Uusia arjen juttuja: työtä, koulua ja lastenhoitovuoroja

Työt alkoi viikko sitten! Ensin keskitin voimat ekaan työpäivään, ja kun se oli ohi, pysähdyin levähtämään. Illalla muistin, että äh huomennakin täytyy mennä töihin ja oikeasti tuo viime viikko menikin päivä kerrallaan. Joka ilta muistutin itselleni, että huomennakin on mentävä taas töihin ja sitten työpäivän jälkeen on taas vapaata. Työpaikalla kaikki asiat olivat levällään kevään jäljiltä ja hommaa tuntui olevan joka sormelle ja varpaalle, joka solulle.

Eilen maanantaina oli myös pitkä työpäivä. Töissä on vaan pakko hyväksyä se, että jotkut hommat jää tekemättä viikon, kaksi tai kolmekin, jos en vaan ehdi. Tai sitten joku muu tekee. En voi tehdä itse kaikkea nyt-heti-tässä-näin.

Huomiseksi olin sopinut jo aikaa sitten vapaapäivän, jotta pääsen rauhassa saattamaan meidän perheen esikoista eppuluokalle. Ihana vapaapäivä! Eilen tajusin lukea Wilma-viestit ja siellähän oli jo vaikka mitä. Jälkkäriin tutustuminenkin missattiin, kun en vaan ollut muistanut sitä enkä lukenut viestiä ajoissa. Nyt täytyy opetella katsomaan viestit joka päivä ja tarkistaa asetukset, että puhelimeen tulee ilmoituksia uusista viesteistä. Hyvä mieli tuli siitä, että eskarikaverin äiti tarjoutui itse kertomaan meille jälkkäristä, kun he olivat olleet infossa. Ja toinen eskarikaverin äiti ehdotti, että mennäänkö yhdessä kouluun huomenna. Eli tehtiin treffit kadunkulmaan ja siitä mennään porukalla. Tuli lämmin olo, sellainen, että en olekaan yksin näiden kaikkien asioiden kanssa.

Vähän nimittäin tuntui tänään, että kaikki asiat aivan vyöryy päälle: koululaisen sisäkenkien/tossujen ostamiset, lukujärjestys, ryhmäjaot, aikataulut, Wilman opettelu, kuopuksen hoitoaikojen ilmoittamiset, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee sekä missä järjestyksessä tämä on viisasta, koululaisen aamupalan antaminen kotona, toisen välipalan pakkaaminen jälkkäriin, jälkkärin maksuasioiden hoitaminen, koululääkärin ajanvaraus, lapset parturiin, omat uudet työvuorot, lasten harrastukset ja niihin ilmoittautumiset, kuopuksen uudet allergialääkkeet, vuoroviikkoinen lastenhoitosysteemi ja sen käynnistely tässä samalla, Nallepaini kuopuksen kanssa ja lasten hyvinvoinnin ja psykologisten tarpeiden jatkuva tarkkailu. 

Ja sitten se lepo, että missä välissä ehdin levätä tarpeeksi. Ja että riittääkö tämä lepoaika ja esim. viikonloppu latautumiseen. Tänään mielessä kävi ekan kerran, että voi olla, että en pysty tähä 80% työaikaan, mutta ehkä tänään nämä asiat vaan on käyneet päälle. Uskon, että arki alkaa rakentua vähitellen. Heti ei tarvitse saada valmista vaan pikkuhiljaa totutaan kaikki kaikkeen.

A-s-i-a. K-e-r-r-a-l-l-a-a-n.

Kehosuhde: isompien vaatteiden ostaminen

Mun kehosuhde on pitkään ollut haastava enkä jaksa avata sitä edes nyt tänään tähän niin laajasti kuin tuntuisi tarpeelliselta. Joidenkin asioiden kertomatta jättäminen harjoituttaa samalla perfektionismista toipumista: perfektionismiin taipuvaisena mun on usein vaikea jättää asioita kertomatta. Asiat täytyy selittää juurta jaksain tai ei ollenkaan.

Mutta siis. Kehosuhde. Rakas kehoni, joka on synnyttänyt kaksi lasta ja kestänyt valtavan määrän painetta, stressiä ja surua tämän elämän aikana, on saanut osakseen kyllä liian vähän rakkautta. Edelleen moitin sitä ja yritän puskea sitä johonkin tietynlaiseen muottiin, jonka aivoni tiedostamattomat rakenteet (ajattelusta 95% on tiedostamatonta) ovat keksineet erilaisten uskomusten ym. pohjalta.

 

Olen halunnut jatkuvasti laihtua ja ajatellut, että kun laihdun, voin paremmin kehossani ja minulla on energisempi olo. Olen edelleen sitä mieltä, että keventyminen auttaisi varmasti tuomaan lisää energiaa, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia eivätkä aina niin yksinkertaisia. Ajattelen, että kehostaan on tärkeä pitää hyvä huoli monestakin syystä, mutta siitä voi pitää huoli monella erilaisella tavalla. Uusitalo-Arolan sunnuntaisessa sähköpostikirjeessä kirjoitettiin osuvasti juuri mustavalkoisesta ajattelusta, joka sopii myös tämän asian yhteyteen.

Laihtuminen ei automaattisesti tarkoita onnellisuutta, vaikka kokemukseni mukaan olen ollut onnellinen ollessani kevyempi. Tämä on edelleen aika vaikea asia minun ymmärtää ja hyväksyä. Otin kuitenkin eilen tärkeän askeleen kohti kehomyönteisyyttä ja itseni hyväksymistä tässä hetkessä. Ajattelen, että saan haluta olla kevyempi ja pyrkiä siihen, mutta saan olla myös hyväksyvä itseäni kohtaan jo nyt. Ne eivät sulje toisiaan pois. Iso askel, jonka eilen tein, oli uusien vaatteiden ostaminen itselleni. Empaattisin silmin tilasin netistä itselleni aiempaa kokoani isommat legginssit. Halusin, että voin pukeutua kauniisti jo nyt, juuri tämänkokoisena. Tajusin käydä myös ekaa kertaa isokokoisille naisille tarkoitetussa vaatekaupassa ja löysin sieltä hyvin istuvia housuja ja paitoja.

Sanoinkin ystävälle, että en ole pitkään aikaan saanut iloa edes vaatteista. Olen ollut varmaan niin väsynyt ja keskittynyt muihin asioihin. Oli upea kokea sellaista iloa ja pitkästä aikaa koin, että olen kaunis niissä uusissa vaatteissani. Melkein tuli itku siinä kun niitä sovitin. Olin kaunis nainen!

Kehosuhdettani on haastanut erityisesti sairaslomien aikana (eli viimeisen vuoden aikana) kertynyt paino. Painoa on tullut yli 10kg eikä keho ole tuntunut yhtään omalta. Tiedän myös, että en ole ainoa, joka kokee näin. Ajattelen, että painoa on kertynyt siksi, että olen voinut huonosti muuten. Ja siksi uskon myös siihen, että se laskee kun alan voida paremmin.

Nyt iloitsen näistä uusista vaatteista, jotka kiikutan nyt kiitollisena vaatekaappiini ja samalla otan kaapista pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät mahdu mulle. Olen kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus ostaa nämä vaatteet nyt ja siitä, että ne muistuttivat mua mun kauneudesta, jonka välillä unohdan, surullista kyllä. 

Päätin, että ainakaan juuri nyt en laihduta. Keskityn muuhun hyvinvointiin ja toipumiseen, töihinpaluuseen ja ravitsevan ruoan syömiseen. Nukkumiseen, työmatkakävelyyn, luonnossa olemiseen, ystävien tapaamiseen. Laihduttamisesta luopuminen on iso päätös mulle.

 

Mustavalkoajattelu on yhtä kuin tapa laittaa asiat kahteen erilliseen ja toisensa poissulkevaan laatikkoon: joko on kaunis sää tai ei ole, ruoka on pahaa tai hyvää, vuokramökki on kiva tai kamala.

Mustavalkoajattelussakin on tietysti etunsa. Kun ajattelee mustavalkoisesti, saattaa joskus saada huippukokemuksen: No nyt kaikki on niinkuin olla pitää!

Kuitenkin tavallisempaa on joutua tyytymättömyyden ansaan: jos odotukset eivät täyty, niin sitten kaikki on jollain määrittelemättömällä tavalla huonosti.

Mustavalkoajattelu aiheuttaa stressiä sekä itselle että muille, sillä siihen liittyy usein sekä tuomitsevuutta että vaativaisuutta perfektionismiin asti.

Liisa Uusitalo-Arola

 

 

Töihin pitkän sairasloman jälkeen

Oon ollut sairaslomalla kaksi kuukautta. 

Viime talven ja kevään tein 40% työaikaa ja nyt olisi tarkoitus kokeilla suoraan 80%. Puhun tässä nyt kokeilusta, koska innostaa, kiinnostaa, hirvittää, jännittää, pelottaa, herättää toivoa, kammottaa, kutkuttaa ja mitä vielä. Terapiassa puhuttiin keväällä, kuinka tavoitteeksi voitaisi asettaa syksyinen töihinpaluu ja kohonneet energiat. Tämän oli tarkoitus toteutua itsensä kuuntelemisen, lepäämisen ja mieluisten asioiden tekemisellä. Sitten asumusero tapahtui, jäin uudestaan kokonaan töistä pois ja tuntui, että en ikinä selviydy tänä syksynä töihin.

Vasta viikko-pari sitten tajusin ja päätin, että palaisin töihin elokuun alusta, ainakin kokeilemaan himmaillen ja omaa jaksamista kuunnellen. Siitä alkoikin kaikenlainen valmistautuminen. Nyt olen ostanut työvaatteita, kalenterin ja pohtinut, miten rakentaisin itselleni tärkeät aamurutiinit tukemaan leppoisia aamuja. Olo on ok.

Tänään kun viestittelin ystävän kanssa, tajusin itsekin, että onpahan muuten ollut talvi, kevät ja kesä! Ei ihme, että on uuvuttanut. Ei ihme, että blogikin on ollut hiljainen ja iloton. 

Näen kuitenkin toivoa syksyssä. Kuten ystävä muistutti, olen syksy-ihminen. Mun vuosi alkaa syksystä ja syksyllä on aina mahdollisuus aloittaa alusta. Tällä kertaa syksyn lähestyminen on tuntunut kuitenkin erilaiselta kuin ennen: mikään ei ole enää varmaa. Paitsi että esikoisella alkaa koulu tavalla tai toisella ja kuopus menee taas päiväkotiin ja mies ei asu täällä enää ja minä olen minä, samanlainen kuin ennenkin ja samalla erilainen, edelleen herkkä kuormittumaan ja ehkä hitusen aiempaa rohkeampi olemaan vapaa.

Tuntuu ihan mukavalta, että lapsilla on vielä vähän lomaa. Ensi viikon saan miettiä vain itseäni ja sitä, miten selviydyn töihin aamuisin. On joka kerta yllättävää, miten paljon aluksi menee energiaa esim. siihen, että muistaa ottaa töihin mukaan kaiken tarpeellisen: koti- ja työavaimet, sopivat työvaatteet, siistin naaman ja tukan, säänmukaiset ulkovaatteet työulkoiluun, eväät ja muut tilpehöörit, jotka haluaa viedä työpaikalle. Ja sitten vielä valmistella nuo asiat ehkä edellisenä päivänä ja lopulta lähteä ilman kiirettä ja aamupala syötynä töihin. Tämä aamuinen töihinlähtö vaatii oikeasti aika paljon ajatusta aluksi.

Ja tottakai mua mietityttää sekin, miten jaksan tehdä 80% työaikaa yhtäkkiä. Miltä se tuntuu ja alanko väsyä uudestaan? Yritän pitää mielessä, että mun ei tarvitse tietää sitä vielä. Menen ja kokeilen ja katson. Ja sitten toimin sen mukaan.

Burnoutista toipumisessa tärkeää on sekin, että sitten kun vihdoin alkaa tuntua, että jaksaa taas,  ja ah miten ihanalta se tuntuukaan, niin ei saa siltikään kiirehtiä eikä haalia liikaa vastuita ja tekemisiä. Täytyisi muistaa, että on pitkään vielä toipilas. Ja tätä yritän nyt iskostaa mieleeni, kun palaan töihin. Että vaikka viihtyisin siellä ja jaksaisin, mitään ylimääräistä ei kannata nyt ottaa. Kalenteria ei kannata täyttää liikaa ja luulen, että se täyttyy tarpeeksi jo lasten asioista. Eli malttia vaan.

Tasapainottelua tekemisen ja olemisen välillä

Istun takapihan terassilla kahvin ja turkkilaisen jugurtin kanssa. Lapset katsovat lastenohjelmia yläkerrassa ja aina välillä huutavat jotain muka-riitaa. Kun saisi vähän rauhaa tähän arkeen, että ei tulisi aina riitoja niin paljon. Vaikka ne tottakai kuuluu sisaruuteen.

Mun viikonloppu meni kotona. Olisi ollut mukavia tekemisiä tarjolla, mutta taas piti kieltäytyä. Kieltäytyminen tuntuu usein jotenkin vääryydeltä ja laiskuudelta. Tiedostamattomassa mielessä (95% ajatuksista) kummittelee yhä uskomus, että "kunnollinen ja hyvä ihminen menee ulos kauniina päivänä ja lähtee ystävien kanssa erilaisiin aktiviteetteihin, että muuten on joko laiska, saamaton, outo tai yleisesti vain jotenkin huono."

Oman jaksamisen tarkkailu on nykyään olennainen osa mun hyvinvoinnin ylläpitämistä. On pakko kieltäytyä monista kivoista tekemisistä. Eilenkin houkutteli kovasti lähteä suppailuretkelle maaseudulle, kun rakas ihminen ehdotti. Samaan aikaan tuntui, että pitäisi kuitenkin jäädä kotiin ja vain olla. On tärkeä muistaa, että uupumisesta toipuminen kehollisesti ja henkisesti voi viedä jopa vuosia, jos siitä toipuu kokonaan koskaan, en ole siitä vielä aivan varma. Toipuminen aaltoilee ja elämä on pitkään tasapainottelua.

Ajattelen, että on myös tärkeää, että ei jää kiinni masennukseen tai uupumukseen, vaan uskaltaa alkaa toipua siitä ja rohkenee jossain vaiheessa alkaa tekemään asioita. Sitten kun voimat ovat alkaneet palautua alkuromahduksen ja siitä toipumisen jälkeen. Ja että ei määritä itseään diagnoosin tai sairauden kautta. Ei ota niitä osaksi persoonaansa. Ei tarraudu niihin. Silloin on myös helpompi toipua. Ehkä.

Mutta tasapainoilua tämä arki on: oma jaksaminen on kuin vanhanaikainen puntari, joka heilahtaa ja värisee pienestäkin asiasta. Ja se asia voi olla mikä vaan muuten harmiton.

Olen kirjoittanut nyt tämän viestin osittain sohvalla ja tässä terassilla. Samalla komentanut lapsia, estänyt heitä painamasta läppärin nappeja ja pyytämällä monta kertaa rauhaa tämän loppuun saattamiseksi. Antanut teippiä ja jutellut. Nyt pidän jalkoja koukussa penkillä ja niiden alla on kuulemma traktorin autotalli, ja traktorista tulee isäntä ja emäntä. Ajatus ei ole pysynyt kasassa mulla enää pitkään hetkeen. En pysty keskittymään, kun ympärillä pyöritään. Pieni sininen traktori ajoin minun käsivartta ja nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Ja tuntuu, että en saanut hiottua tätä tekstiä tarpeeksi, enkä ihan tiedä, mikä oli tämän pointtikaan. Koska haluaisin päästä eroon myös perfektionismista, julkaisen tämän nyt kuitenkin heti ja siten siedätän itseäni epätäydellisyydelle.

Menty ja tultu, tultu ja menty

Juhannuspäivän olin kotona lasten kanssa. Kerättiin pienet kukat maljakkoon, laitoin pöytäliinan terassille. Minun sisko lapsensa kanssa kyläilivät: syötiin hamppareita ja mansikkakakkua, käytiin uimarannalla, lapset leikkivät ja aikuiset lojuivat sohvalla. Tavallista, kotoisaa ja mukavaa. Ja se juuri oli ihanaa.

Heti juhannuksen jälkeen asumuseroonkin liittyvät tunteet alkoivat yllättäen purkautua. Koin, että nyt tunteilla oli tilaa tulla: lapsen synttärijärjestelyjen, kaikkien asioiden hoitamisten ja juhannuksenkin jälkeen. Olin myös väsynyt kaikesta tohinasta ja touhusta. Yhden iltapäivän ja illan olin erityisen ahdistunut ja itkuinen. Onneksi olin kuitenkin varannut Pohjanmaan sukulaiselta mökin, jonne oli lähdettävä. Vielä mökkireissun alkajaisiksi sain paniikkikohtauksen ollessani kaupassa. Vasta mökille asetuttuani olo helpotti. Parissa päivässä voimat alkoivat palailla, kun sain olla hiljaa, rauhassa ja yksin, keskellä vihreää ja sinistä luontoa.

Loppuviikosta lasten isä toi lapset mun luokse mökille ja vietin siellä vielä heidän kanssa pari päivää helteessä uiden ja paarmoja lätkien. Ajeltiin kotiin ja kaaduttiin onnellisina omiin sänkyihin.

Yksi sunnuntaipäivä levättiin kotona ja sitten lähdettiin yhden yön reissulle Tampereelle. Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että ei olisi kannattanut ottaa noita reissuja näin lähelle toisiaan. Olisinkin ihan mielelläni antanut lapset esim. isänsä luokse huilatakseni ihan vähän ennen Tampereen matkaa, mutta hänelläkin sattui olla juuri tuossa viikonloppumeno. Huomaan, että uupumus vaikuttaa edelleen meidän arkeen: en jaksa samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi lasten kanssa matkailu on sellainen asia, jossa uupuminen näkyy selkeästi ja varmaan vielä pitkään.

Päästiin kuitenkin hyvin Tampereelle ja onnistuin: saatiin lapsille hauska ja mieleenpainuva retki. Yksin en lasten kanssa olisi kuitenkaan pystynyt lähtemään, mutta oman siskon ja siskontytön kanssa oli mukava matkata. Ukkonen (4,5v.) oli innoissaan junakyydistä: oli viimeksi vauvana päässyt. Hurjapää uskalsi tulla huvipuistossa jopa Keinukaruselliin ja Tukkijoessakin vain nauroi, kun kastui. Tattirallia, Kantti X kantti, törmäilyautoajelua, Vauhtimadon kyytiä. Puhuva puu nauratti ja Angry Birdsin kiipeilypaikka kiinnosti. Satulintu (7v.) odotti ehkä eniten Vauhtimatoa ja uskalsi myös paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Serkun kanssa yhdessä oli kiva mennä laitteisiin. Särkänniemessä meni koko päivä ja olikin mukava olla kiireettä. Illalla poikettiin vielä Akvaariossa ja Näsinneulassa, ja itse olin siinä vaiheessa aivan puhkipoikki. Bussilla hotellille ja unta aivoille.

Seuraavana päivänä ajeltiin vielä Katujunalla Tallipihalle. Siellä lapset ruokkivat kanoja ja katselivat pupuja. Ostettiin Suklaapuodista pienet herkut junamatkalle. Kokonaisuudessaan reissu meni erittäin hyvin eikä lasten kanssa käytyjä pieniä tahtojen taisteluita lasketa tai enää muistella. Hyviä muistoja jäi.

Illalla lasten isä tuli käymään ja pötkötteli ja leikki hetken lasten kanssa. Se oli mukavaa, koska lapsillakin oli jo iskää ikävä.

Ja sitten päästäänkin jo tähän aamuun, joka oli lasten kanssa rauhallinen, levollinen ja varsin ihana. Kaikki olivat tyytyväisiä. Laitoin aamupalaa yläkerran sohvalle ja katseltiin rauhassa lastenohjelmia. Esikoisen kanssa juteltiin perimästä, opiskelusta ja viisaudesta, mm. siitä että kaikenlaista voi oppia, jos haluaa. Pienempi oli onnellinen aamukaakaosta, jota meillä ei ole ehkä koskaan tarjoiltu aiemmin. Aamupalan jälkeen lasten mummu haki heidät mummulaan ja illalla he menevät isälleen yöksi. Ovat siellä todennäköisesti koko loppuviikon yötä. Päivisin hoidan heitä, kun isänsä on töissä. Tällä kertaa lapset eivät siis juurikaan ehtineet olla tässä kotona, kun en minäkään. Mutta ihania yhteisiä kesähetkiä meillä on ollut ja yhdessä on oltu.

Ja nyt kaipaan kotona olemista, rauhoittumista. Sen järjestämistä saakin nyt harjoitella, koska jostain syystä meille olisi nyt tarjolla tosi paljon kaikkia ystävätreffejä ym. Ja harmittaa kieltäytyä niistä, mutta nyt on pakko. Jotenkin ihanakin pakko.

 

Asumuseron jälkeiset viikot täynnä touhua

Koko asumuseron jälkeinen viikko meni kodin järjestelyyn, siivoamiseen ja esikoisen syntymäpäiväjuhlien valmisteluun. Lasten fiilisten kuulosteluun, omien tunteiden tarkkailuun, miehen loppujen tavaroiden muuttamiseen. Onneksi viikon varrella oli sentään yhdet ystävätreffit, jotka alkoivat rauhallisella terassilounaalla ja ex tempore päätyivät upeaan taidenäyttelyyn ja syvällisiin keskusteluihin luonnon ja ihmisen yhteiselosta. Omien ystävien arvo on nyt korvaamaton.

Pettymystä aiheutti se, että en saanutkaan mieheltä toivomaani ja luulemaani apua muuton jälkeisessä siivouksessa ennen lapsen synttärijuhlia. Olin aiemmin ehdottanut, että palkataan siihen siivooja, mutta mies tuolloin lupasi, että auttaa itse niin säästettäisi rahaa. Tämä ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun mies unohti lupauksiaan pitää. Vaan ei siihen pettymykseen silti totu, päinvastoin, tuntuu aina vain kurjemmalta kerta toisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että hänelläkin oli paljon tekemistä. Olen silti sitä mieltä, että lupaukset täytyy pitää.

Loppuviikolla olin stressaantunut ja väsynyt kaikesta. Siivosin koko huushollin. Kävin ostamassa juhlatarjoamiset ja leivoin kolmet kekkerit. Lensin paikasta toiseen. Jos olisin laskeutunut rentoon hengailuun, en varmaan olisi enää päässyt liikkeelle. Päästin itse itseni väsymään. Lapset olivat synttäriviikonloppuna isällään kaksi yötä, mutta hoitovastuun jakaminen päivisin ei kuitenkaan onnistunut parhaalla tavalla. Koin, että olisin kaivannut lisää hiljaisia, yksin olemisen hetkiä.

Lapsen synttärit olivat tärkeät ja kivat. Hän odottaa niitä aina paljon ja nauttii silminnähden siitä, että saa olla juhlinnan keskipiste. Neitokainen sai paljon ihania lahjoja, mieluisia herkkuja sekä kauan odottamansa kaverisynttärit. Kavereille järjestin vielä ongintaa, Super-kissan taikavoiman etsimisleikkiä sekä kaikille sopivat syömiset. Tuli hyvä mieli siitä, että rakas lapsukainen sai hyvät juhlat.

Sunnuntai-iltana, kun kaikki kolmet synttärikahvit oli juotu, mulle tuli yhtäkkiä todella paha olo. Tuntui, että oksennan. Luulen, että kyseessä oli stressin purkautumisesta johtuva reaktio: tunne meni ohi, kun sain lapset nukkumaan ja huilasin sohvalla. 

 

Koko seuraava viikkokin meni toipumiseen edellisestä. Sen lisäksi oli koronarokotus, ilmalämpöpumpun asennus, työterveyshoitajan puhelu, varsiluomien poisto kosmetologilla, postipaketin hakeminen, pariterapia, yhdet kaverisynttärit ja nuhainen lapsi. Torstaina iski ikävä lapsia ja pidin heidät ex tempore kotona päiväkodista. Käytiin kotieläinpihalla, näkötornin kahvilassa sekä leikkipuistossa. Lauantaina matkustin junalla serkun rippijuhliin ja sunnuntaina kipuilin äidin stressaantuneessa seurassa.

Tämän viikon maanantaille olin varannut ihanan hieronnan, tiistaille tärkeän kampaajan, keskiviikolle pakollisen työterveyslääkärin ja torstaille jännittävän retken luonnonpuistoon. Olin ajatellut, että mukavat tekemiset piristävät ja tuovat elämään sisältöä ja erityistä iloa. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että loppukesälle en buukkaa enää yhtään mitään. Vietän kaiken vapaa-ajan haahuillen ja lojuen.

Viime aikoina erityinen piirre mun arjessa onkin ollut se, että yksikin aikataulutettu tai muuten pakollinen meno päivässä jotenkin pilaa sen koko päivän. Stressaa jo etukäteen, että muistanko tehdä sen asian ja olla paikalla ajoissa. Muistanko kaiken, mitä pitäisi. Ja sinä päivänä en osaa tehdä oikein muuta kuin odotella aikataulutettua menoa. Eli vaikka hieronnat, kampaajat ja muut olen ihan itse varannut kalenteriini sellaisina erityisen toivottuina asioina, ne ovat osoittautuneet kuormittavammiksi kuin arvasin.

Ja huomaan toki senkin, että mun aivot on ylikuormittuneet. Lyhytkestoinen työmuisti takkuilee ja joudun käyttämään paljon energiaa arjen tavallisiin asioihin, esim. kauppaostosten suunnittelemiseen, lasten aamutoimien tekemiseen ja päiväkotitavaroiden muistamiseen, kotoa lähtemiseen ja avainten mukaan ottamiseen, laskujen ajoissa maksamiseen jne. Koko ajan tuntuu, että päässä on ihan liikaa asiaa ja ne asiat jotenkin vain valuvat laajoina virtoina ulos aivoissa olevista suurista railoista. Ja yritän tunkea niitä takaisin sinne mieleen, mutta ne unohtuvat heti kun pääsevät livahtamaan ulos. Ja ratkaisuna kirjoitan ne heti puhelimelle ylös, mikä sekin sitten rasittaa, kun ne asiat ovat siellä puhelimessa odottamassa jotain. Jotain minulta tulevaa reaktiota, toimintaa, ratkaisua.

Nyt olen toiveikas. Ehkä arkemme jatkossa rauhoittuu. Ehkä osaan rauhoittaa sen. Fiilistellä enemmän. Kävellä, ajatella ja olla hitaammin.

Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.