Eilen olin ihan hurjan väsynyt, kun minun eka lastenhoitoviikko päättyi ja lapset lähti isälleen. Viikon varrella oli töitä, lasten sairastuminen, esikoisen ensimmäisten koulupäivien peruuntuminen sairauden vuoksi, viestittelyä opettajalle ja jälkkäriin ja varhaiskasvatukseen ja esimiehelle ja Kelaan. Oma ex tempore koronarokote (number 2) ja paljon muuttuneita aikatauluja.
Illalla kun lapset olivat lähteneet ja olin saanut teeveden tulille, sisko heitti ehdotuksen, että lähtisinkö iltaretkelle luontopolulle, jossa hän on käynyt. Niinku nyt heti-pian. Kirjoitin jo vastausta, että "en jaksa tänään, olen aivan puhki". Kunnes jostain tuli ajatus, että jospa se luonnossa kävely onkin juuri oikea juttu tähän väsymykseen. Viihdyn luonnossa ja usein kaipailen sinne, mutta jotenkin en saa aikaiseksi aina lähteä. Ja siskon kanssa on helppo mennä.
Laitoinkin teet termariin, vaihdoin vaatteet ja kaappasin mukaan Marianne-pussin jämät. Sisko kävi kaupasta evästä ja ajeltiin retkipaikalle. Pientä kävelyä metsässä, nuotio, eväät, hyvä seura, laineiden liplatus, rauhallisuus, kesäilta. Takaisin tullessa todettiin, että vieläkin väsyttää, mutta eri tavalla. Olin niin onnellinen, että lähdin!
Usein puhutaan ei-sanan käyttämisestä ja omien rajojen asettamisesta. Se on tosi olennainen taito, jota itsekin harjoittelen. Sen lisäksi tärkeä on kyllä. Kyllä niille asioille, jotka kumpuavat oikeasti omista arvoista ja kiinnostuksista. Ein voi sanoa ihan surutta niille, jotka tehdään vain siksi, että oma elämä näyttäisi kivalta tai kuten kuuluu tehdä tai kuten on aina tehty tai kuten muut olettavat minun tekevän. Kyllä kannattaa sanoa asioille, jotka tuottavat iloa ja kuplintaa ja sellaista poreilua, pyörivät mielessä vähänkin pidempään, nousevat ihmisen sisältä ja voivat olla aivan uusiakin. Usein käytän ohjenuorana sitäkin, että jos mieleeni tulee ajatus "tekisi mieli", niin sitä ajatusta kannattaa usein seurata. Tämä toimii mulla.
Uupumisesta toipumisen matkalla olen aina välillä miettinyt arvojani. Työhön liittyviä arvoja erityisesti, mutta myös muuhun elämään. Yksi tärkeistä arvoistani on esimerkiksi olla hyvä, turvallinen ja läsnäoleva äiti. Väsyneimpinä päivinä en jaksaisi millään leikkiä lasten kanssa, mikä tekee mut onnettomaksi. Oon myös potenut huonoa omatuntoa siitä, että lapseni ovat joutuneet elämään monta vuotta väsyneen ja masentuneen äidin kanssa. Kun tämä oikein kunnolla iski tajuntaani ja sai sydämeni särkymään viiltäviksi kappaleiksi, päätin että tästä lähtien yritän sanoa lapsille kyllä. Se ei tarkoita kaiken sallimista vaan sitä, että kun lapsi pyytää apua askarteluihin, yritän mennä. Jos lapsi etsii saksia, yritän oikeasti miettiä, missä ne mahtavat olla. Jos lapsi haluaa minut leikkiseuraksi, yritän leikkiä edes hetken, jossain vaiheessa. Jos lapsella on asiaa, pysähdyn kuuntelemaan. Jos lapsi haluaa pyörälenkille, yritän järjestää asian jotenkin. Ja samalla yritän tehdä tämän kaiken muistaen, että saan olla väsynyt ja valita myös helpomman reitin. Omaa fiilistä on kuitenkin parantanut se, että suhtaudun kyllä-asenteella lasten juttuihin. Se on linjassa arvojeni kanssa.
Yleisesti ottaen ajattelen, että on hyvä ylipäätään tehdä hieman enemmän tietoisia valintoja, että "kyllä" vai "ei". Sitä pohdintaa tarvitaan, kun opettelee omia rajojaan. Rajatkin nimittäin täytyy ensin itse oppia ennen kuin niitä voi pitää muiden edessä. Tietoisten valintojen tekeminen saa ihmisen seisomaan jämäkämmin omilla jaloillaan, maadoittaa, tasapainottaa. Vaikka mieli olisi vielä hutera, jalkoihin ja sydämeen alkaa tulla vähitellen vahvuutta. Ja koen, että hyvinvointi lähtee sydämestä, ei aivoista.
Mieti, mitä haluat, mistä tykkäät, mitä sallit itsellesi ja muille, mikä on juuri sinulle tärkeää. Sano ei. Sano kyllä. Sano, että mietit asiaa. Sano, että et tiedä. Kaikki on sallittua. 💚
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti