisten lähtöä.
Viime lauantaina laastari vihdoin irrotettiin ja ensimmäisenä ei tullutkaan suru, niin kuin olin luullut, vaan helpotus. Muuttopäivän iltana kun katsoin telkkaria lasten nukkuessa viereisissä huoneissa olin ensisijaisesti huojentunut ja helpottunut. Vihdoin raastava odotus oli ohi. Varsinkin kun tämä ratkaisu ei ollut täysin minusta lähtöisin. Työterveyslääkäri muistutti, että vaikka olin samaa mieltä, että asumusero on oikea ja ainoa ratkaisu, minä olen se osapuoli, joka ei ole voinut siihen kuitenkaan vaikuttaa. Aloite kun oli miehen. Ja sillä on merkitystä siten, että minulla on jollain tavalla erilainen taakka kuin miehellä. Vaikka tottakai jokaisella on aina omat taakkansa. Ymmärrätte silti varmaan mitä tarkoitan.
Nyt kun mietin, niin yllättävän vahva ja voimakas olen ollut tämän kaiken keskellä. Olen tässä puoli vuotta asunut ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä on syvällinen 11 vuoden historia, kaksi pientä lasta ja joka ei enää tiedä, rakastaako vai ei. Samalla olen vasta toipumassa burn outista ja palannut osa-aikaisena töihin, sielläkin tasapainoillen. Ja silti pariterapeuttimme on usein sanonut, että ei ole koskaan nähnyt näin sopuisaa asumuserotilannetta. Olen meistä ylpeä.
Ja me ollaan aina me. En tiedä, kutsunko häntä jatkossa enää miehekseni. Sitä sanaa olen käyttänyt aiemmin. Koko tämä asumusero on jotenkin niin outo asia: mitä me edes ollaan toisillemme? Mutta sen tiedän, että me ollaan me. Meillä on yhteinen historia, yhteiset lapset, yhteinen tulevaisuus vähintäänkin lasten kautta. Hän on ainakin lasten isä. Ja onhan hänellä nimikin.
Muuton jälkeen ensimmäinen tunne oli tosiaan helpotus. Huomasin sen siinäkin, että kun mies tuli hakemaan loppuja tavaroitaan eilen, en olisi enää millään jaksanut sitä muuttotunnelmaa. Olin jo edellisenä iltana päässyt maistamaan helpotusta ja kun seuraavana päivänä hän tässä vielä pyöri, ahdistus palasi. Vaan heti kun hän oli lähtenyt, hartiani putosivat taas alas. Rentouduin.
Helpotus ei tarkoita ettenkö kaipaisi tai surisi. Päinvastoin koko alkuviikon itkin siellä ja täällä. Sain todella pinnistellä, kun käytiin koko porukalla lasten kanssa katsomassa isänsä uutta kotia ja lasten kakkoskotia, ja olin kateellinen tuosta uudesta, puhtaasta, kauniista asunnosta, jossa on kaksi lasitettua parveketta. Minulla kun ei ole ainuttakaan. Lasten juostessa hikipäinä riemuissaan tyhjän asunnon halki edestakaisin, minä vetäydyin vessaan itkemään putipuhdasta vedenkeitintä ja naarmuttomia seiniä. Harmitti myös anopin puuttuminen asioihin, kun oli mieheltä kysymättä hankkinut tälle vaikka mitä tavaroita uuteen asuntoon. Kun meillä oli tarkoitus jakaa ensin meidän tavarat ja miehellä tarkoitus tehdä asioita itse. Suru oli voimakkain muuttoa edeltävänä päivänä, kun tajusin, että edessä oli viimeinen ilta ja yö yhdessä. Siitäkin selvisin.
Tätä viikkoa on auttanut huomattavasti se, että mies on jaksanut halata, rapsuttaa ja jutella kun olen sitä kaivannut. Olen ollut kiitollinen hänen tyyneydestä, ymmärtäväisyydestä ja joustavuudesta. Hän esimerkiksi lupasi, että laitamme myös tämän minun kodin nyt samalla kuntoon. Teemme kauan roikkuneet asiat ja ostamme uuden vessanpöntön vanhan ja huonon tilalle. Asennamme ilmalämpöpumpun toisten osakkaiden kanssa yhtä aikaa niin säästämme rahaa ja saamme vihdoin helpotuksen tämän kodin kuumuuteen.
Suuri merkitys on viime viikolla ollut myös ystävillä. Kevään aikana uskoni joihinkin ystävyyksiin on horjunut, mutta nyt sain niistäkin iloa. Viime viikolla en osannut rentoutua yhtään tässä kotona. Onneksi tuli sovittua ystävän kanssa lounastreffit yhdelle päivälle ja siellä huomasin, että pitkästä aikaa rentouduin. Yhtenä päivänä kahviteltiin rauhassa kivan työkaverin kanssa, jonka kanssa ei ole aiemmin vietetty vapaa-aikaa. Siitäkin jäi tosi hyvä mieli. Muuttopäivälle sovittiin treffit kolmannen ystävän luo. Sekin oli hyvä ratkaisu. Lapset leikkivät ja askartelivat keskenään, minä sain jutella niitä näitä ja oleskella ystävien kauniilla takapihalla, ihastella pensasmustikkaistutuksia (joista haaveilen yhä itsekin) ja kivien seasta kasvavia yrttejä, olla kesässä. Sillä aikaa mies sai rauhassa muuttaa apujoukkojensa avulla.
Eilen olin tosi väsynyt. Varmasti keho ottaa nyt aikaa voiman takaisin keräämiseen. Eilisen piti olla rento siivoilupäivä lasten ollessa mummulassa, mutta olen oppinut kuuntelemaan mitä kroppa ja mieli tarvitsee. Sain tehtyä ruoan, katsoin hömppäleffaa naureskellen, viestittelin rakkaalle siskolle ja ystäville, makasin sängyllä, pesin pyykkiä, täytin tiskikonetta, siivosin lapsen askarteluja, vaihdoin lakanat, aloitin kirjoittamaan sopimusta minulle ja miehelle arkisista asioista. Olin ajatellut saada aikaan jotain enemmän, mutta onhan tuossakin jo monenlaista.
Tänäänkin piti olla jotenkin tehokas ja toimelias päivä, mutta näyttää siltä, että hitaasti mennään. Otinkin tavoitteeksi tälle aamupäivälle vain tiskien laittamisen koneeseen. Tiskipöydällä kun on ärsyttäviä isoja vuokia ja kattiloita. Muutaman tunnin päästä haen 6-vuotiaan aiemmin päiväkodista ja mennään kouluuntulotarkastukseen koululle. Sieltä täytyy muistaa ottaa mukaan myös kesäläksy ja halutessa voi vielä tarkistaa, keitä kaikkia samalle luokalle tulikaan. Eppuluokkalainen. Voi sitten. Tällä viikolla juhlitaan synttäreitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti