Olen muutaman viikon kiinnittänyt erityistä huomiota läsnäolemiseen ja
lasteni kohtaamiseen. Se on tuntunut hyvältä ja kenties helpottanut
esikoisen uhmaa. Minulla on vielä kehittymistä tässä, mutta suunta lienee oikea. On ollut myös tarve pohtia, miten meidän lapset oikeasti voivat. Ovatko he onnellisia ja osataanko huomioida ja tukea heitä riittävästi? Onko heillä sopivasti virikkeellistä tekemistä?
Välillä olen puolisalaisesti ihan rypenyt huonoäiti-syndrooman kourissa. Yhtenä iltana tehdessäni omia iltatoimiani kylpyhuoneessa, mies tuli sanomaan että tyttö laulaa unissaan pupulaulua. Silloin minulle tuli voimakkaan onnellinen olo, että kyllä, tytöllämme on kaikki hyvin. 💗
Tämän jälkeen sitten aloinkin lukea niitä synnytyskertomuksiani, joihin edellisessä postauksessa viittasin. Kuin vahingossa kiinnostuin niistä ja myöhemmin ymmärsin, että halusin pohtia myös pojan asioita. Hän onkin kehittynyt viime viikkoina paljon. Alkanut jokellella esimerkiksi "häittä-täittä"-tyyliin, pöristellä ja kurnutella. Se on ollut ihanaa kuultavaa. Tyytyväinen ja nauravainen lapsi, joka edelleen harmistuu, kun ei pääse eteenpäin lelujen luo.
Satulintu hyppii vieressäni sohvalla, vaikka olen kieltänyt tuhat kertaa. Virnistää vain päälle. Yläkerran sohva olisi sitä varten, mutta turha kai kieltää tässäkään, kun ei tuo taida oppia kuitenkaan. Harvoin kirjoitan tällä tavalla päivällä. Ukkonen herää pian. Nyt laittamaan ruokaa. Lapsi saa eilisiä uuniperunoita ja isänsä grillaamaa lihaa. Minä syön nyhtökauraa, josta lapsi ei niin välitä. Olen salaa haaveillut, että meidän koko perhe söisi vain kasviksia. Minä olen lopettanut taas kalan syömisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti