Jipii, siis tästä olisin halunnut kirjoittaa teille jo ajat sitten, mutta ei oo ollu aikaa. Kävin nimittäin joulukuun alussa silmien laserleikkauksessa, 20 vuoden odotuksen jälkeen. Ja joo myönnän, että pitkitin asiaa liian kauan. Tärkeintä kuitenkin, että toteutin sen nyt!
En oo koskaan tuntenut järin suurta rakkautta mun silmälaseja kohtaan. Nykyään sentään on tarjolla erilaisia kauniita kehyksiä, mutta 90-luvulla meidän kulmilla lasit olivat ensisijaisesti apuväline, eivät asuste. Ehkä sen takia suhteeni laseihin muodostuikin väkinäiseksi. En oppinut kokemaan niitä omiksi.
Päätin jo nuorena, että menen laserleikkaukseen heti kun saan rahat kerättyä. Eri syistä se kuitenkin sitten aina siirtyi ja siirtyi. Jälkikäteen tuntuu tietysti tyhmältä, että miksi en toteuttanut haavettani aiemmin, mutta onhan sille toki ollut syynsä. Ei välttämättä kovin järkevät, mutta aidot. Nytkin päätös oli vaikea tehdä, koska en saanut siihen kaipaamani tukea. Lopulta kuitenkin mursin vanhat toimintamallini, lakkasin miellyttämästä muita ja kylmäverisesti vain tein mitä itse halusin.
Kerroin leikkauksesta etukäteen vain lähimmille ihmisille: varmaan oman jännityksen takia. Jännitin erityisesti vehjettä, jolla silmä pidetään auki toimeenpiteen ajan. Luulin, että se tuntuisi epämukavalta ja ällöttävältä. Jännitin myös, osaanko katsoa yhteen kohtaan tarvittavan ajan. Jo optikon tarkastuksissa tuntuu, että tuijottaessa katse harhailee. Kyse taitaa olla kuitenkin optisesta harhasta, sillä kaikki meni t o d e l l a hyvin. Huolet olivat turhia. Tässä pieni selostus siitä, miten leikkaus eteni:
Nyt oon superonnellinen lasittomuudesta! Edelleen lihasmuisti yrittää toisinaan nostaa olemattomia laseja, kun tuntoaisti kertoo, että kasvoja kutittaa niiden kohdalta. Lasit ei kuitenkaan häiritse mua enää uimahalleissa, työssä, ulkoillessani, hikoillessani tai halaillessani lapsia. Ne eivät likaannu, huurustu, jäädy tai valu nenälle. Eivät paina silmänurkkia eikä niitä tarvitse jättää sivuun huvipuistoissa. Ei tarvitse kikkailla eri laseilla aurinkoisella säällä. Pieniä suuria asioita.
Näiden parin kuukauden aikana on tapahtunut jotenkin niin paljon, että en aina edes tajua, että tämäkin tuli vaan tehtyä! Näönkorjaus oli itelleni merkittävä asia ja keino seurata omaa sydäntä. Se oli teko, jolla osoitin itselleni ja muille, että minä olen kuin kuka tahansa muukin arvokas ihminen, jonka itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Olen tällainen ja saan olla. 💙
En oo koskaan tuntenut järin suurta rakkautta mun silmälaseja kohtaan. Nykyään sentään on tarjolla erilaisia kauniita kehyksiä, mutta 90-luvulla meidän kulmilla lasit olivat ensisijaisesti apuväline, eivät asuste. Ehkä sen takia suhteeni laseihin muodostuikin väkinäiseksi. En oppinut kokemaan niitä omiksi.
Päätin jo nuorena, että menen laserleikkaukseen heti kun saan rahat kerättyä. Eri syistä se kuitenkin sitten aina siirtyi ja siirtyi. Jälkikäteen tuntuu tietysti tyhmältä, että miksi en toteuttanut haavettani aiemmin, mutta onhan sille toki ollut syynsä. Ei välttämättä kovin järkevät, mutta aidot. Nytkin päätös oli vaikea tehdä, koska en saanut siihen kaipaamani tukea. Lopulta kuitenkin mursin vanhat toimintamallini, lakkasin miellyttämästä muita ja kylmäverisesti vain tein mitä itse halusin.
Kerroin leikkauksesta etukäteen vain lähimmille ihmisille: varmaan oman jännityksen takia. Jännitin erityisesti vehjettä, jolla silmä pidetään auki toimeenpiteen ajan. Luulin, että se tuntuisi epämukavalta ja ällöttävältä. Jännitin myös, osaanko katsoa yhteen kohtaan tarvittavan ajan. Jo optikon tarkastuksissa tuntuu, että tuijottaessa katse harhailee. Kyse taitaa olla kuitenkin optisesta harhasta, sillä kaikki meni t o d e l l a hyvin. Huolet olivat turhia. Tässä pieni selostus siitä, miten leikkaus eteni:
Lääkäri tutki silmät ja antoi esilääkityksen. Se tasoitti mukavasti käsien vapinan ja rentoutti oloa. Viestittelin ystävälle naurahdellen, että nyt en uskalla sanoa oikein mitään, koska lääkkeen takia sanon kuitenkin jotain ihan pöhköä. Ihmeellistä, miten hermostunut ja kireä kroppa olikin yhtäkkiä täynnä vapautuneisuutta.
Odotin hetken käytävällä, kävin vessassa ja ihan pian pääsin toimenpidehuoneeseen. Hoitaja laittoi silmiin puuduttavia tippoja. Ensimmäiset tipat kirvelivät vähän, seuraavat eivät enää. Se oli ainoa epämiellyttävä tuntemus, joka silmäleikkauksesta tuli. Pääsin pötköttämään pedille ja leikkaus alkoi siinä heti. Luomenlevittimen laittaminen ei tuntunutkaan yhtään missään ja toinen hoitajista piti mua kädestä koko ajan. Ei ahdistanut.
Toimenpide tehtiin SMILE-tekniikalla perinteisen FemtoLasikin sijaan. Voit lukea eri tekniikoista esimerkiksi painamalla tästä. Toinen silmä peitettiin. Kone tuli lähelle hoidettavaa silmää, silmässä tuntui pieni imu ja piti tuijottaa valoa 30 sekuntia. Hoitaja laski sekunteja, ne kuluivat nopeasti. Aluksi valo oli kirkas, sitten sumea, sitten koko homma olikin jo ohi. Lääkäri siveli silmän pintaa ja sanoi, että ottaa nyt palan sieltä pois. Yäk mua aina ällöttää just tällaiset asiat. Sitten silmä oli jees ja suljin sen hetkeksi.
Kun molemmat silmät oli operoitu, nousin pian istumaan ja hoitaja saattoi mut hämärään huoneeseen lojumaan lepotuoliin. Tarjolla oli teetä ja välipalaa ja suklaata. Hoitaja kävi laittamassa tippoja 10-15 minuutin välein. Olo oli oikein hyvä ja levollinen. Ehkä tunnin päästä leikkauksesta pääsin lähtemään kotiin. Kävelin apteekkiin hakemaan viikon ajaksi antibioottitippaa sekä ison kasan kosteustippoja. Niitä piti laittaa monta kertaa päivässä.
Pari päivää olin rauhassa kotona. Laitoin tippoja ja huilasin, kun muutenkin väsytti. Varoin huolellisesti lasten heiluvia käsiä ja sitä, etten vahingossa hieroisi silmiä. Mies hoiti lapset ja käytti mummulassa. Saunoa tai hikoilla ei saanut muutamaan päivään, mutta muuten sai elää tavallista elämää. Kolmantena tai neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen ajoin autoa. Viikkoon tai kahteen en meikannut. Sitten ostin uuden vesiliukoisen ripsarin ja aloitin varovasti. Silmät kuivuivat vielä herkästi esim. tuulessa. Silmätippojen laittamiseen tottui. Nyt pari kuukautta leikkauksen jälkeen laitan vielä kosteustippoja aina kun muistan. Ne kyllä unohtuu helposti. Tippojen laittaminen kirkastaa näön, jos silmät on väsyneet tai kuivat. Näkö on toiminut tosi hyvin!
Nyt oon superonnellinen lasittomuudesta! Edelleen lihasmuisti yrittää toisinaan nostaa olemattomia laseja, kun tuntoaisti kertoo, että kasvoja kutittaa niiden kohdalta. Lasit ei kuitenkaan häiritse mua enää uimahalleissa, työssä, ulkoillessani, hikoillessani tai halaillessani lapsia. Ne eivät likaannu, huurustu, jäädy tai valu nenälle. Eivät paina silmänurkkia eikä niitä tarvitse jättää sivuun huvipuistoissa. Ei tarvitse kikkailla eri laseilla aurinkoisella säällä. Pieniä suuria asioita.
Näiden parin kuukauden aikana on tapahtunut jotenkin niin paljon, että en aina edes tajua, että tämäkin tuli vaan tehtyä! Näönkorjaus oli itelleni merkittävä asia ja keino seurata omaa sydäntä. Se oli teko, jolla osoitin itselleni ja muille, että minä olen kuin kuka tahansa muukin arvokas ihminen, jonka itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Olen tällainen ja saan olla. 💙
Hienoa, rohkea olit! Voinenko udella minkä vahvuset lasit oli? Itseä pelottaa komplikaatiot, miinuksia kun pitäisi leikata -9.
VastaaPoistaMulla oli näkö -2,25, mutta monelta ystävältä, tutulta ja tutuntutulta oon kyllä kuullut hyviä kokemuksia myös isompien miinuksien leikkaamisesta, myös tuollaisten kuin sulla. Kannattaa ilman muuta käydä ainakin arviointikäynnillä, jos asia on ollut mielessä useammin. Tää on ollut tosi hyvä juttu! En usko, että lääkärit alkaisi tekemään sellaista leikkausta, josta eivät ole aivan varmoja. Toki aina leikkauksissa on riski saada joku komplikaatio, mutta oikeasti se on varmasti tosi harvinaista. Tosi moni tuttu on käynyt leikkauksessa ja kaikilla on onnistunut. :)
Poista