Toinen vauvavuosi takana

Vuodessa on tapahtunut paljon. Moni epävarmuus on saanut ratkaisun ja moni pelko on kohdattu ja selvitetty. Paljon iloa ja rakkautta koettu. Hurjasti on opittu taas itsestämme, toisistamme sekä vanhemmuudesta. Elämäni toinen vauvavuosi takana. Ihmeellistä, että sinne se vaan hujahti. Voi haikeus sentään.
 

Kokoan keittiön seinälle sellaista A2-kokoista taulua meidän perheen valokuvista. Sitä varten olen selaillut kuvia lapsista. Voi että mitä touhuja meillä onkaan ollut! On ollut ihana katsella kuvia pienistä sisaruksista, jotka pussailevat ja hääräilevät toistensa ympärillä ja meistä vanhemmista, joista näkyy väsymys, mutta huokuu onnellisuus. 

Vuodessa unohtaakin paljon. Olin jo unohtanut, millainen kaljupää meille muutti silloin ja miten pieni nyytti hän olikaan. Pipot pyörivät päässä ja haalarin hihat roikkuivat ylipitkinä. Ja miten pieni isosisko oli silloin, puputyttö. Sitten oli imetyskuvia lattialta, sängyltä, mökiltä, kaupungilta ja niin edelleen. Nelihenkisen perheen ensimmäinen yhteinen joulu ja kaikki pienet lomareissut, joita on tehty mummulaan, kylpylään, eläintarhoihin ja hotelleihin. Ystäviä, ulkoleikkejä, retkiä, leipomisia, muuttopuuhia ja juhlia. Iloista elämää!

Voihan taapero! Nyyh. Näin vauvavuoden päättyessä sitä aina muistelee synnytystäkin ja ensi hetkiä tulokkaan kanssa. Miten yhteen vuoteen mahtuukaan niin paljon kaikkea! Mielettömästi kehitystä ja puuhaa, kaikkea uutta ja ihmeellistä. Onnea ja haastetta.

Olen onnellinen, että meidän perätilasynnytys meni niin hienosti vuosi sitten! Kaikki onnistui. Tähtitaivaskin oli älyttömän kaunis ja kirkas, kun käveltiin sairaalan pihalla. Ajattelin, miten mahtava yö lähteä synnyttämään! Seuraavana iltana poika syntyi peppu edeltä 28 minuuttia kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen. Juuri ennen sitä lauleskeltiin ja tanssittin vielä miehen kanssa spinaalipuudutuksen toimiessa vakuuttavasti. Tanssiminen liittyi siihen, että vauva piti saada laskeutumaan alemmas. Siitä tulikin yksi hauskoista muistoista.

Synnytys oli kaikin puolin voimauttava ja onnistunut, rauhallinen ja jouheva. Tunnelma salissa oli levollinen ja aluksi vain odoteltiin, että vauva syntyy hartioihinsa asti. Sitten lääkäri käänsi vauvan päätä ja auttoi sen ulos. Synnytys korjasi niitä pelkoja ja epäonnistumisen fiiliksiä, joita esikoisen ajoista jäi. Vauva syntyi peppu ensin eikä se sattunut yhtä paljon kuin esikoisen pää. Lääkärit ja kätilöt olivat erittäin ystävällisiä ja luotettavan oloisia, vaikka synnytys olikin lopulta sitten opetustilanne. Yksi lääkäri opetti toista ja rivillinen muuta väkeä seurasi sivusta. Vaan ei se haitannut. "Tulkaa vaan katsomaan, kun minä hoidan tämän homman!" Hahhah!

Minulle oli erityistä, että pystyin kävelemään heti synnytyksen jälkeen, pääsin itse vessaan ja saatiin syödä iltapalaa synnytyssalissa miehen ja vauvan kanssa. Viimeksi minulla oli paljon vuotoa ja jouduin nukutukseen ja leikkaussaliin muita toimenpiteitä varten. Heräämössä kaipasin esikoista ja miestä ja olin ihmeissäni mitä oikein tapahtui. Olo oli pitkään hutera, kun hb oli käynyt niin matalalla. Nytkin olin ihmeissäni, mutta vasta osastolla vauva sylissä. "Siinä hän nyt on, mitäs nyt sitten tehdään?"

Vuosi sitten olin ihan avuton näiden kahden pienen kanssa. Kaikki oli uutta. Satulintu oli ollut meille pari vuotta niin maailman napa, että oli hankalaa asennoitua uudenlaiseen tilanteeseen. Nyt osaan jo huomioida molempia lapsia yhtä aikaa ja arki sujuu ihan kivasti. Voidaan liikkua, leipoa, asioida kaupungilla, käydä ravintolassa, kyläillä, mitä vain! Nyt tiedän, mitä tarkoittaa se, että rakkaus vain lisääntyy uuden vauvan saapuessa. Että rakkautta kyllä riittää kaikille ja että lapsiaan rakastaa keskenään yhtä paljon.

On niin ihmeellistä, millaisia avuttomia, ihania ja pikkuruisia rääpäleitä vauvat ovat syntyessään, mutta kuinka yhdessä vuodessa heistä tulee ihan omanlaisiaan tomeriakin touhuajia. <3 Meilläkin jo komennetaan kovasti ja kiljutaan kun ei saada jotain mitä halutaan. Ja leikitään ja rakennetaan tornia kahdesta palikasta. Ja oih se vaipanvaihto hoitopöydällä! Vauva kääntyy ja yrittää ryömiä ahtaalla kylppärin pöydällä ja minä tuskailen, että millä houkuttelen hänet olemaan aloillaan sen viisi sekunttia, että saan vaipan teipit kiinni. Onkin siirrytty pitkälti lennossa vaipatukseen ja vähitellen myös housuvaippoihin. Ja miten kauan on jo aikaa imetyksestäkin! Rauhalliset imetyshetket olivat niin ihania nyyh. Puremiset kyllä eivät olleet.

Ja miten ihania hymyjä häneltä nyt saa! Ja kun oppii kaikkia pieniä juttuja. Oppii, että äiti tulee hakemaan portaista pois ja että pääsee isin ja isosiskon kanssa iltapäivällä ulos. Ja kamalan shown pistää pystyyn, jos ei pääsekään mukaan. Sitten tyytyväisenä rattaissa kohta möllöttää muiden mukana. Yhteisiä ruokiakin voidaan jo tehdä ja niitä onkin alettu antaa viime päivinä. Ah sitä olenkin odottanut! Vauvavuoden päättyminen on haikeaa, mutta uusia ihania asioita tapahtuu joka päivä.

Voi minun vauva, vauva, vauva. Olet aina minun vauvani. Ihan sama vaikka pitäisi sanoa sinua taaperoksi huomenna. Minun rakas vauva. Rakas Ukkonen. Meidän nappisilmä ja sydänkäpy, kultamurunen. Kiitos kun tulit meille ja rikastutat meidän elämää joka päivä. 💖