Omia leikkejä

Yritän tyhjätä blogini luonnos-välilehteä ja kirjoittaa aloitetut tekstit loppuun. Keväällä olin kuvaillut erääseen kirjoitukseen, kuinka Satulintu (2v. 9 kk) seurasi minua joka paikkaan. Hän oli aina ollut sellainen. Tuli perässäni yläkertaan, yleensä itkien. Vaikka olisin vain hakenut sieltä jotain nopeasti. Istui potalle kun minäkin menin vessaan. Nappasi lelut keittiön lattialta mukaansa siirtyessäni keittiöstä olohuoneeseen, ts. muutaman metrin. Tarkkaili jokaisen ripauksen ja vei minun omankin tilani. Mietin silloin, annanko hänelle riittävästi huomiota, kun hän oli noin takertuvainen. Olin välillä ihan väsyksissä. Päiväuniaika oli tuolloin minulle tärkeä: silloin vielä molemmat lapset nukkuivat ja minä join teetä akkuja ladaten.

"Aina välillä havahdun kaipaamaan yksinkertaisesti vain 

hiljaisuutta kesken tytön pulputuksen. 

Vaikka on ihana kuunnella höpöttelijän hauskoja juttuja, 

välillä kaipaisin enemmän rauhallista ja hiljaista olemista."

Nyt voin iloisena todeta, että takertuvuus on todellakin alkanut mennä ohi! Ensimmäisinä kertoina ihan ihmetyin, kun tyttönen katosi itsekseen yläkertaan ja aloitti siellä oman leikin. Katsottiin miehen kanssa toisiamme epäuskoisina. Iloinen leikkipuhe vain kuului alakertaan, kun pehmolelut asettuivat katselemaan sirkusesitystä tai menivät uimarannalle tai mitä nyt milloinkin. Ehkä tytönkin elämä on nyt tasoittunut muuton ja kaiken jälkeen. Ja ikääkin on tullut lisää. Joka tapauksessa tykkään tästä!

Kuten olen sanonutkin, tilalle on tosin tullut muita juttuja, esim. erotilanteiden itkuja ja kaipaamisia. Mutta nekin menee varmasti ohi ja on mennytkin jo. Niitä kuuluisia vaiheita.