Loppuunpalamisesta toipuminen on hidasta

Kerroin tänään naapurille olleeni pitkällä sairauslomalla uupumisen vuoksi ja se sai mut taas ajattelemaan asiaa. Aloin kirjoittaa tänne ensin hermostosta ja siitä, miten kuormitun edelleen erittäin herkästi pienistäkin asioista. Joululoma lasten kanssa, vaikka sietämättömän rakkaita ja ihania ovatkin, on näyttänyt, että en kestä juurikaan meteliä, vauhtia ja vaatimuksia. Tätä ajatellessani ymmärsin, että olen luullut olevani jo hyvällä toipumisen tiellä. Olen tehnyt puolivahingossa ja itseltäni vähän salaakin pitkän ajan suunnitelmia, että milloin ehkä lisäisin työtunteja minkäkin verran. Olen jopa haaveillut kokoaikaisesta työstä. Tänään kuitenkin tajusin, että mun on täysin utopistista edes ajatella tekeväni täyttä työaikaa koko vuonna, hyvä jos ensi vuonnakaan. Ehkä olin joulukuun puolella niin toiveikas, kun pääsin käymään töissä muutaman päivän. Ajattelin, että kyllähän tämä tästä näkyy sujuvan. Toiveikkuus on varmasti tosi luonnollista tässä kohtaa, kun osa voimista alkaa palautua. Se tuntuu upealta raskaan suossa ryömimisen jälkeen. Ja toivo on tärkeää. Mutta joululoma palautti taas hyvällä tavalla realistiseksi.

Keskustelin läheisteni kanssa töissä käymisen aiheuttamasta stressistä ja yksi heistä sanoi, että "ole töissä päivä kerrallaan". Sinänsä harmiton sanonta ja itselläkin on joskus tapana sanoa niin. Nyt mulla nousi kuitenkin heti karvat pystyyn ja sanoinkin ääneen, että ei tuolla tavalla voi ajatella kun on voimakkaasti uupunut. Kun on palanut loppuun, ei ole mistä tsempata. Ei voi uudelleen sytyttää tulitikkua, joka on jo poltettu tomuksi. Ei ole enää mitään varasäiliötä, josta ottaa bensaa kun tankki on tyhjä. Ei vaan yksinkertaisesti pysty selviämään välttämättä sitä yhtäkään päivää. Ei ole olemassa sellaista joustoa, jota terveiltä ihmisiltä yleensä löytyy: sitä sinnittelyä, huokailua, "olisipa jo loma" -puhetta. Loppuunpalaneella se on kerrasta poikki. Ja muuten, vihaan sanaa tsempata. Se ei kuulu enää mun elämään. Mä en aio enää ikinä tsempata, koska oon tehnyt sitä niin pitkään ja vähin voimin. Oon kieltänyt miestä sanomasta mulle enää ikinä, että "tsemppiä". Voimia ja iloa voin ottaa vastaan ja yrittämistä teen jatkossakin, mutta ikinä en enää tsemppaa.

Tänään luin artikkelin, jossa myös muistutettiin, miten hidasta toipuminen onkaan. Artikkeli löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-10657518. Muutaman viikon sairauslomalla ei toivu vielä ollenkaan. Huomaan edelleen ajattelevani, että hyvä työntekijä toipuu jossain tietyssä ajassa. Olen omasta mielestäni ollut kauan pois töistä, mutta oikeasti kolme kuukauttakin on vielä tosi lyhyt aika toipua siitä kaikesta, johon oon itseni upottanut viimeisen viiden vuoden aikana. Muistan nimittäin olleeni uupunut viimeiset viisi  vuotta. Se on muuten hurjan pitkä aika sinnitellä, tässä vaan taas tajusin. Ehkä saankin ajatella, että tämä on iso juttu elämässäni. Ehkä ei tarvitsekaan toipua nopeasti.

Törmäsin tänään netissä myös listaan, jossa eroteltiin työuupumus ja loppuunpalaminen eri kohdikseen. Monessa paikassa ne ovat myös synonyymeja. Aloin miettiä omaa tilannettani ja tajusin, että voisin puhua myös loppuunpalamisesta ja burnoutista. Ne tuntuvat jotenkin vielä isommilta ja vakavammilta kuin työuupumus. Ne koskettavat vielä paremmin kokemustani omasta tilastani. Ehkä uupuminen oli aluksi helpompi hyväksyä. Loppuunpalaminen kun tuntuu niin pysäyttävältä ja dramaattiselta. Mutta kuten sanoin, koen olleeni aivan lopussa, ihan tyhjä, aivot ja keho täysin tiltissä.

Pysähdyttää edelleen joka kerta, kun joudun toteamaan itselleni, etten jaksakaan nähdä ystäviä, ulkoilla lasten kanssa, käydä kaupassa tai tehdä tavallista helppoa kotiruokaa. On vaan pakko hyväksyä nyt tämä. Nyt on näin ja se on ok! Luin jostain, että kaikki eivät toivu kunnolla koskaan. Mietin joskus, että käyköhän mulle niin. En kyllä tiedä, olisiko se hyvä vai huono asia. Vanhaan stressaavaan ja vaatimuksia täynnä olevaan elämään en ainakaan halua enää palata. Töihin kyllä haluaisin, mutta vain siten, että sinne on kiva mennä. Vähän niin kuin pikkukauppaan, jossa työskentelin opiskelujen aikana. Siellä meillä oli työntekijöiden ja johtajan kanssa ihan tosi hauska ja hyvä meininki. Naurettiin paljon, tunnettiin asiakkaat ja jutusteltiin niitä näitä eikä ketään haitannut, vaikka joku oli tilannut vahingossa ihan hulluja määriä väärää leipää hyllyyn. Se onkin paras työpaikkani, jossa olen ollut. Kiitos vaan Mikko, Tuija, Antti ja kaikki muut ihanat.