Selailin tässä blogini luonnoksia ja ihmetyksekseni en olekaan julkaissut niitä tekstejä, joita luulin julkaisseeni! Esimerkiksi meidän ihanat vappukuulumiset on jääneet ihan unholaan, samoin postaus, jossa olen kertonut jatkavani hoitovapaalla vielä seuraavankin vuoden. Mitä ihmettä?! Olen tainnut sitten oikeastikin olla aika kuormittunut, kun en ole pystynyt julkaista paljoakaan. Väsymys ja kiire nimittäin aikaansaavat sen, että mikään kirjoittamani teksti ei kuulosta hyvältä ja sitten se jää "kirjoituspöydän laatikkoon".
Satulintu täyttää ensi kuussa neljä ja olen ollut kotona hänen syntymästään saakka. Vuodet menevät nopeasti, mutta samalla tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olen ollut palkkatöissä.
Nämä vuodet ovat oikeasti olleet elämäni parasta aikaa. Välillä olen ollut äärettömän väsynyt, yksinäinen, surullinen ja tylsistynyt. Kaivannut sosiaalisia kontakteja ja välillä sitten uupunut niiden paljoudesta. Samalla tämä kaikki elämä tässä kotona on ollut aivan upeaa. Vapaus työelämän vaatimuksista ja kotona olemisen mahdollisuus. Asioiden hoitaminen ja ystävien näkeminen keskellä päivää. Lasten kehityksen seuraaminen. Oma kehittyminen ja arvojen muutos. Perheestä on tullut minulle erityisen tärkeä, kun ennen sen paikalla arvoasteikolla oli työni lastentarhanopettajana.
Työasiat saavat vielä siis odottaa reilun vuoden, mutta kyllä ne jo mielessä pyörivät aiempaa enemmän. Kuinka opin taas heräämään herätyskellolla ja suoriutumaan niin monista asioista yhtäaikaisesti työpaikalla? Miten pystyn omaksumaan varhaiskasvatuksessa muuttuneet asiat ja osaanko ylipäätään vielä työni? Millainen lastentarhanopettaja edes olen nykyään? Tai haluanko olla opettaja enää ollenkaan? Aiemmin ajattelin työjuttuja enimmäkseen kauhulla, niiden kieltämisellä ja aktiivisella unohtamisella. Nyt tilalle on tullut jopa vähän utelias ajattelutapa, että voihan se olla ihan mukavaakin sitten. Ja lapsetkin ovat vuoden päästä paljon isompia kuin nyt.
Hoitovapaalla oleminen on minulle kuitenkin aivan selkeä ratkaisu nyt. Se on minun juttuni tässä elämäntilanteessa. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa lasteni seurassa ja samalla miettiä rauhassa, mitä haluan työelämältä jatkossa. Se on osittain myös periaatteellinen päätös. Vaikka monet pienet lapset pärjäävät päiväkodissa hyvin, en halua laittaa omia lapsiani sinne kovin pieninä. Valitettavasti päiväkotien resurssipula on niin järjetön, että lapset eivät välttämättä saa siellä tarvitsemaansa huomiota ja tukea. Olen nähnyt niin monenlaista!
En halua kuitenkaan ajatella liikaa työjuttuja vielä. Tiedän, että niitä voi alkaa stressaamaan jo kauan etukäteen. Haluan elää hetkessä ja nauttia tästä erityisestä ajasta, jonka saan olla vielä lasten kanssa kotona. Iloita tästä kesästä ja tulevasta kotivuodesta. Keskittyä ja käyttää aikaa itseeni ja perheeseeni. Työ oli ennen minulle niin mahdottoman tärkeää, että ihan uuvutin itseni sillä. Tällä hetkellä työ on minulle vain työtä. Siitä saa palkan ja siellä pitää viihtyä, mutta muulla ei oikeastaan ole väliä juuri nyt.
Satulintu täyttää ensi kuussa neljä ja olen ollut kotona hänen syntymästään saakka. Vuodet menevät nopeasti, mutta samalla tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olen ollut palkkatöissä.
Nämä vuodet ovat oikeasti olleet elämäni parasta aikaa. Välillä olen ollut äärettömän väsynyt, yksinäinen, surullinen ja tylsistynyt. Kaivannut sosiaalisia kontakteja ja välillä sitten uupunut niiden paljoudesta. Samalla tämä kaikki elämä tässä kotona on ollut aivan upeaa. Vapaus työelämän vaatimuksista ja kotona olemisen mahdollisuus. Asioiden hoitaminen ja ystävien näkeminen keskellä päivää. Lasten kehityksen seuraaminen. Oma kehittyminen ja arvojen muutos. Perheestä on tullut minulle erityisen tärkeä, kun ennen sen paikalla arvoasteikolla oli työni lastentarhanopettajana.
Työasiat saavat vielä siis odottaa reilun vuoden, mutta kyllä ne jo mielessä pyörivät aiempaa enemmän. Kuinka opin taas heräämään herätyskellolla ja suoriutumaan niin monista asioista yhtäaikaisesti työpaikalla? Miten pystyn omaksumaan varhaiskasvatuksessa muuttuneet asiat ja osaanko ylipäätään vielä työni? Millainen lastentarhanopettaja edes olen nykyään? Tai haluanko olla opettaja enää ollenkaan? Aiemmin ajattelin työjuttuja enimmäkseen kauhulla, niiden kieltämisellä ja aktiivisella unohtamisella. Nyt tilalle on tullut jopa vähän utelias ajattelutapa, että voihan se olla ihan mukavaakin sitten. Ja lapsetkin ovat vuoden päästä paljon isompia kuin nyt.
Hoitovapaalla oleminen on minulle kuitenkin aivan selkeä ratkaisu nyt. Se on minun juttuni tässä elämäntilanteessa. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa lasteni seurassa ja samalla miettiä rauhassa, mitä haluan työelämältä jatkossa. Se on osittain myös periaatteellinen päätös. Vaikka monet pienet lapset pärjäävät päiväkodissa hyvin, en halua laittaa omia lapsiani sinne kovin pieninä. Valitettavasti päiväkotien resurssipula on niin järjetön, että lapset eivät välttämättä saa siellä tarvitsemaansa huomiota ja tukea. Olen nähnyt niin monenlaista!
En halua kuitenkaan ajatella liikaa työjuttuja vielä. Tiedän, että niitä voi alkaa stressaamaan jo kauan etukäteen. Haluan elää hetkessä ja nauttia tästä erityisestä ajasta, jonka saan olla vielä lasten kanssa kotona. Iloita tästä kesästä ja tulevasta kotivuodesta. Keskittyä ja käyttää aikaa itseeni ja perheeseeni. Työ oli ennen minulle niin mahdottoman tärkeää, että ihan uuvutin itseni sillä. Tällä hetkellä työ on minulle vain työtä. Siitä saa palkan ja siellä pitää viihtyä, mutta muulla ei oikeastaan ole väliä juuri nyt.
 |
| Ukkosen vauvajalka <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti