Äitiydestä ja lapsettomuudesta

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää ja sosiaalinen media pursuilee erilaisia tarinoita vanhemmuudesta ja äitiydestä. Muistellaan omaa äitiä, pohditaan äitiyden tuomia muutoksia elämässä, jaetaan hyviä kakkureseptejä juhlan kunniaksi ja niin edelleen.

Itselleni äitienpäiväviikonloppuun liittyy edelleen kahdenlaisia ajatuksia. Ensisijaisesti keskityn olemaan äärettömän onnellinen näistä meidän ihanista lapsista. He ovat kasvattaneet minua huimasti ihmisenä ja antaneet sisältöä ja naurua elämään. Muuttaneet elämänarvojani tai ainakin kirkastaneet niitä. Opettaneet millainen olen. Olen todella kiitollinen, että saan olla äiti kahdelle tähtisilmäiselle.

Tyttö oli tehnyt kerhossa äitienpäiväyllätyksen, jonka saa avata vasta sunnuntaina. Tiesin, että askartelevat jotain. Ilahdutti silti valtavasti saada pieni paketti, joka oli koristeltu auringonkeltaisella, iloa henkivällä lapsen käden kuvalla. Käytiin myös miehen kanssa ravintolatreffeillä, kun saatiin taas mummu lapsenvahdiksi. Nyt on käyty kahdestaan kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä. Se on ollut kivaa ja erityistä. Kotimatkalla ostettiin ensimmäistä kertaa pioneja. Hassua, että en ole koskaan aiemmin tullut ostaneeksi niitä. Upeita, isoja kukkia.

Haikeita ja myötätuntoisia mietteitä saa aikaan puolestaan päivä ennen äitienpäivää, lapsettomien lauantai. Kipu tuntuu edelleen kehossa, kun ajattelen, miten vaikeita varsinaiset äitienpäivät olivat omaa lasta toivoessa. Ne olivat surullisia päiviä ja muistuttivat siitä mitä minulla ei ollut. Kenties tieto lapsettomien lauantaista olisi helpottanut tunnetta erilaisuudesta, huonommuudesta ja epäonnistumisesta. Ehkä sen kautta olisin löytänyt vertaistukea aiemmin.

Alettiin toivoa ja yrittää lasta aktiivisesti kesällä 2011. Tammikuussa 2013 päästiin aloittamaan lapsettomuustutkimukset yhden keskenmenon ja yhden tuulimunaraskauden jälkeen. Ovulaatioitakin oli vaikea löytää. Tutkimusten eteneminen tuntui älyttömän hitaalta. Yritin keskittyä kaikkeen muuhun elämään, vaihtelevin tuloksin. Useat ystävät tulivat raskaaksi ympärillä ja minä velloin epätietoisuudessa ja surussa. Elokuussa 2013 saatiin vihdoin aika lapsettomuuspoliklinikalle ja asiat alkoivat edistyä. Meidän tilanne alettiin ottaa todesta.

"Aikaisemmilla lääkäreillä ja hoitajilla oon aistinut 
hoitohenkilökunnan puheissa aina jonkinlaista lässytystä tai sääliä, 
mut tällä kerralla tuntui ekaa kertaa, 
että meitä kuultiin ihan oikeasti aikuisina järkevinä ihmisinä." 
(Ote vanhasta blogista) 

Ensimmäisestä clomifen-lääkekierrosta syntyi Satulintu kesäkuussa 2014. Olen aina halunnut olla avoin lapsettomuudesta ja siitä, että meidän lapset ovat saaneet alkunsa lääkeavusteisesti. Ihan vain siksi, että kukaan ei pitäisi lasten saamista itsestäänselvyytenä sekä tarjotakseni vertaistukea muille.

Tulevana äitienpäivänä olen kiitollinen ensinnäkin omasta äidistäni, joka on ohjannut minua viisaisiin valintoihin elämässä. Varsinkaan nuorempana en aina osannut kuulla äidin sanoja ja sukset olivat ristissä useammankin kerran, mutta aikuisena olen huomannut hänen halunneen minun parastani. Olen onnellinen, että meillä on nyt lämmin suhde. Hän on yksi niistä harvoista, joille voin sanoa suoraan, jos ärsyynnyn jostain hänen tekemisistään. 💓

Äitienpäivänä kiitän myös itseäni siitä, mitä teen omien lasteni eteen. Tämä on kyllä ihan unelmatyö, mutta ei todellakaan mitään lepolomaa. Olen tyytyväinen, että halaan ja suukotan lapsiani usein ja kerron joka päivä rakastavani heitä. Osaan pyytää lapselta anteeksi huonoa käytöstäni ja olen opetellut tekemään ihmisravinnoksi kelpaavaa ruokaa. Teen lasten kanssa aina sen hetkisen parhaani ja yritän kannustaa heitä olemaan omanlaisiaan ja sopivan rohkeita elämässä. Kertoa, että he pystyvät melkein mihin tahansa.

Äitiys ei ole ollut itselleni ihan helppoa. On kyllä helppoa rakastaa, mutta pakettiin kuuluu muutakin. Se on jatkuvaa vastuuta, huolta ja pelkoa menettämisestä sekä siitä, että aiheuttaa lapselleen jotain traumoja. Se on omien tarpeiden siirtämistä ja vähäistä unta. Huonoa omatuntoa suunnilleen kaikesta. Huolta siitä, että suutarin lapsella ei olekaan kenkiä. Onni lapsista kuitenkin palkitsee. Kun lapsi kaivautuu hellänä kainaloon järkyttävän uhmakohtauksen jälkeen, voi hetkeksi unohtaa, miten äsken ärsytti, sekä lasta että itseä.

Toivoisin olevani lapsilleni turvallinen äiti, jonka syli on aina auki.