Istun takapihan terassilla kahvin ja turkkilaisen jugurtin kanssa. Lapset katsovat lastenohjelmia yläkerrassa ja aina välillä huutavat jotain muka-riitaa. Kun saisi vähän rauhaa tähän arkeen, että ei tulisi aina riitoja niin paljon. Vaikka ne tottakai kuuluu sisaruuteen.
Mun viikonloppu meni kotona. Olisi ollut mukavia tekemisiä tarjolla, mutta taas piti kieltäytyä. Kieltäytyminen tuntuu usein jotenkin vääryydeltä ja laiskuudelta. Tiedostamattomassa mielessä (95% ajatuksista) kummittelee yhä uskomus, että "kunnollinen ja hyvä ihminen menee ulos kauniina päivänä ja lähtee ystävien kanssa erilaisiin aktiviteetteihin, että muuten on joko laiska, saamaton, outo tai yleisesti vain jotenkin huono."
Oman jaksamisen tarkkailu on nykyään olennainen osa mun hyvinvoinnin ylläpitämistä. On pakko kieltäytyä monista kivoista tekemisistä. Eilenkin houkutteli kovasti lähteä suppailuretkelle maaseudulle, kun rakas ihminen ehdotti. Samaan aikaan tuntui, että pitäisi kuitenkin jäädä kotiin ja vain olla. On tärkeä muistaa, että uupumisesta toipuminen kehollisesti ja henkisesti voi viedä jopa vuosia, jos siitä toipuu kokonaan koskaan, en ole siitä vielä aivan varma. Toipuminen aaltoilee ja elämä on pitkään tasapainottelua.
Ajattelen, että on myös tärkeää, että ei jää kiinni masennukseen tai uupumukseen, vaan uskaltaa alkaa toipua siitä ja rohkenee jossain vaiheessa alkaa tekemään asioita. Sitten kun voimat ovat alkaneet palautua alkuromahduksen ja siitä toipumisen jälkeen. Ja että ei määritä itseään diagnoosin tai sairauden kautta. Ei ota niitä osaksi persoonaansa. Ei tarraudu niihin. Silloin on myös helpompi toipua. Ehkä.
Mutta tasapainoilua tämä arki on: oma jaksaminen on kuin vanhanaikainen puntari, joka heilahtaa ja värisee pienestäkin asiasta. Ja se asia voi olla mikä vaan muuten harmiton.
Olen kirjoittanut nyt tämän viestin osittain sohvalla ja tässä terassilla. Samalla komentanut lapsia, estänyt heitä painamasta läppärin nappeja ja pyytämällä monta kertaa rauhaa tämän loppuun saattamiseksi. Antanut teippiä ja jutellut. Nyt pidän jalkoja koukussa penkillä ja niiden alla on kuulemma traktorin autotalli, ja traktorista tulee isäntä ja emäntä. Ajatus ei ole pysynyt kasassa mulla enää pitkään hetkeen. En pysty keskittymään, kun ympärillä pyöritään. Pieni sininen traktori ajoin minun käsivartta ja nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Ja tuntuu, että en saanut hiottua tätä tekstiä tarpeeksi, enkä ihan tiedä, mikä oli tämän pointtikaan. Koska haluaisin päästä eroon myös perfektionismista, julkaisen tämän nyt kuitenkin heti ja siten siedätän itseäni epätäydellisyydelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti