Pikainen moi!

Toukokuun lopun tohinoita täällä: lasten kevätjuhlia, pieniä reissuja, parisuhdeaikaa, kesäsuunnitelmien tekemistä, kyläilyjä, ketodieettiä, ulkoilua ja puutarhahommia. Eli sitä tavallista keväistä säpinää. Palaan asioihin vielä paremmalla ajalla. Nyt on mentävä rauhoittumaan perjantai-iltaan miehen kainaloon.

 

Prinsessamekkoja

Meillä asuu lähes viisivuotias Frozenin prinsessa Elsa. Joka aamu hän saapuu huoneestaan uuteen vaaleansiniseen mekkoonsa pukeutuneena ja sanoo silmät loistaen: "tadaa!". Minä olen kuulemma palvelija, pikkuveli Sven-poro ja isä toimittaa Kristoffin virkaa. 💙

Tytön taaperoaikoina olin erityisen tarkka hänen vaatteistaan. Ostettiin pääosin kotimaista, värikästä printtiä, iloista ja ööh, kallista. Vaatteet olivat aina puhtaat ja täydellisen ehjät. Yläosa, alaosa ja kengät sointuivat yhteen kivasti: ei liikaa samaa väriä, mutta sillei sopuisasti, tiedättehän. Edelleenkin omaa silmää miellyttää sellainen tasapainoisuus, mutta enää en jaksa olla niin tarkka käytännössä.

Nykyään annan lapsen päättää aikalailla itse, mitä hän haluaa pukea. Tottakai minä olen se, joka ostaa ne vaatteet sieltä kaupasta ja mahdollistaa ne, mutta neiti itse valitsee, mistä tykkää ja mitä suostuu käyttämään. Joinain päivinä se tarkoittaa, että meillä on kokopinkki lapsi. Vaikka pinkki ei ole edes hänen lempivärinsä. Se on kai edelleen violetti ja Frozen-innostuksen myötä tietysti myös vaaleansininen. Nyt olen kahtena aamuna antanut hänen pukeutua Elsaksi kerhoonkin. Siis sellaiseen suureen prinsessapukuun, jossa on kimalletta ja harsokangasta. Myös kerhokuvassa hän halusi olla Twilight Sparkle (My Little Pony).

Aluksi en halunnut ostaa pitkään aikaan mitään kaupallisia tuotemerkkejä, joissa näkyy lastenohjelmista tuttujen hahmojen kuvia. Vähitellen päästin kuitenkin irti vakaumuksestani, koska näin miten lapsi itse rakasti juuri niitä. Ei mulla ollut sydäntä kieltää häntä. Halusin myös, että hänellä on yhteisiä juttuja kavereiden kanssa.

Prinsessavaihe kestää varmaan vain lyhyen aikaa. Olkoon siis prinsessa vaikka joka päivä! Ja vaikka röyhelömekkovaihe kestäisi pitkäänkin, saakoon itse valita missä vaatteissa on hyvä olla. Ja voinhan minäkin toki vähän ehdotella omia suosikkejani, jos joku niistä sattuisi kelpaamaan. Olen iloinen, että esimerkiksi mintunvihreät haaremihousut kelpaa, sellaiset haalarimalliset ohuilla naruolkaimilla. Muistuttaa lapsen mielestä kuulemma Jasmin-prinsessan housuja! 💙

Työjuttuja pitkästä aikaa, iiks!

Mulla on tällä viikolla ekat viralliset työjutut! Jännää ja kivaa! Sain siis uuden vakituisen työn, mutta en ole siitä kirjoittanut tarkemmin, koska ei ole tehty virallista sopparia vielä. Olen kuitenkin tosi onnellinen!

Fiilikset elokuun alusta vaihtelee iloisesta optimismista raastaviin kauhukuviin. Välillä uskon selviytyväni ihan kivasti ja toisena hetkenä tekee mieli itkeä. Heh, kaipa se kuuluu tähän elämäntilanteen muutokseen muutenkin. Kotiäitiys on ollut niin merkittävä jakso mun elämässä, voi haikeus sentään.

Myös oman epätäydellisyyteni hyväksyminen on ollut mulle aina vaikeaa. Töissä on vaan pakko taas hyväksyä, että uusia asioita on miljoona ja kaikkea ei voi hallita samantien.

Päällisin puolin oon kuitenkin tosi innoissani. Vaan kyllä se jännitys siellä taustalla pyörii. Ja onhan se luonnollistakin. On vaan mielenkiintoista, kuinka se putkahtaa välillä esiin epätoivon lailla ja sitten se on taas yhtäkkiä kuin poissa.

Lapsille tekee varmasti hyvää mennä päiväkotiin, kunhan tottuvat viikkorytmiin. Parasta on, että saatiin heille hoitopaikka meidän kodin naapurista! Aamulla on superhelppo heittää lapset hoitoon ja iltapäivälläkään kotimatka ei pitkitä päivää suotta. Myös oma työmatkani on todella mukava! 💛 

Lasten etu vankistaa mieltä epäilyn hetkinä. Kaikesta selvitään ja kaikkeen totutaan, koko perhe. Miehellekin tilanne on uusi. Kotona ei olekaan vaimo aina odottamassa töiden jälkeen ja jonkinlainen dynamiikka perheessä muuttuu, kun molemmat aikuiset käyvät palkkatöissä. Se tekee varmaan ihan hyvää meille kaikille.

Kiitollisuutta ja iloa hautajaisissa

Kävin viikonloppuna mummuni hautajaisissa. Tilaisuus oli pieni ja kaunis. Aurinko paistoi ja kirkko oli hieno. En ole oikeastaan ollut kauhean surullinen tai apea. Sanoinkin äidilleni, että en oikein osaa surra vanhojen ihmisten poismenoa. Minulla on ennemminkin tapa iloita kyseisen ihmisen pitkästä ja rikkaasta elämästä sekä kiitollisena ajatella niitä hyviä asioita, joita olen häneltä saanut. Tottakai haikeutta on ja tippa tulee silmään, mutta eihän vanhan ihmisen lähteminen yllätyksenä tule.

Oli itselleni tärkeää, että kävin katsomassa mummua sairaalassa juuri ennen hänen kuolemaansa. Lähdin Pohjanmaalle ex tempore keskellä arkiviikkoa kun tuli sellainen olo, että nyt jos koskaan. Ja niinhän siinä kävi, että mummu kuoli seuraavana päivänä. Onneksi menin käymään. Oli ihana nähdä kaunis mummu ja sanoa hänelle, että kaikki on hyvin. Kuolemasta jäi levollinen olo. Oikeastaan ensimmäisen kerran. Lapsesta asti olen nimittäin joutunut kohtaamaan traagisiakin kuolemantapauksia, kun luokkakavereita on lähtenyt eri tavoin ja yllättäen. Silloin surukin on tietysti erilainen.

Me kaikki kuollaan jossain vaiheessa ja on hienoa, jos saa elää yli 90-vuotiaaksi. Vaan kyllähän toki hautajaiset saavat ajattelemaan omaakin elämää ja sitä, miten sen lyhyen ajan haluaa viettää. Millainen haluaa olla itselleen ja toisille. Hautajaisissa näin myös paljon serkkuja, joita en ole nähnyt yli 20 vuoteen. Oli kotoisa ja lämmin olo lapsuudesta tutussa porukassa.

Samalla reissulla yövyttiin siskon kanssa mökillä ja nautittiin rauhallisista aamuista ja illoista. Oli myös hauska nähdä meidän koko lapsuudenperhettä samanaikaisesti. Oltiin koko sakki koossa pitkästä aikaa.

Viikonloppureissut kyllä aina väsyttää. Viikon päästä olisi myös matka: miehen kanssa hotellilomalle. Vähän haikeaa jättää taas lapset, kun varsinkin kuopus on näiden parin eroyön jälkeen aina vähän reppana. Toisaalta ajattelen, että ollaan arkena niin paljon yhdessä, että kyllä lapset pärjää. Ja meille aikuisille tekee tosi hyvää nyt kerätä voimia ennen elokuisia muutoksia.

Väliaikatietoa unista!

Hei halusin vaan tulla kertomaan, että kuopuksen päiväunien lyhentäminen on toiminut tosi hyvin! Nyt on herätty aamuisin vasta 6.45 tai jopa 7. Jippii! 

Me kaikki on oltu paremmalla mielellä ja oma aamuherääminen on tuntunut huomattavasti helpommalta. Päiviin on tullut lisää energiaa ja iloa. Toivottavasti tämä jatkuu!

Aamukuuden herätyksiä

Pääsiäinen, vappu, äitienpäivä: koko ajan jotain erityistä. Ylimääräiset vapaat on olleet ihania ja varsinkin vappu oli rento ja leppoisa perhepäivä. Muuten oon kyllä ollut taas väsynyt ja siksi kirjoittaminenkin on harventunut.

Meidän lapset on alkaneet herätä jälleen aamukuudelta. Ja tiedän joo, että se ei tunnu miltään niissä perheissä, joissa herätään klo 5. Vaan meillä se tuntuu ja haittaa. Me tarvittaisiin tunti lisää uniaikaa aamuun, koska pienen kukon laulaessa aamukiekuaan herää myös koko muu perhe. Silloin herää esikoinenkin, joka selvästi tarvisisi enemmän aamu-unta.

Itselle tekee edelleen tiukkaa herätä vaativaan huutoon: "ÄITI, ÄITI, ÄITI!". Kun se tulisikin vähän herkemmin tai rauhallisemmin tai hellemmin, mutta nykyään tuo sana on aika usein latautunut nimenomaan tiukalla vaatimuksella. Kuopus (2,5v.) tietää mitä tahtoo eikä arastele sitä sanoa. Hyvä toki niinkin. Ja tahtoikä on tervettä. Mutta kuudelta aamulla herätä siihen, pompata sängystä salamana ja silti nähdä miten koko perhe herää kiukkuisena liian varhain.

No päätettiin alkaa rajoittaa kuopuksen päiväunia jämptimmin. Poikanen on aina ollut hyväuninen ja tähän asti nukkunut tasan kaksi tuntia päivällä. On herätelty sitten eikä iltaisinkaan ole ollut mitään ongelmia nukahtaa klo 20. Iltanukkumaanmenon myöhäistäminen ei ole ratkaisu eikä se edes toimi. Aloitetaan varmaan heti puolen tunnin vähennyksestä ja katsotaan seuraukset.

Toivon, että löydetään taas joku tasapaino näiden uniaikojen suhteen. Että koko perhe saisi tarpeeksi lepoa.