Haluaisin kirjoittaa mun syksyisestä työuupumuksesta, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Asiassa on niin paljon eri puolia ja monenlaista tärkeää, jonka haluaisin sanoa. Tärkein on ehkä se, että minä uuvuin totaalisesti ja että sen hyväksyminen tunnetasolla oli pitkään vaikeaa. Uupuminen toi esiin monenlaisia vaikeita tunteita kuten häpeää, pelkoa ja pettymystä, joiden käsittely on vienyt paljon energiaa. Yhtä tärkeää on ehkä sanoa, että uupuminen ja pitkällä sairauslomalla oleminen ei ollut hauskaa tai helppoa, mutta äärimmäisen tarpeellista ja kasvattavaa. Olen siitä aidosti kiitollinen ja onnellinen.
Olen yhä uupunut ja esimerkiksi joululoman aikana olen huomannut itsessäni samanlaista väsymistä kuin aiemminkin: alkaa tulla raja vastaan. Tuo raja on myös uupumisen myötä madaltunut selvästi: en edes pysty enää feikkaamaan. En pysty tsemppaamaan tai taistelemaan missään ympäristössä vaan keho ja mieli kertovat viipymättä, jos ylitän sietokykyni. Se ylittyy herkästi esim. liiasta metelistä, kiireestä, paineesta, vaatimuksista, liiasta vastuusta ja univajeesta. Se ylittyy myös kovasta fyysisestä ponnistelusta sekä runsaista ja väkinäisistä sosiaalisista tilanteista.
Olen hyväksynyt, että toipuminen voi kestää kauan. En suunnittele enää lähiviikkoja asettaen niille suuria odotuksia vaan suunnittelen sitä, mihin suuntaan haluan elämäni menneen vuoden päästä. Katson pidemmälle: uupumus opetti sen. Minulla oli syyskuusta joulukuulle eri pituisia sairauslomapätkiä. Oltuani hetken sairauslomalla yritin palata töihin. Kokeilu jäi yhden päivän mittaiseksi, koska seuraavana yönä nukuin vain nelisen tuntia ja ymmärsin silloin itsekin, että en voi kiirehtiä toipumista. Jatkoin sairauslomaa.
Tällä hetkellä olen osasairauslomalla. Se tarkoittaa, että kokeilen töissä käymistä osa-aikaisesti ja Kela tukee tätä osasairauspäivärahalla. Tarkoitus on kuulostella omaa oloa ja jaksamista töissä sekä vähitellen toipua täysin työkykyiseksi. Työtehtäviä on vähennetty ja mukautettu. Tein tätä kaksi viikkoa ennen joululomaa ja se tuntui ihan mukavalta. Olin toki tosi väsynyt työpäivien jälkeen. Myös tämä loma on tuonut epävarmuutta jaksamisesta, mutta kuten sanoin, en juurikaan ajattele tulevia viikkoja. Elän tässä hetkessä nyt ja katson tilannetta aina erikseen sitten kun sen aika on.
Olen ollut tosi kiitollinen siitä, että olen alkanut näyttää tunteitani ja kertoa tarpeitani lähipiirille. Olen sairausloman ansiosta jaksanut järjestää itselleni Kelan tukeman psykoterapian ja muita tukitoimia. Olen jaksanut olla hyvä äiti ja aiempaa mukavampi puoliso. Olen alkanut ymmärtää, että saan olla juuri sellainen kuin oikeasti olen ja tää prosessi on edelleen työn alla. Ympäristö ja oma tiedostamaton mieli ovat syöttäneet mun aivoihin vuosikausia sellaista paskaa siitä, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Ja vasta nyt vähitellen alan ymmärtää, että minä saan itse määritellä sen, kuka ja millainen olen. Ja että pystyn ihan mihin vaan. Se on vielä vähän hankala ymmärtää sydämen tasolla asti. Ja tämä kaikki nostattaa tietenkin monenlaisia tunteita asioita ja ihmisiä kohtaan, mikä on ainoastaan hyvä. Tunteilla on meille asiaa, vaikka niitä ei tarvitsekaan ottaa aina niin todesta. Ne kun ovat vain tunteita. Ne tulevat ja menevät, mutta ne on tärkeä elää läpi, koska muuten ne pakkautuvat kehoon ja mieleen. Jumiutuvat sinne ja aiheuttavat siellä erilaisia häiriötiloja.
Koen, että toipuminen on alkanut. Se kestää minkä kestää: yritän antaa sille aikaa, mutta myös sallia uupumuksen väistyvän sitten kun se on lähdössä. En halua takertua siihen, mutta haluan myös käsitellä asiat niin, että uupumus ei tule enää koskaan takaisin. Sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta kun uuvuin, mutta ensimmäinen kerta kylläkin sille, että hain ja sain apua.
Olen saanut paljon voimaa Kiltin tytön voimakirjasta (Suvi Bowellan). Luulin, että olisin jo jättänyt nuo teemat taakse, mutta yllättävän paljon ne vielä minussa resonoivat. Myös lääkärin suosittelema Uuvuksissa (Liisa Uusitalo-Arola) on ollut hyvä kartta toipumiseen. En ole sen sisältämiä tehtäviä tehnyt vielä läheskään kokonaan enkä lukenut edes loppuun, mutta olen saanut siitä jo paljon asiallista tietoa ja ymmärtävää kohtaamista. Toipuminen etenee vähitellen ja kuoppaisesti: välillä jaksaa enemmän ja välillä vähemmän. Joskus jaksaa lukea ja opiskella aiheesta, usein ei jaksa. Ja hyväksyn sen, koska hyväksyminen helpottaa oloa, vaikka se aluksi kirpaiseekin hankalien tunteiden kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti