Mulla on taipumus innostua asioista sata lasissa ja pyrkiä ajamaan ne täysillä maaliin samantien. Keskeneräisyyden sietäminen on kaivannut harjoittelua ja on tarpeen edelleen. Varsinkin nyt kun arjessa on monenlaisia hoidettavia juttuja ja samaan aikaan opiskelen paljon uutta liittyen elämänhallintaan, itsetuntoon ja yritystoimintaan.
Ei ole mihinkään kiire, Pauliina. Kaikki valmistuu ajallaan. On pakko sanoa se itselle ääneen, että menisi perille. Kaiken ei tarvitse tapahtua niin nopeasti, vaikka intoa ja kiinnostusta onkin hurjasti. Joskus on parempi rakentaa perustusta rauhassa. Jonkun asian viipyminen ei tarkoita sitä, etteikö se menisi silti koko ajan eteenpäin ja ettenkö jatkuvasti, joka päivä, kehittyisi siinä. Kaikella on tarkoitus, uskon.
Uskon kyllä siihenkin, että on mahdollista tehdä nopeita muutoksia elämässä. Haaveilen siitä, että minäkin perustaisin yrityksen parissa kuukaudessa, laihtuisin supernopeasti, saisin säästettyä puskuritilille muutaman tonnin hetkessä. Uskon vetovoiman lakiin ja manifestointiin, siihen että omilla ajatuksilla on ratkaiseva merkitys siihen, mitä elämässään saa. Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä ajatuksista, siitä että pyytää maailmankaikkeudelta, vaan itsensä kanssa on tehtävä henkinen työ. On muutettava rajoittavat uskomuksensa yksi kerrallaan kannustaviksi. Niin että alitajunta alkaa ihan oikeasti uskoa niihin hyviin asioihin: että minä ansaitsen kaikki nuo ihanat asiat elämässä. Ja sitten toisaalta täytyy oppia luottamaan, antaa periksi ja sallia universumin järjestävän asiat omalla tavallaan. Tämä on erittäin tärkeää.
Tänään tuntuu siltä, että mun on hidastettava tahtia. Ei asiat ole parista kuukaudesta kiinni. On tehtävä asia kerrallaan, jos kokee, että ne asiat ovat tärkeitä itselle ja tarpeellisia lopputuloksen kannalta. Kun keskittyy matkan varrella tekemään oikeat asiat ilolla, upea lopputulos tulee itsestään, oheistuotteena. Ja jälkikäteen voi nähdä, miten nopeasti se oikeastaan tapahtui. Etukäteen ei kannata kuitenkaan päättää, miten nopeasti kaikki käy. Toki tavoitteita on hyvä olla, mutta niihin ei kannata puskea niin että ilo häviää matkan varrella.
Rauhallinen tekeminen ei tarkoita sitä, että ei tekisi ollenkaan. Sekin on jonkinlainen oma rajoittava uskomukseni. Että täytyy antaa itsestään ihan kaikki muutokselle ja asioiden kehittämiselle, vähintään 200%. Työpaikalla, kotona, kehossa, mielessä, kaikkialla. Ja jos en anna sitä, olen epäonnistunut. Kaikki tai ei mitään. On mielenkiintoinen tunne, kun alkaakin jarruttelemaan ja joutuu hetken aikaa sietämään kehon ja mielen kokemia vieroitusoireita. Ne kaipaavat aluksi vanhaan tapaan, juoksemiseen, kiirehtimiseen, koviin tavoitteisiin, toisten miellyttämiseen ja kaikkeen sellaiseen vanhaan totuttuun. Ja kun alkaa tietoisesti hidastamaan, tekemään toisin, se tuntuu kehossa ja mielessä epämukavuutena. Aivot yrittävät pitää kiinni vanhasta, se on niiden tehtävä: taata turvallisuutemme. Silloin on hyvä hidastaa entisestään: kävellä vieläkin hitaammin työpaikan käytävällä, vaikka tekisi mieli juosta. Aivot kyllä oppivat ja uusista tavoista alkaa tulla vähitellen automaattisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti