Perheestä ja omasta arvosta

Mietin tässä sitä, että aika moni kotiäiti varmaan elää paljon lastensa ehdoilla. Kaikessa tekemisessä ensimmäisenä täytetään lasten tarpeet, toiveet ja mieltymykset. Ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Että sitten on hyvä vanhempi ja lapset ovat onnellisia ja voi olla itseensä tyytyväinen. Lasten jälkeen ehkä huolehditaan puolisosta ja kodista. Viimeisenä katse suunnataan omaan itseen ja ehkä vähän ihmetelläänkin, kun ollaan väsyneitä, tylsistyneitä, turhautuneita ja masentuneita. On kadotettu oma persoona ja unohdettu mieluisat tekemiset. "Olenpas minä saamaton, kun en jaksa tuotakaan tehdä", vaikka todellisuudessa on tehty liikaakin ja nimenomaan muita palvellen. On vähitellen sokeuduttu, alettu suorittaa arkea ja ajauduttu jonkinlaiseen äitiyskuplaan, jossa keskiössä ovat kaikki muut kuin ihminen itse. Tämä on siis aika suoraan minun elämästäni.

Minusta on tosi luonnollista, että äitiydessä tai isyydessä voi sokeutua muulle elämälle. Varsinkin jos hoitaa lapsia kotona ja viettää heidän kanssaan paljon aikaa. Arki on usein hektistä ja kulkee lasten vuorokausirytmin mukaan. Lasten pikkulapsivuodet ovat myös niin lyhyitä, että vanhemmuudesta haluaa vain saada kaiken mahdollisen irti. Myös äidin- ja isänrakkaus ovat monesti niin valtavia, että siitäkin tunteesta voi hiukan seota ja unohtaa itsensä. Saati jos takana on lapsettomuutta, keskenmenoja tai muuten vain kovaa oman lapsen kaipuuta. Lapsen saamisen merkitys nousee silloin erityisen korkealle.

Sosiaalinen paine vaikuttaa tietysti myös: se mitä kulttuurinen ympäristö meiltä odottaa. Ihmiset reagoivat ulkoisiin vaatimuksiin eri tavoin. Jotkut noudattavat normeja ja tuskailevat sisäisten ristiriitojensa kanssa, kun normit eivät vastaakaan sitä minkä he tuntevat sisäisesti oikeaksi. Toiset eivät piittaa ympäristön paineista vaan puskevat rohkeasti kohti tuulta. Heille on itsestäänselvää toteuttaa vanhemmuuttaan omalla tavallaan muista välittämättä.

Lasten nostaminen erityiselle jalustalle ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itsensä pitäisi laskea vähempään arvoon. Siellä jalustalla voi seistä mielellään vaikka koko perhe yhdessä. Jokainen perheenjäsen on yhtä tärkeä ja jokaista tarvitaan.

Minunkin on edelleen vaikea tuoda esiin omia tarpeitani arjessa. Minä inhoan myöhästymistä ja kiirettä kun taas mieheni lähtee viime tipassa joka paikkaan. Minusta jatkuva myöhästelymme on ärsyttävää ja loukkaavaa niitä kohtaan, jotka odottavat. Mieheni taas ei ajattele samoin. Tämä aiheuttaa ristiriitoja lähtiessämme jonnekin aikataulutettuun tapahtumaan. Se vaikuttaa myös niin, että mieheni ei välttämättä ymmärrä, kuinka paljon aikaa minä tarvitsen lähtiessäni itseksenikin jonnekin. Herää kysymys, kuinka paljon toisen toimintatapoihin ylipäätään voi kajota? Voiko ollenkaan? Vai onko se nimenomaan tervettä pyytää toista huomioimaan minut paremmin? Puhumattomuus ei ainakaan johda mihinkään. Kyllä asioista voi ja pitää keskustella.

On tärkeää, että perheessä toimitaan tasa-arvoisesti. Jokainen perheenjäsen tulee hyväksyä sellaisena kuin hän on sekä kannustaa häntä hänelle tärkeissä tavoitteissa ja tekemisissä. On myös huolehdittava, että kaikki saavat riittävästi lepoa ja virkistystä. Lopulta jokaisen aikuisen ihmisen hyvinvointi on hänen omissa käsissään. Elämä koostuu jatkuvista valinnoista ja joka päivä on mahdollisuus valita toisin. Meillä lapsilleen elävillä kotiäideilläkin on joka päivä mahdollisuus valita, että alamme arvostaa myös omia tarpeitamme, toiveitamme ja arvojamme. Että alamme ottaa itsellemme sitä mitä me tarvitsemme ja tarvittaessa vaatia sitä kovaäänisemmin kuin aiemmin. Se ei ole lapsiltamme pois.

Kun vanhemmat voivat hyvin, se siirtyy myös lapsiin. Samalla lapset oppivat, että on tärkeää pitää itsestään huolta, koska lapsi näkee omien vanhempiensakin tekevän niin. Jos haluat lapsesi oppivan jotain, toteuta sitä itse elämässäsi.
 

Mahtava muistutus jossakin naistenlehdessä, harmi etten muista enää missä.