Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.

Silmäleikkaus - yksi tapa tulla näkyväksi

Jipii, siis tästä olisin halunnut kirjoittaa teille jo ajat sitten, mutta ei oo ollu aikaa. Kävin nimittäin joulukuun alussa silmien laserleikkauksessa, 20 vuoden odotuksen jälkeen. Ja joo myönnän, että pitkitin asiaa liian kauan. Tärkeintä kuitenkin, että toteutin sen nyt! 

En oo koskaan tuntenut järin suurta rakkautta mun silmälaseja kohtaan. Nykyään sentään on tarjolla erilaisia kauniita kehyksiä, mutta 90-luvulla meidän kulmilla lasit olivat ensisijaisesti apuväline, eivät asuste. Ehkä sen takia suhteeni laseihin muodostuikin väkinäiseksi. En oppinut kokemaan niitä omiksi.

Päätin jo nuorena, että menen laserleikkaukseen heti kun saan rahat kerättyä. Eri syistä se kuitenkin sitten aina siirtyi ja siirtyi. Jälkikäteen tuntuu tietysti tyhmältä, että miksi en toteuttanut haavettani aiemmin, mutta onhan sille toki ollut syynsä. Ei välttämättä kovin järkevät, mutta aidot. Nytkin päätös oli vaikea tehdä, koska en saanut siihen kaipaamani tukea. Lopulta kuitenkin mursin vanhat toimintamallini, lakkasin miellyttämästä muita ja kylmäverisesti vain tein mitä itse halusin.

Kerroin leikkauksesta etukäteen vain lähimmille ihmisille: varmaan oman jännityksen takia. Jännitin erityisesti vehjettä, jolla silmä pidetään auki toimeenpiteen ajan. Luulin, että se tuntuisi epämukavalta ja ällöttävältä. Jännitin myös, osaanko katsoa yhteen kohtaan tarvittavan ajan. Jo optikon tarkastuksissa tuntuu, että tuijottaessa katse harhailee. Kyse taitaa olla kuitenkin optisesta harhasta, sillä kaikki meni t o d e l l a hyvin. Huolet olivat turhia. Tässä pieni selostus siitä, miten leikkaus eteni:

Lääkäri tutki silmät ja antoi esilääkityksen. Se tasoitti mukavasti käsien vapinan ja rentoutti oloa. Viestittelin ystävälle naurahdellen, että nyt en uskalla sanoa oikein mitään, koska lääkkeen takia sanon kuitenkin jotain ihan pöhköä. Ihmeellistä, miten hermostunut ja kireä kroppa olikin yhtäkkiä täynnä vapautuneisuutta.

Odotin hetken käytävällä, kävin vessassa ja ihan pian pääsin toimenpidehuoneeseen. Hoitaja laittoi silmiin puuduttavia tippoja. Ensimmäiset tipat kirvelivät vähän, seuraavat eivät enää. Se oli ainoa epämiellyttävä tuntemus, joka silmäleikkauksesta tuli. Pääsin pötköttämään pedille ja leikkaus alkoi siinä heti. Luomenlevittimen laittaminen ei tuntunutkaan yhtään missään ja toinen hoitajista piti mua kädestä koko ajan. Ei ahdistanut.

Toimenpide tehtiin SMILE-tekniikalla perinteisen FemtoLasikin sijaan. Voit lukea eri tekniikoista esimerkiksi painamalla tästä. Toinen silmä peitettiin. Kone tuli lähelle hoidettavaa silmää, silmässä tuntui pieni imu ja piti tuijottaa valoa 30 sekuntia. Hoitaja laski sekunteja, ne kuluivat nopeasti. Aluksi valo oli kirkas, sitten sumea, sitten koko homma olikin jo ohi. Lääkäri siveli silmän pintaa ja sanoi, että ottaa nyt palan sieltä pois. Yäk mua aina ällöttää just tällaiset asiat. Sitten silmä oli jees ja suljin sen hetkeksi.

Kun molemmat silmät oli operoitu, nousin pian istumaan ja hoitaja saattoi mut hämärään huoneeseen lojumaan lepotuoliin. Tarjolla oli teetä ja välipalaa ja suklaata. Hoitaja kävi laittamassa tippoja 10-15 minuutin välein. Olo oli oikein hyvä ja levollinen. Ehkä tunnin päästä leikkauksesta pääsin lähtemään kotiin. Kävelin apteekkiin hakemaan viikon ajaksi antibioottitippaa sekä ison kasan kosteustippoja. Niitä piti laittaa monta kertaa päivässä.

Pari päivää olin rauhassa kotona. Laitoin tippoja ja huilasin, kun muutenkin väsytti. Varoin huolellisesti lasten heiluvia käsiä ja sitä, etten vahingossa hieroisi silmiä. Mies hoiti lapset ja käytti mummulassa. Saunoa tai hikoilla ei saanut muutamaan päivään, mutta muuten sai elää tavallista elämää. Kolmantena tai neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen ajoin autoa. Viikkoon tai kahteen en meikannut. Sitten ostin uuden vesiliukoisen ripsarin ja aloitin varovasti. Silmät kuivuivat vielä herkästi esim. tuulessa. Silmätippojen laittamiseen tottui. Nyt pari kuukautta leikkauksen jälkeen laitan vielä kosteustippoja aina kun muistan. Ne kyllä unohtuu helposti. Tippojen laittaminen kirkastaa näön, jos silmät on väsyneet tai kuivat. Näkö on toiminut tosi hyvin! 

Nyt oon superonnellinen lasittomuudesta! Edelleen lihasmuisti yrittää toisinaan nostaa olemattomia laseja, kun tuntoaisti kertoo, että kasvoja kutittaa niiden kohdalta. Lasit ei kuitenkaan häiritse mua enää uimahalleissa, työssä, ulkoillessani, hikoillessani tai halaillessani lapsia. Ne eivät likaannu, huurustu, jäädy tai valu nenälle. Eivät paina silmänurkkia eikä niitä tarvitse jättää sivuun huvipuistoissa. Ei tarvitse kikkailla eri laseilla aurinkoisella säällä. Pieniä suuria asioita.

Näiden parin kuukauden aikana on tapahtunut jotenkin niin paljon, että en aina edes tajua, että tämäkin tuli vaan tehtyä! Näönkorjaus oli itelleni merkittävä asia ja keino seurata omaa sydäntä. Se oli teko, jolla osoitin itselleni ja muille, että minä olen kuin kuka tahansa muukin arvokas ihminen, jonka itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Olen tällainen ja saan olla. 💙

Oman itsen kuuntelemisesta

Viikot ennen joulua olivat jotenkin tosi vauhdikkaita. Oikeastaan jo marraskuun alusta asti meillä oli kauheasti menoja ja tekemisiä. Ei ollut juurikaan aikaa pysähtyä. Tai olisi tietenkin ollut, mutta en osannut ja malttanut. Oli niin kivaa olla vaihteeksi aktiivinen ja jaksavainen. 

Saatiin puolivahingossa uusia kivoja kavereitakin, mutta sekin kuormitti. Uusien sosiaalisten suhteiden luominen on aika työlästä näin aikuisena ja täytyy kauhean tarkasti miettiä, miten paljon jaksaa käyttää siihen aikaa ja kuinka paljon sitä haluaa. Olen kaivannut myös vanhoja ystäviä, joiden näkemiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa tai sopivaa ajankohtaa.

Somekin on alkanut ärsyttää: Instagram ja Whatsupp. Olen alkanut taas olla puhelinriippuvainen sikäli, että ahdistaa jos kännykkä unohtuu kotiin esim. kauppareissulla. Sitä pitää kuikuilla tosi usein. Toisaalta se antaa arkena kaivattua sosiaalista elämää, kontakteja muihin aikuisiin. Välillä tämä kotiäidin elo oli aika yksinäistä. Nyt ei ole ollut enää. En kuitenkaan tykkää siitä, että somen jatkuva tiirailu vie aikaa ja läsnäoloa lapsilta. Miehenkin whatsupp laulaa koko ajan. Sekin on alkanut rasittaa. Hänkin on kiinni somessa.

Whatsupp on kauhean kätevä ja laitan sillä paljon kuvia sukulaisille ja ystäville esim. lapsista. Sitä on helppo ja nopea käyttää. Toisaalta lukemista odottavat monet viestit rasittavatkin, kun joskus tulee tunne, että pitäisi olla heti ja aina toisten tavoitettavissa. Itsehän sen tunteen itsellensä vain luo. Jokainen tietenkin itse määrittelee sen, kuinka näitä sovelluksia käyttää ja kuinka paljon antaa niiden hallita elämää. Että kuinka usein sitä puhelinta katsoo. Se jo auttaa paljon, että laittaa puhelimen äänettömälle. Öisin laitan lentokonetilan päälle. 

Myös sillä on merkitystä, millaisen tavan kehittää itselleen sopia tapaamisia. Osaako sopia niitä esim. viikon päähän vai tuleeko niitä sovittua ex tempore samana päivänä. Jos käyttää saman päivän tekniikkaa, silloin puhelimen täytyykin olla lähettyvillä jatkuvasti. Itse tykkäisin sopia menot pääosin hyvissä ajoin ja kirjoittaa ne kalenteriin. Silloin saan viikosta hyvän kokonaiskäsityksen. Joskus voi sitten keksiä tekemisiä spontaanistikin ja on kyllä ihan kiva kun kysytään yllättäenkin.

Nyt loppuvuonna on tuntunut, että olen ollut liikaa energiaa ottavien ulkopuolisten asioiden vietävissä. Se tarkoittaa vain sitä, että nyt täytyy tarkemmin kuunnella itseään ja toimia sen mukaan. Täytyy uudelleen käydä läpi, mitä asioita haluaa lasten kanssa tehdä, miten ja kenen kanssa. Ja miten haluaa oman vapaa-aikansa käyttää. Mitkä on niitä oikeasti tärkeitä asioita itselle.

Tässä vuoden vaihtuessa on luontevaa tarkastaa oma suuntansa. Tehdä tilannekatsaus, että jatketaanko samaan malliin vai muutetaanko jotain. Itsellä ainakin tuo somen ja puhelimen käytön on muututtava jollakin tavalla. Samoin sen, että järjestän jatkossa enemmän aikaa niille asioille, jotka on mulle tärkeimpiä. Meinaako kukaan muu ottaa uutta suuntaa nyt uuden vuoden alkaessa?

Olet täydellinen

Olet täydellinen. Niin, juuri sinä. Tuollaisena kauniina, keskeneräisenä ja inhimillisenä ihmisenä, joka tekee virheitä, muuttuu, kasvaa, oppii, tuntee ja pelkää. Me kaikki olemme lopulta aika samanlaisia, vaikka sitä ei heti näkisikään. Olet yhtälailla tavallinen kuin muutkin, mutta silti aina erityinen. Erityinen ihan vain siksi, että olet sinä. Ei ole ketään samanlaista. Se on minun mielestäni tosi hieno juttu!

On ihan sama millainen olet kasvoiltasi, keholtasi, mielenkiinnon kohteiltasi, luonteeltasi. Olet kaunis. Ihan sama oletko nuori tai vanha, iso tai pieni, tyttö tai poika, luonnollinen tai laitettu, rento tai asiallinen, sporttinen tai gootti: ole mitä vain. Pääasia että olet juuri sinä. Olet täysin samanarvoinen kuin kuka tahansa muukin: et huonompi, et parempi.

Muista olla oma itsesi. Tee asioita, joista juuri sinä tulet onnelliseksi. Katsele ystävien, läheisten, median ja muun ympäristön tekemisiä avoimella ja uteliaalla mielellä, mutta päätä itse, mihin lähdet mukaan. Saat olla ihan erilainen kuin muut, jos haluat. Saat luoda ihan omanlaisen polkusi. Jos ystäväsi puhuvat sinusta pahaa, he eivät ole ystäviäsi. Jätä sellaiset ihmiset kokonaan taakse. Älä ole heidän kanssaan, koska ansaitset parempaa.

Tiedän, että epäröit. Ei ole helppo olla rehellinen itselleen ja muille. Varsinkin jos pelkää että jää yksin. Mutta sinä et ole yksin. Minä olen täällä ja sinun puolellasi. 

Muista että saat myös muuttua. Saat olla tänään juuri sellainen kuin sinusta tuntuu nyt tällä hetkellä. Sinussa varmasti onkin monenlaisia puolia. Et ehkä näytä niitä kaikille, mutta ehkä voisit kokeilla sitäkin joskus. Kaikki ajatuksesi ja piirteesi ovat sallittuja niin kauan kuin et satuta muita. Ole rohkea.

Olet täydellinen. Juuri nyt, tuollaisena, keskeneräisenä, epävarmana. Olet kaunis ja opit uutta. Olet kaiken hyvän arvoinen.

Rakkaudella, Pauliina

Tästä minä alan ja näin minulle saa puhua

Minulla on ollut vuosia haasteenani omien rajojeni määrittäminen suhteessa toisiin. Siis puolieni pitäminen ja mielipiteideni rohkea sanominen ääneen. En ole uskaltanut näyttää, jos joku on loukannut minua.

Muistan olleeni aina miellyttämishaluinen ja varovainen. Tämän kehitystehtäväni juuret sijoittuvat jonnekin kauas lapsuuteen enkä jaksa ruotia niitä tässä. Minua on pidetty aina nk. kilttinä tyttönä ja aikuisenakin olen herkästi saanut sellaisen ystävällisen, empaattisen ja ymmärtäväisen ihmisen leiman. 

Vasta hiljattain olen tajunnut, että minussa on myös muita puolia, aika rumiakin. Aluksi se säikäytti, mutta samalla rentoutti ja vapautti. Ei tarvitsekaan olla aina fiksu, järkevä, toiset huomioiva tai mukava. Joskus minäkin saan vahingossa möläyttää jotain ajattelematonta tai rypeä kateellisuudessa. Saan ärsyyntyä ystäville tai vieraammille. Saan olla synkkä ja kiukkuinen silloin kun siltä tuntuu. Minun ei tarvitse selitellä kenellekään eikä puolustella, miksi haluan jotain. Minullakin on lupa ja oikeus. En ole huonompi kuin muut.

Silloin kun tunnen, että en pysty tai uskalla olla oma itseni, syyllistyn usein toisten syyttelyyn. Siis kun en uskalla sanoa, mitä haluan, syytän toisia siitä, että he yrittävät viedä minua haluamaansa suuntaan. Oikeasti tiedän, että syy on itsessäni ja siinä, etten osaa asettaa toisille niitä rajoja, miten minua on kohdeltava ja miten minulle saa esimerkiksi puhua. Edelleenkin jos loukkaannun, usein vain nielaisen ärtymyksen, hymyilen, myhähdän ja kiukkupuhisen mielessäni. No kyllä, on se hyväkin taito, mutta liika on liikaa ja toisille sopii itsensä hillitseminen ja toisille nimenomaan se rohkea esiin tuominen. Tasapainon löytäminen on tärkeää. Se tunne, että kukaan ei kävele ylitseni enkä minä kävele muiden yli.

Minulla on vielä harjoiteltavaa omien mielipiteideni ja ajatusteni suoraan sanomisessa. Rehellisten ihmisten sanomisiin voi luottaa niin pahassa kuin hyvässäkin. Olen kuitenkin edennyt ja uskaltanut vähitellen. Olen siitä ylpeä, koska se on ollut vaikeaa.