Sano enemmän kyllä, sano enemmän ei

Eilen olin ihan hurjan väsynyt, kun minun eka lastenhoitoviikko päättyi ja lapset lähti isälleen. Viikon varrella oli töitä, lasten sairastuminen, esikoisen ensimmäisten koulupäivien peruuntuminen sairauden vuoksi, viestittelyä opettajalle ja jälkkäriin ja varhaiskasvatukseen ja esimiehelle ja Kelaan. Oma ex tempore koronarokote (number 2) ja paljon muuttuneita aikatauluja.

Illalla kun lapset olivat lähteneet ja olin saanut teeveden tulille, sisko heitti ehdotuksen, että lähtisinkö iltaretkelle luontopolulle, jossa hän on käynyt. Niinku nyt heti-pian. Kirjoitin jo vastausta, että "en jaksa tänään, olen aivan puhki". Kunnes jostain tuli ajatus, että jospa se luonnossa kävely onkin juuri oikea juttu tähän väsymykseen. Viihdyn luonnossa ja usein kaipailen sinne, mutta jotenkin en saa aikaiseksi aina lähteä. Ja siskon kanssa on helppo mennä.

Laitoinkin teet termariin, vaihdoin vaatteet ja kaappasin mukaan Marianne-pussin jämät. Sisko kävi kaupasta evästä ja ajeltiin retkipaikalle. Pientä kävelyä metsässä, nuotio, eväät, hyvä seura, laineiden liplatus, rauhallisuus, kesäilta. Takaisin tullessa todettiin, että vieläkin väsyttää, mutta eri tavalla. Olin niin onnellinen, että lähdin!

 

Usein puhutaan ei-sanan käyttämisestä ja omien rajojen asettamisesta. Se on tosi olennainen taito, jota itsekin harjoittelen. Sen lisäksi tärkeä on kyllä. Kyllä niille asioille, jotka kumpuavat oikeasti omista arvoista ja kiinnostuksista. Ein voi sanoa ihan surutta niille, jotka tehdään vain siksi, että oma elämä näyttäisi kivalta tai kuten kuuluu tehdä tai kuten on aina tehty tai kuten muut olettavat minun tekevän. Kyllä kannattaa sanoa asioille, jotka tuottavat iloa ja kuplintaa ja sellaista poreilua, pyörivät mielessä vähänkin pidempään, nousevat ihmisen sisältä ja voivat olla aivan uusiakin. Usein käytän ohjenuorana sitäkin, että jos mieleeni tulee ajatus "tekisi mieli", niin sitä ajatusta kannattaa usein seurata. Tämä toimii mulla.

Uupumisesta toipumisen matkalla olen aina välillä miettinyt arvojani. Työhön liittyviä arvoja erityisesti, mutta myös muuhun elämään. Yksi tärkeistä arvoistani on esimerkiksi olla hyvä, turvallinen ja läsnäoleva äiti. Väsyneimpinä päivinä en jaksaisi millään leikkiä lasten kanssa, mikä tekee mut onnettomaksi. Oon myös potenut huonoa omatuntoa siitä, että lapseni ovat joutuneet elämään monta vuotta väsyneen ja masentuneen äidin kanssa. Kun tämä oikein kunnolla iski tajuntaani ja sai sydämeni särkymään viiltäviksi kappaleiksi, päätin että tästä lähtien yritän sanoa lapsille kyllä. Se ei tarkoita kaiken sallimista vaan sitä, että kun lapsi pyytää apua askarteluihin, yritän mennä. Jos lapsi etsii saksia, yritän oikeasti miettiä, missä ne mahtavat olla. Jos lapsi haluaa minut leikkiseuraksi, yritän leikkiä edes hetken, jossain vaiheessa. Jos lapsella on asiaa, pysähdyn kuuntelemaan. Jos lapsi haluaa pyörälenkille, yritän järjestää asian jotenkin. Ja samalla yritän tehdä tämän kaiken muistaen, että saan olla väsynyt ja valita myös helpomman reitin. Omaa fiilistä on kuitenkin parantanut se, että suhtaudun kyllä-asenteella lasten juttuihin. Se on linjassa arvojeni kanssa.

Yleisesti ottaen ajattelen, että on hyvä ylipäätään tehdä hieman enemmän tietoisia valintoja, että "kyllä" vai "ei". Sitä pohdintaa tarvitaan, kun opettelee omia rajojaan. Rajatkin nimittäin täytyy ensin itse oppia ennen kuin niitä voi pitää muiden edessä. Tietoisten valintojen tekeminen saa ihmisen seisomaan jämäkämmin omilla jaloillaan, maadoittaa, tasapainottaa. Vaikka mieli olisi vielä hutera, jalkoihin ja sydämeen alkaa tulla vähitellen vahvuutta. Ja koen, että hyvinvointi lähtee sydämestä, ei aivoista.

Mieti, mitä haluat, mistä tykkäät, mitä sallit itsellesi ja muille, mikä on juuri sinulle tärkeää. Sano ei. Sano kyllä. Sano, että mietit asiaa. Sano, että et tiedä. Kaikki on sallittua. 💚

Kirjoitan tahmeasti, samoin kuin elän?

Kirjoitin vuodesta 2013 alkaen blogia nimeltä Satulinnun pesässä. Lopetin tuon blogin kirjoittamisen 2017, kun kuopuksemme, lempinimeltään Ukkonen, oli puolisenvuotias.

Eksyin äsken tuonne vanhaan blogiin ja ai että, miten rennosti, luovasti ja yksityiskohtaisesti olin kuvannut meidän pikkulapsiarkea. Kirjoitustyylini oli lavea ja selittävä, mutta jotenkin luonnollinen. Ja miten paljon asioita jäi muistiin tuon blogin ansiosta! Onneksi jatkoin vähän tämänkin blogin puolelle lasten asioista, vaikka se juuri oli syynä ensimmäisen blogin lopettamiseen: epätietoisuus siitä, mitä halusin jakaa lasten elämästä. Muistan myös olleeni tuolloin tosi väsynyt sekä masentunut.

Tänään tässä hetkessä kaipaan tuota kirjoittamisen luovuutta ja rentoutta. Sitä että en pelkäisi, mitä muut sanovat ja että voisin kokea olevani hyväksytty kirjoitinpa sitten mitä tahansa. Että voisin vain kirjoittaa eikä se tuntuisi niin vaikealta ja tahmaiselta ja epävarmalta. Että ei tarvitsisi pyrkiä koko ajan täydellisyyteen kaikessa.

Ekassa blogissa en keskittynyt niinkään kielioppiin vaan arkisen sisällön muotoilemiseen mukavalla ja keveällä tyylillä. Nykyään tuntuu, että on hankala kirjoittaa, nimenomaan tahmeaa. Ei tiedä mitä sanoisi ja miten. Ehkä on myös vaikea ajatella, vaikea olla. Ehkä se todellakin on sitä, että viime vuosina en ole voinut kovin hyvin. Jospa lakkasin voimasta hyvin tuolloin 2017 alkuvuonna, kun lopetin edellisen bloginikin. Tai lakkasin jaksamasta yrittää niin kovasti.

Luovuus, hyväksytyksi tulemisen tunne, varmuus, vapaus, rakkaus ja kaikki hyvinvointi, lähtevät ihmisestä itsestään. Ne ovat jokaisessa ihmisessä sisällä sekä samalla jokaisen löydettävissä. Ja niiden löytämiseen tarvitaan rohkeutta kääntää katse itseä kohti ja ehkä nähdä, että on itse ollut luomassa itselle sellaista elämää, jossa ei viihdykään. Ja rohkeutta muuttua, tai oikeastaan vihdoin olla vain oma itsensä, näyttää itsensä ja tunteensa, voi että se onkin pelottavaa!

Ehkä tässä on juuri siitä kyse: olisi aika näyttää maailmalle, kuka olen, ja se pelottaa. Ja se heijastuu myös kirjoittamiseen.

 

Satulinnun rakentama koti hiirelle

Uusia arjen juttuja: työtä, koulua ja lastenhoitovuoroja

Työt alkoi viikko sitten! Ensin keskitin voimat ekaan työpäivään, ja kun se oli ohi, pysähdyin levähtämään. Illalla muistin, että äh huomennakin täytyy mennä töihin ja oikeasti tuo viime viikko menikin päivä kerrallaan. Joka ilta muistutin itselleni, että huomennakin on mentävä taas töihin ja sitten työpäivän jälkeen on taas vapaata. Työpaikalla kaikki asiat olivat levällään kevään jäljiltä ja hommaa tuntui olevan joka sormelle ja varpaalle, joka solulle.

Eilen maanantaina oli myös pitkä työpäivä. Töissä on vaan pakko hyväksyä se, että jotkut hommat jää tekemättä viikon, kaksi tai kolmekin, jos en vaan ehdi. Tai sitten joku muu tekee. En voi tehdä itse kaikkea nyt-heti-tässä-näin.

Huomiseksi olin sopinut jo aikaa sitten vapaapäivän, jotta pääsen rauhassa saattamaan meidän perheen esikoista eppuluokalle. Ihana vapaapäivä! Eilen tajusin lukea Wilma-viestit ja siellähän oli jo vaikka mitä. Jälkkäriin tutustuminenkin missattiin, kun en vaan ollut muistanut sitä enkä lukenut viestiä ajoissa. Nyt täytyy opetella katsomaan viestit joka päivä ja tarkistaa asetukset, että puhelimeen tulee ilmoituksia uusista viesteistä. Hyvä mieli tuli siitä, että eskarikaverin äiti tarjoutui itse kertomaan meille jälkkäristä, kun he olivat olleet infossa. Ja toinen eskarikaverin äiti ehdotti, että mennäänkö yhdessä kouluun huomenna. Eli tehtiin treffit kadunkulmaan ja siitä mennään porukalla. Tuli lämmin olo, sellainen, että en olekaan yksin näiden kaikkien asioiden kanssa.

Vähän nimittäin tuntui tänään, että kaikki asiat aivan vyöryy päälle: koululaisen sisäkenkien/tossujen ostamiset, lukujärjestys, ryhmäjaot, aikataulut, Wilman opettelu, kuopuksen hoitoaikojen ilmoittamiset, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee sekä missä järjestyksessä tämä on viisasta, koululaisen aamupalan antaminen kotona, toisen välipalan pakkaaminen jälkkäriin, jälkkärin maksuasioiden hoitaminen, koululääkärin ajanvaraus, lapset parturiin, omat uudet työvuorot, lasten harrastukset ja niihin ilmoittautumiset, kuopuksen uudet allergialääkkeet, vuoroviikkoinen lastenhoitosysteemi ja sen käynnistely tässä samalla, Nallepaini kuopuksen kanssa ja lasten hyvinvoinnin ja psykologisten tarpeiden jatkuva tarkkailu. 

Ja sitten se lepo, että missä välissä ehdin levätä tarpeeksi. Ja että riittääkö tämä lepoaika ja esim. viikonloppu latautumiseen. Tänään mielessä kävi ekan kerran, että voi olla, että en pysty tähä 80% työaikaan, mutta ehkä tänään nämä asiat vaan on käyneet päälle. Uskon, että arki alkaa rakentua vähitellen. Heti ei tarvitse saada valmista vaan pikkuhiljaa totutaan kaikki kaikkeen.

A-s-i-a. K-e-r-r-a-l-l-a-a-n.

Kehosuhde: isompien vaatteiden ostaminen

Mun kehosuhde on pitkään ollut haastava enkä jaksa avata sitä edes nyt tänään tähän niin laajasti kuin tuntuisi tarpeelliselta. Joidenkin asioiden kertomatta jättäminen harjoituttaa samalla perfektionismista toipumista: perfektionismiin taipuvaisena mun on usein vaikea jättää asioita kertomatta. Asiat täytyy selittää juurta jaksain tai ei ollenkaan.

Mutta siis. Kehosuhde. Rakas kehoni, joka on synnyttänyt kaksi lasta ja kestänyt valtavan määrän painetta, stressiä ja surua tämän elämän aikana, on saanut osakseen kyllä liian vähän rakkautta. Edelleen moitin sitä ja yritän puskea sitä johonkin tietynlaiseen muottiin, jonka aivoni tiedostamattomat rakenteet (ajattelusta 95% on tiedostamatonta) ovat keksineet erilaisten uskomusten ym. pohjalta.

 

Olen halunnut jatkuvasti laihtua ja ajatellut, että kun laihdun, voin paremmin kehossani ja minulla on energisempi olo. Olen edelleen sitä mieltä, että keventyminen auttaisi varmasti tuomaan lisää energiaa, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia eivätkä aina niin yksinkertaisia. Ajattelen, että kehostaan on tärkeä pitää hyvä huoli monestakin syystä, mutta siitä voi pitää huoli monella erilaisella tavalla. Uusitalo-Arolan sunnuntaisessa sähköpostikirjeessä kirjoitettiin osuvasti juuri mustavalkoisesta ajattelusta, joka sopii myös tämän asian yhteyteen.

Laihtuminen ei automaattisesti tarkoita onnellisuutta, vaikka kokemukseni mukaan olen ollut onnellinen ollessani kevyempi. Tämä on edelleen aika vaikea asia minun ymmärtää ja hyväksyä. Otin kuitenkin eilen tärkeän askeleen kohti kehomyönteisyyttä ja itseni hyväksymistä tässä hetkessä. Ajattelen, että saan haluta olla kevyempi ja pyrkiä siihen, mutta saan olla myös hyväksyvä itseäni kohtaan jo nyt. Ne eivät sulje toisiaan pois. Iso askel, jonka eilen tein, oli uusien vaatteiden ostaminen itselleni. Empaattisin silmin tilasin netistä itselleni aiempaa kokoani isommat legginssit. Halusin, että voin pukeutua kauniisti jo nyt, juuri tämänkokoisena. Tajusin käydä myös ekaa kertaa isokokoisille naisille tarkoitetussa vaatekaupassa ja löysin sieltä hyvin istuvia housuja ja paitoja.

Sanoinkin ystävälle, että en ole pitkään aikaan saanut iloa edes vaatteista. Olen ollut varmaan niin väsynyt ja keskittynyt muihin asioihin. Oli upea kokea sellaista iloa ja pitkästä aikaa koin, että olen kaunis niissä uusissa vaatteissani. Melkein tuli itku siinä kun niitä sovitin. Olin kaunis nainen!

Kehosuhdettani on haastanut erityisesti sairaslomien aikana (eli viimeisen vuoden aikana) kertynyt paino. Painoa on tullut yli 10kg eikä keho ole tuntunut yhtään omalta. Tiedän myös, että en ole ainoa, joka kokee näin. Ajattelen, että painoa on kertynyt siksi, että olen voinut huonosti muuten. Ja siksi uskon myös siihen, että se laskee kun alan voida paremmin.

Nyt iloitsen näistä uusista vaatteista, jotka kiikutan nyt kiitollisena vaatekaappiini ja samalla otan kaapista pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät mahdu mulle. Olen kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus ostaa nämä vaatteet nyt ja siitä, että ne muistuttivat mua mun kauneudesta, jonka välillä unohdan, surullista kyllä. 

Päätin, että ainakaan juuri nyt en laihduta. Keskityn muuhun hyvinvointiin ja toipumiseen, töihinpaluuseen ja ravitsevan ruoan syömiseen. Nukkumiseen, työmatkakävelyyn, luonnossa olemiseen, ystävien tapaamiseen. Laihduttamisesta luopuminen on iso päätös mulle.

 

Mustavalkoajattelu on yhtä kuin tapa laittaa asiat kahteen erilliseen ja toisensa poissulkevaan laatikkoon: joko on kaunis sää tai ei ole, ruoka on pahaa tai hyvää, vuokramökki on kiva tai kamala.

Mustavalkoajattelussakin on tietysti etunsa. Kun ajattelee mustavalkoisesti, saattaa joskus saada huippukokemuksen: No nyt kaikki on niinkuin olla pitää!

Kuitenkin tavallisempaa on joutua tyytymättömyyden ansaan: jos odotukset eivät täyty, niin sitten kaikki on jollain määrittelemättömällä tavalla huonosti.

Mustavalkoajattelu aiheuttaa stressiä sekä itselle että muille, sillä siihen liittyy usein sekä tuomitsevuutta että vaativaisuutta perfektionismiin asti.

Liisa Uusitalo-Arola