Aika hassua oikeastaan, lähdettiin mökille kauhealla härdellillä, pakkasin kaiken lapsille ja miestä muistutin allergialääkkeistä ja muista hänen jutuistaan. Lähtöhetkellä kun lapset olivat jo hetken istuneet autossa ja auto pakattu ihan täyteen, huomasin hukanneeni puhelimeni. Pidän sitä äänettömällä eli turha oli yrittää siihen soittaakaan. Nopea katsaus vielä pöydille ja tasoille. Ei näy.
Puhelin voi olla jossain tuolla laukkujen uumenissa tai sitten kotona. Erikoisen sattuman tästä tekee se, että viime päivinä oon törmännyt monesti juttuihin puhelinajan vähentämisestä. Eilen myös kuuntelin ekaa kertaa Antti Tuiskun biisiä, jossa laulettiin jotenkin, että entä jos kävelisi järven rantaan ja puhelin putoaisi muka vahingossa veteen eikä se piippaisi sitten enää pitkiin aikoihin. Jäin miettimään sanoja ja mietin itsekin, miten ihanalta ja vapauttavalta tuntuisi olla hetki kokonaan ilman luuria. Ihan vain itsekseen. Ja sitten ihan oikeasti menin hukkaamaan sen.
Huomaan, että aluksi on hetken hiukan orpo olo. Kun kädet etsii näppäiltävää ja rutiininomaiset vilkaisut näyttöön puskevat esiin. Vaan kun ei ole mitä vilkuilla, ne jäävät nopeasti pois. Oikeastaan heti autossa kotipihasta lähtiessämme sanoin miehelle, että ihan sama vaikka jäisi puhelin kokonaan kotiin neljäksi päiväksi, tekee vain hyvää. Uusi kaunokirja on mukana ja 20 hengen triokakku. Ja järkkärikamera ja sanomalehti.
Leppoisaa pääsiäistä kaikille, me otetaan rennosti. 🌷🐣😎
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti