Asumuseron jälkeiset viikot täynnä touhua

Koko asumuseron jälkeinen viikko meni kodin järjestelyyn, siivoamiseen ja esikoisen syntymäpäiväjuhlien valmisteluun. Lasten fiilisten kuulosteluun, omien tunteiden tarkkailuun, miehen loppujen tavaroiden muuttamiseen. Onneksi viikon varrella oli sentään yhdet ystävätreffit, jotka alkoivat rauhallisella terassilounaalla ja ex tempore päätyivät upeaan taidenäyttelyyn ja syvällisiin keskusteluihin luonnon ja ihmisen yhteiselosta. Omien ystävien arvo on nyt korvaamaton.

Pettymystä aiheutti se, että en saanutkaan mieheltä toivomaani ja luulemaani apua muuton jälkeisessä siivouksessa ennen lapsen synttärijuhlia. Olin aiemmin ehdottanut, että palkataan siihen siivooja, mutta mies tuolloin lupasi, että auttaa itse niin säästettäisi rahaa. Tämä ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun mies unohti lupauksiaan pitää. Vaan ei siihen pettymykseen silti totu, päinvastoin, tuntuu aina vain kurjemmalta kerta toisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että hänelläkin oli paljon tekemistä. Olen silti sitä mieltä, että lupaukset täytyy pitää.

Loppuviikolla olin stressaantunut ja väsynyt kaikesta. Siivosin koko huushollin. Kävin ostamassa juhlatarjoamiset ja leivoin kolmet kekkerit. Lensin paikasta toiseen. Jos olisin laskeutunut rentoon hengailuun, en varmaan olisi enää päässyt liikkeelle. Päästin itse itseni väsymään. Lapset olivat synttäriviikonloppuna isällään kaksi yötä, mutta hoitovastuun jakaminen päivisin ei kuitenkaan onnistunut parhaalla tavalla. Koin, että olisin kaivannut lisää hiljaisia, yksin olemisen hetkiä.

Lapsen synttärit olivat tärkeät ja kivat. Hän odottaa niitä aina paljon ja nauttii silminnähden siitä, että saa olla juhlinnan keskipiste. Neitokainen sai paljon ihania lahjoja, mieluisia herkkuja sekä kauan odottamansa kaverisynttärit. Kavereille järjestin vielä ongintaa, Super-kissan taikavoiman etsimisleikkiä sekä kaikille sopivat syömiset. Tuli hyvä mieli siitä, että rakas lapsukainen sai hyvät juhlat.

Sunnuntai-iltana, kun kaikki kolmet synttärikahvit oli juotu, mulle tuli yhtäkkiä todella paha olo. Tuntui, että oksennan. Luulen, että kyseessä oli stressin purkautumisesta johtuva reaktio: tunne meni ohi, kun sain lapset nukkumaan ja huilasin sohvalla. 

 

Koko seuraava viikkokin meni toipumiseen edellisestä. Sen lisäksi oli koronarokotus, ilmalämpöpumpun asennus, työterveyshoitajan puhelu, varsiluomien poisto kosmetologilla, postipaketin hakeminen, pariterapia, yhdet kaverisynttärit ja nuhainen lapsi. Torstaina iski ikävä lapsia ja pidin heidät ex tempore kotona päiväkodista. Käytiin kotieläinpihalla, näkötornin kahvilassa sekä leikkipuistossa. Lauantaina matkustin junalla serkun rippijuhliin ja sunnuntaina kipuilin äidin stressaantuneessa seurassa.

Tämän viikon maanantaille olin varannut ihanan hieronnan, tiistaille tärkeän kampaajan, keskiviikolle pakollisen työterveyslääkärin ja torstaille jännittävän retken luonnonpuistoon. Olin ajatellut, että mukavat tekemiset piristävät ja tuovat elämään sisältöä ja erityistä iloa. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että loppukesälle en buukkaa enää yhtään mitään. Vietän kaiken vapaa-ajan haahuillen ja lojuen.

Viime aikoina erityinen piirre mun arjessa onkin ollut se, että yksikin aikataulutettu tai muuten pakollinen meno päivässä jotenkin pilaa sen koko päivän. Stressaa jo etukäteen, että muistanko tehdä sen asian ja olla paikalla ajoissa. Muistanko kaiken, mitä pitäisi. Ja sinä päivänä en osaa tehdä oikein muuta kuin odotella aikataulutettua menoa. Eli vaikka hieronnat, kampaajat ja muut olen ihan itse varannut kalenteriini sellaisina erityisen toivottuina asioina, ne ovat osoittautuneet kuormittavammiksi kuin arvasin.

Ja huomaan toki senkin, että mun aivot on ylikuormittuneet. Lyhytkestoinen työmuisti takkuilee ja joudun käyttämään paljon energiaa arjen tavallisiin asioihin, esim. kauppaostosten suunnittelemiseen, lasten aamutoimien tekemiseen ja päiväkotitavaroiden muistamiseen, kotoa lähtemiseen ja avainten mukaan ottamiseen, laskujen ajoissa maksamiseen jne. Koko ajan tuntuu, että päässä on ihan liikaa asiaa ja ne asiat jotenkin vain valuvat laajoina virtoina ulos aivoissa olevista suurista railoista. Ja yritän tunkea niitä takaisin sinne mieleen, mutta ne unohtuvat heti kun pääsevät livahtamaan ulos. Ja ratkaisuna kirjoitan ne heti puhelimelle ylös, mikä sekin sitten rasittaa, kun ne asiat ovat siellä puhelimessa odottamassa jotain. Jotain minulta tulevaa reaktiota, toimintaa, ratkaisua.

Nyt olen toiveikas. Ehkä arkemme jatkossa rauhoittuu. Ehkä osaan rauhoittaa sen. Fiilistellä enemmän. Kävellä, ajatella ja olla hitaammin.

Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.

Kaksi kotia: suru ja helpotus

Nyt meillä on kaksi kotia. Viime viikkoon oikein kiteytyi kaikki se odotuksen vaikeus, joka on noussut vähitellen tässä kevään myötä. Laastarin repäiseminen nopeasti on monesti se helpoin tapa, ja me jouduttiin odottelemaan kiskaisua puoli vuotta. Odotteluun syynä oli siis se, että haluttiin miehelle yksi tietty asunto tästä läheltä ja meidän piti odottaa sen vuokralaisten lähtöä.

Viime lauantaina laastari vihdoin irrotettiin ja ensimmäisenä ei tullutkaan suru, niin kuin olin luullut, vaan helpotus. Muuttopäivän iltana kun katsoin telkkaria lasten nukkuessa viereisissä huoneissa olin ensisijaisesti huojentunut ja helpottunut. Vihdoin raastava odotus oli ohi. Varsinkin kun tämä ratkaisu ei ollut täysin minusta lähtöisin. Työterveyslääkäri muistutti, että vaikka olin samaa mieltä, että asumusero on oikea ja ainoa ratkaisu, minä olen se osapuoli, joka ei ole voinut siihen kuitenkaan vaikuttaa. Aloite kun oli miehen. Ja sillä on merkitystä siten, että minulla on jollain tavalla erilainen taakka kuin miehellä. Vaikka tottakai jokaisella on aina omat taakkansa. Ymmärrätte silti varmaan mitä tarkoitan. 

Nyt kun mietin, niin yllättävän vahva ja voimakas olen ollut tämän kaiken keskellä. Olen tässä puoli vuotta asunut ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä on syvällinen 11 vuoden historia, kaksi pientä lasta ja joka ei enää tiedä, rakastaako vai ei. Samalla olen vasta toipumassa burn outista ja palannut osa-aikaisena töihin, sielläkin tasapainoillen. Ja silti pariterapeuttimme on usein sanonut, että ei ole koskaan nähnyt näin sopuisaa asumuserotilannetta. Olen meistä ylpeä.

Ja me ollaan aina me. En tiedä, kutsunko häntä jatkossa enää miehekseni. Sitä sanaa olen käyttänyt aiemmin. Koko tämä asumusero on jotenkin niin outo asia: mitä me edes ollaan toisillemme? Mutta sen tiedän, että me ollaan me. Meillä on yhteinen historia, yhteiset lapset, yhteinen tulevaisuus vähintäänkin lasten kautta. Hän on ainakin lasten isä. Ja onhan hänellä nimikin. 

 Muuton jälkeen ensimmäinen tunne oli tosiaan helpotus. Huomasin sen siinäkin, että kun mies tuli hakemaan loppuja tavaroitaan eilen, en olisi enää millään jaksanut sitä muuttotunnelmaa. Olin jo edellisenä iltana päässyt maistamaan helpotusta ja kun seuraavana päivänä hän tässä vielä pyöri, ahdistus palasi. Vaan heti kun hän oli lähtenyt, hartiani putosivat taas alas. Rentouduin.

Helpotus ei tarkoita ettenkö kaipaisi tai surisi. Päinvastoin koko alkuviikon itkin siellä ja täällä. Sain todella pinnistellä, kun käytiin koko porukalla lasten kanssa katsomassa isänsä uutta kotia ja lasten kakkoskotia, ja olin kateellinen tuosta uudesta, puhtaasta, kauniista asunnosta, jossa on kaksi lasitettua parveketta. Minulla kun ei ole ainuttakaan. Lasten juostessa hikipäinä riemuissaan tyhjän asunnon halki edestakaisin, minä vetäydyin vessaan itkemään putipuhdasta vedenkeitintä ja naarmuttomia seiniä. Harmitti myös anopin puuttuminen asioihin, kun oli mieheltä kysymättä hankkinut tälle vaikka mitä tavaroita uuteen asuntoon. Kun meillä oli tarkoitus jakaa ensin meidän tavarat ja miehellä tarkoitus tehdä asioita itse. Suru oli voimakkain muuttoa edeltävänä päivänä, kun tajusin, että edessä oli viimeinen ilta ja yö yhdessä. Siitäkin selvisin.

Tätä viikkoa on auttanut huomattavasti se, että mies on jaksanut halata, rapsuttaa ja jutella kun olen sitä kaivannut. Olen ollut kiitollinen hänen tyyneydestä, ymmärtäväisyydestä ja joustavuudesta. Hän esimerkiksi lupasi, että laitamme myös tämän minun kodin nyt samalla kuntoon. Teemme kauan roikkuneet asiat ja ostamme uuden vessanpöntön vanhan ja huonon tilalle. Asennamme ilmalämpöpumpun toisten osakkaiden kanssa yhtä aikaa niin säästämme rahaa ja saamme vihdoin helpotuksen tämän kodin kuumuuteen.

Suuri merkitys on viime viikolla ollut myös ystävillä. Kevään aikana uskoni joihinkin ystävyyksiin on horjunut, mutta nyt sain niistäkin iloa. Viime viikolla en osannut rentoutua yhtään tässä kotona. Onneksi tuli sovittua ystävän kanssa lounastreffit yhdelle päivälle ja siellä huomasin, että pitkästä aikaa rentouduin. Yhtenä päivänä kahviteltiin rauhassa kivan työkaverin kanssa, jonka kanssa ei ole aiemmin vietetty vapaa-aikaa. Siitäkin jäi tosi hyvä mieli. Muuttopäivälle sovittiin treffit kolmannen ystävän luo. Sekin oli hyvä ratkaisu. Lapset leikkivät ja askartelivat keskenään, minä sain jutella niitä näitä ja oleskella ystävien kauniilla takapihalla, ihastella pensasmustikkaistutuksia (joista haaveilen yhä itsekin) ja kivien seasta kasvavia yrttejä, olla kesässä. Sillä aikaa mies sai rauhassa muuttaa apujoukkojensa avulla.

Eilen olin tosi väsynyt. Varmasti keho ottaa nyt aikaa voiman takaisin keräämiseen. Eilisen piti olla rento siivoilupäivä lasten ollessa mummulassa, mutta olen oppinut kuuntelemaan mitä kroppa ja mieli tarvitsee. Sain tehtyä ruoan, katsoin hömppäleffaa naureskellen, viestittelin rakkaalle siskolle ja ystäville, makasin sängyllä, pesin pyykkiä, täytin tiskikonetta, siivosin lapsen askarteluja, vaihdoin lakanat, aloitin kirjoittamaan sopimusta minulle ja miehelle arkisista asioista. Olin ajatellut saada aikaan jotain enemmän, mutta onhan tuossakin jo monenlaista.

Tänäänkin piti olla jotenkin tehokas ja toimelias päivä, mutta näyttää siltä, että hitaasti mennään. Otinkin tavoitteeksi tälle aamupäivälle vain tiskien laittamisen koneeseen. Tiskipöydällä kun on ärsyttäviä isoja vuokia ja kattiloita. Muutaman tunnin päästä haen 6-vuotiaan aiemmin päiväkodista ja mennään kouluuntulotarkastukseen koululle. Sieltä täytyy muistaa ottaa mukaan myös kesäläksy ja halutessa voi vielä tarkistaa, keitä kaikkia samalle luokalle tulikaan. Eppuluokkalainen. Voi sitten. Tällä viikolla juhlitaan synttäreitä.