Uusi tatuointi!

Kävin reilu viikko sitten teettämässä itelleni uuden tatuoinnin! 💛 Tatuointikuume alkaa mulla aina rauhallisesti ja jossain vaiheessa sitten yltyy niin, että on pakko alkaa miettimään tosissaan uutta kuva-aihetta. Mulla oli jo jonkin aikaa ollut mielessä, että haluan ottaa lapsiini liittyvät eläimet. Kun sopiva tyylikin löytyi niin piti vaan varata aika! Tää kuva on omistettu mun rakkaalle neljävuotiaalle tytölle, joka on rakastanut pupuja koko pienen ikänsä. Muskarissa kaksivuotiaana esitteli itsensä pupuksi ja kaiken piti olla pupua vaan. Jänikset ja rusakotkin kelpasi. Poikanen saa oman eläinkuvansa kunhan tämä paranee.

En tiedä, voitteko päästä siihen fiilikseen, joka mulla oli tän tatuoinnin ottamisen jälkeen. Se oli nimittäin ihan uskomaton voimaantumisen kokemus. Kuten tutut tietää, sorrun helposti toisten ihmisten liialliseen miellyttämiseen. Se tulee tuskastuttavan automaattisesti ja tiedostamatta. Myöhemmin sitten ärsyttää, että miksi en osannut tehdä niin kuin itse olisin halunnut. Nää tatuoinnit on mun omannäköisen elämän elämistä parhaimmillaan. Mä niin tykkään näistä ja nää on mua! Edelleen kuulen mielessäni tiettyjen ihmisten kommentit ja arvostelut, mutta ihan parasta on, että en oikeastaan välitä niistä. Tottakai ne ärsyttää, mutta en jätä mitään tekemättä niiden vuoksi. Eniten mietin tällä kertaa tatuoinnin sijaintia. Järkevin paikka sille oli käsivarsi ja siihenhän se päätyi. Jännitin sen näkyvyyttä, mutta sisimmässäni tiesin, että se on paras paikka.

Tämä on neljäs tatuointini. Ensimmäisen otin 18-vuotiaana. Toisen otin opiskeluaikana. Kolmannella peitin ensimmäisen. Ja tämän neljännen aikana olen 35-vuotias. Jokaisen tatuointini takana on syvempi merkitys, joka liittyy arvoihini tai tapaani elää. En ole katunut niistä mitään, en edes sitä ensimmäistä, jonka piilotin myöhemmin. Niillä kaikilla on mulle tärkeä sanoma. "Eletään rakkaudellista elämäntapaa, ihmisiä ja ympäristöä arvostaen." "Pidetään itsestä huolta ja annetaan sitten muillekin, kun on mistä antaa." "Uskotaan omaan kauneuteen ja hyvyyteen." "Ollaan kiitollisia rakkaudesta ja siitä mitä on saatu."

Töihinpaluu pitkän kotiäitiyden jälkeen

Oon alkanut valmistautua henkisesti töihinpaluuseen. Se ei ole ollut tietoinen valinta vaan pakko: joskus asiat vain alkavat pyöriä päässä eikä niiden kieltäminen silloin auta. Aluksi yritin pitää tämän talven ja kevään katseen vielä tiukasti kiinni kotielämässä, mutta itse asiassa henkinen valmistautuminen on kuitenkin ehkä ihan viisasta. Se saa myös tämän kotona olemisen arvon nousemaan uudestaan. Ja onhan työelämästä kulunut kohta viisi vuotta. Se on pitkä aika. On mukava herätellä tietoja ja taitoja unesta. Se tuo itseluottamusta edes vähän takaisin, koska tottakai myös jännittää, että osaanko tehdä työtäni enää.

Työt alkavat elokuussa.

Yritän ajatella, että tämä on luonnollinen vaihe elämässä niin kuin se onkin. Välillä kuitenkin tuntuu, että elämä oikeasti vain loppuu ensi syksynä. Että en näe enää ikinä lapsia ja menetän heidät jotenkin. Mutta järki sanoo, että elämä jatkuu, vaikkakin erilaisena. Jännittävää on, että en tiedä millaisena. 

Lapsia viedään päiväkotiin ja itse kiiruhdetaan töihin. Kotona ei olekaan enää kukaan arkipäivisin. Toisaalta koti myös ehkä säilyy siistimpänä ja ruoanlaittoakin on vähemmän. Niin ainakin toivon. Päivittäinen aikani lasten kanssa vähenee. Sitä olen surrut ehkä eniten. Tai en nyt vielä surrut, mutta tiedän, että se tulee olemaan vaikea ajatus. Oon niin iloinnut lasten kanssa olemisesta ja meidän omista tekemisistä, vaikka väsyttänytkin on. Toisaalta saan tilalle varmaan paljon omaa henkistä valuuttaa: työkavereita, yhteisöön kuulumista, omaa ajateltavaa, aivotyötä sekä vastuun kantamisesta seuraavaa itseluottamusta.

Silti pelottaa, miten pärjään. Osaanko kaiken uuden keskellä pitää itsestäni huolen ja vaalia omaa jaksamistani? Ehdinkö levätä riittävästi ja pitää mielessä omat tarpeeni työelämän puristuksessa? Alanko taas vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista kaikesta? Jaksanko olla iloinen äiti töiden jälkeen?

Sen tiedän, että ensimmäisenä työpäivänä itken. Toivottavasti lapset kuitenkin solahtaisivat päiväkodin toimintaan sujuvasti mukaan. Toivottavasti heillä olisi siellä pätevä ja empaattinen kasvattaja, joka haluaisi oikeasti tutustua heihin ja luoda heihin hyvän suhteen. Uskon, että he tulevat nauttimaan päiväkotikavereiden seurasta ja kaikesta uudesta tekemisestä. Pelkään myös, että olen liian optimistinen.

Olen varmaan se äiti, jota päiväkodin varhaiskasvattajien täytyy lohduttaa lasten ensimmäisten hoitopäivien aikana. Ei se haittaa. Tämä kaikki tekee minusta vain paremman opettajan. Ymmärrän todella, miltä vanhemmista tuntuu, kun he tuovat lapsensa hoitoon ensimmäisiä kertoja. Sitä haluaa luottaa ammattilaisiin, mutta silti on epävarma. Uskoo lapsensa viihtyvän, mutta samalla pelkää kauheasti, että jos niin ei tapahdukaan. 

Olen tosi onnellinen, että meidän lapset on saaneet olla kotona näin pitkään. On luotu heidän kanssaan vahvaa sidettä meidän välille olemalla niin paljon yhdessä. Jatkoa ajatellen heille kuitenkin tekee ihan hyvää päästä myös harjoittelemaan toimintaa isommassa ryhmässä. 

Yritän ajatella, että näin tämän kuuluu mennä. Sisimmässäni tiedän, että töihinpaluuni on meille kaikille hyväksi. Se voi tuoda uutta tuulta jopa parisuhteeseen, kun minä en turhaudu kotona enää näihin samoihin kiista-aiheisiin. Silti se herkistää ja saa mielen haikeaksi. Se nostaa tunteet pintaan, kun ymmärtää, miten upeita ja ainutlaatuisia nämä kotivuodet on kaikesta huolimatta olleet. Ja miten paljon tässä ajassa on tapahtunut, kaikkea. Ja miten onnekas olen ollut ja miten ihanat lapset meillä on. Moni tuttu sanoi aikoinaan, että "ole lasten kanssa kotona niin kauan kuin voit", ja sitä neuvoa olen noudattanut. Uskon, että se on ollut hyvä valinta mulle. Ainakin se on ollut sydämen valinta. Lapset ja perhe on mulle kaikista tärkeimmät.

Nyt nautin vielä kaikesta vapaudesta ja ilosta, mitä kotiäitiys tarjoaa. Mielenkiinnolla vaikkakin kakat housussa odotan syksyä, että mitä se tuo tullessaan. Varmasti sopeutuminen muutokseen kestää oman aikansa, mutta uskon, että se tapahtuu kyllä. Ja jos ei tapahdu, keksin jonkun ratkaisun sitten. 💛

Kotiäitivuosien kunniaksi otin uuden tatuoinnin, laitan siitä juttua piakkoin!

Blogi heräilee

Moikka pitkästä aikaa! 

Jokin aika sitten taas avasin tän blogin ja nyt oon odottanut, että olisi aikaa vähän siivoilla täällä ja alkaa postailla silloin tällöin uusiakin juttuja. Blogin siivoilu jatkuu, mutta samapa tuo vaikka jo naputtelen ensimmäisen uuden tekstinkin.

Arkistoa selaillessani huomasin, että jo alkuvuonna 2018 tunsin olevani lukossa kirjoittamisen suhteen. Ehkä se johtui siitäkin, että jonkinlainen punainen lanka puuttui sekä omista ajatuksista että tästä blogista. Täydellisiin teksteihin ja muiden miellyttämiseen pyrkiminen vei iloa sekä voimia omalta luovuudelta. Nyt blogi- ja sometauolla oon saanut rauhassa työstää omia näkemyksiäni milloin mistäkin ja keskittyä vain elämiseen, ei sen dokumentointiin tai raportointiin.

Toisinaan on kuitenkin ollut ikävä kirjoittamista. Löysin tärkeiden papereideni joukosta yläasteen koulutodistuksen, joka muistutti, että kirjoittaminen on ollut mulle aina tärkeää ja mieluista. Äidinkielen keskiarvo näkyi olevan yläasteen päättötodistuksessa täysi kymppi. Ehkä kirjoitan joskus vielä jonkun kirjan. Yksi idea jo muhiikin päässä, kunhan saan siihen vielä selkeämmän inspiraation. Sitten kun sen aika on, voisin nähdä itseni esimerkiksi jollain kirjoittamisen kurssilla ja sitä kautta viemässä kirjahaavetta eteenpäin.

Nyt tekee mieli kuitenkin palata tänne. Avoimin ja vapain mielin suhtaudun paluuseen. En halua asettaa itselleni mitään paineita enkä seurata muiden blogeja. Mulle tärkeintä on vain mun oma kirjoittaminen.

Katsotaan, mitä tästä tulee.