Joulun odotusta

Muutaman päivän päästä on joulu. Taas meni nopeasti marraskuu ja joulukuu, tänä vuonna jopa nopeammin kuin aiemmin. Vielä huomenna menen töihin ja sitten lomailen kaksi viikkoa. Se tuntuu tosi pitkältä ajalta, vaihtuuhan siinä vuosikymmenkin.. Vaikka nopeastihan se menee. Ihanaa kun sain pitkän loman!

Talvi tuntuu ihan hyvältä. Työ on pitänyt kiireisenä ja iltaisin omat lapset. On ollut ihana tulla kotiin töistä omien lasten luo: halailemaan, leikkimään, hassuttelemaan. Kovin virkeä en välttämättä ole ollut, mutta on ollut ihana nähdä omaa perhettä. Oon osannut ihan hyvin olla läsnäkin. Välillä on perhettä ikävä, jos työpäivät on pitkiä. Ikäväänkin tavallaan tottuu. Ja oppii nauttimaan niistä pienistä yhteisistä hetkistä.

Ikävää aion helmikuun alusta alkaen kuitenkin lievittää tekemällä 80% työaikaa. Se tuntuu mahtavalta, jännittävältä ja mielenkiintoiselta. Ihanaa on oman palautumisajan ja perheajan lisääntyminen. Jännittävää se, kuinka ehdin tehdä pakolliset työt neljässä päivässä. Mielenkiintoista se, miltä lyhennetty työaika tuntuu syksyn kovan työskentelyn jälkeen. Saanko ladattua akut paremmin kolmessa vapaapäivässä vai ahdistaako maanantaisin aiempaa enemmän? Nykyään nimittäin tykkään mennä töihin. Vain lomapäivien jälkeen on ollut joskus nihkeää.

Pian saa olla lomalla perheen kanssa, levätä ja möllöttää. Haettiin toissapäivänä joulukuusi, joka sai eilen koristeet. En malttanut odottaa ja kun kuusi oli haettu pihaan, lapset suorastaan vaativat sen koristelua pikimmiten. Eipä tuo haittaa. Oma kuusimakuni alkaa vuosi vuodelta olla pelkistetympi. Laitettiin kuitenkin lapsille suklaakoristeita ja meidän tuttuja omia koristeita. Tuoksu ja vihreys, se on kuusessa parasta.

Vähän oon lahjoja paketoinut. Ruokia en oo valmistellut vielä yhtään. Joitain pakettejakin vielä ostamatta, iiks, ei ole yhtään mun tapaista jättää näin myöhälle. En oo tänä jouluna jaksanu/ehtiny/muistanu yhtään hössöttää, vaikka vieläpä sitäkin ehtii. Parit perinteiset laatikkoruoat kyllä aion tehdä, mutta ne nyt ei ookaan vaikeita. Leipomisetkin pidän aika minimissä: puolukkakakkua ehkä ja nutellapullaa.

Nyt iltarauhaan. Kuopus kuorsaa yläkerrassa niin että alaskin kuuluu. Esikoinen meni nukkumaan tyytyväisenä. Hyvä kun lapsetkin saa joululoman, tekee kaikille hyvää.

Onnellisia viboja

Oon niin onnellinen tästä hetkestä just nyt. Löysin kauan kadoksissa olleen langattoman kaiuittimen, jota olin jo monesti kaivannut. Siitä saa niin hyvät bassot. Koti on just nyt vain mun, mies ja lapset meni käymään mummolassa. Popitan Lauri Tähkää ja fiilistelen Club For Fiven Brothers in Armsia. Ja mikä parasta, muistelen onnellisena perjantaisia pikkujouluja, joihin pääsin vihdoin pitkän kotiäitiyden jälkeen.

Mua ei siis kutsuttu vuosiin pikkujouluihin tai muihinkaan tapaamisiin enää edellisessä työpaikassa. Se harmitti ja viestitti, että en kuulu enää joukkoon. Tosi surullista jotenkin. Kun jäin viisi-kuusi vuotta sitten äitiyslomalle ekasta lapsesta, mut kutsuttiin yhden kerran syömään, sekin omakustanteisesti kun muille firma tarjosi. Siksi oli erityisen kivaa osallistua pikkujouluihin nyt uudessa työpaikassa. Oon myös tosi onnellinen mun ihanista työkavereista!

Illalla kävin pitkästä aikaa yökerhossa. Edellisestä kerrasta olikin varmaan 8-9 vuotta. Virkistävää ja hauskaa! Tavattuani miehen 10 vuotta sitten lakattiin käymästä baareissa. Olin toki kovasti jo käynytkin siinä opiskeluaikoina. Sitten tuli lapsitoiveet ja jätin alkoholin viihdekäytön kokonaan. Sitten syntyi lapset ja sulkeuduin siihen kuplaan viideksi vuodeksi. Kaipasin kyllä välillä tanssimaan, mutta mulla ei enää ollutkaan sellaisia ystäviä, jotka olisi lähteneet mun kanssa. Ehkä muillekin kävi samanlainen kuplautuminen.

Tänä syksynä tuntuu kuin olisin herännyt eloon muuttuneen elämäntilanteen myötä. Löytänyt uudenlaista, kadoksissa ollutta iloa ja sisältöä elämään. Kaipaan toki välillä lasten kanssa vietettyjä rauhallisia kotiaamuja ja kiireettömyyttä. Silti tämä on hyvä nyt näin.

Missä mennään

- laitoin tähtivalon olohuoneen ikkunaan
- odotan piparien leipomista lasten kanssa
- toivun edelleen väsymyksestä, joka alkoi ennen syyslomaa
- sinnittelen miehen yskiessä pitkin öitä: hänen yskä ei vaan tunnu paranevan
- pyörällä kaatumani jalka alkaa olla parempi: koko jalan kokoinen mustelma on alkanut lähteä, vaikka polvi ei kestä vielä konttaamista
- rentoutuskurssilla on ihanaa: yin-joogaa, meditaatiota, aromaterapiaa ja mindfulnessia yhdistettynä
- työpaikan hoitolapset on ihania ja oon kiintynyt heihin
- töissä on välillä tosi raskasta
- työhön liittyvät koulutukset on tosi mielenkiintoisia ja niihin osallistuminen lisää itsevarmuutta työssä
- haaveilen 80% työajasta
- haaveilen paluusta ketoosiin
- toivon täyttä joululomaa
- odotan ensi perjantain siivoojaa
- olen kiitollinen, että anoppi hakee lapset huomenna hoidosta: saavat lyhyemmän päivän
- en muista, milloin lapset kävi viimeksi suihkussa
- mun vaatteet on aina hukassa/pyykissä/piilossa aamuisin
- kaipaan sekä omaa aikaa että aikaa lasten kanssa
- miehen kanssa riideltiin siitä, kumpi vie lapset aamulla päiväkotiin
- kaipaan mun miestä
- on oltu naimisissa yli 8v.
- kävin Elastisen keikalla ja oli huippua
- kaipaan ystäviä, vaikka en jaksaisi aina nähdäkään
- varasin kampaaja-ajan joulukuulle, ihanaa-aa-aa!
- kävin lasten vasukeskusteluissa 
- haluaisin kävellä töihin, mutta usein tuntuu, etten ehdi kun aamuissa on niin kaikkea
- aion hakea Plantagenista uuden viherkasvin yläkerran vessaan
- mun viisivuotias tulee ensi perjantaina mun työpaikalle kahdeksi tunniksi, kun on Lapset mukaan töihin -päivä
- odotan jo jouluista kynttiläkauppaa kävelykadulle
- palkka tuntuu hyvältä
- oon lukenut kirjaa Raja ja se on hyvä
- en malttaisi mennä ajoissa nukkumaan iltaisin: nytkin on vaikeaa, vaikka kello jo kohta 22

Shokkivaiheen jälkeen

Oon ollut töissä nyt 2,5 kk, mikä tuntuu tavallaan pitkältä ja silti se on todella lyhyt aika. Oon ehtinyt oppia jo paljon ja silti suurin osa on vielä oppimatta. Ei se mitään, mutta se on hyvä tiedostaa. Vaadin usein itseltäni niin paljon. Pitäisi olla valmis nyt heti.

Viimeiset viikot oon menny tukka putkella. En ole siitä ylpeä enkä halua olla mukana luomassa sitä illuusiota ihmisen elämästä, että olet hyvä ja riittävä vain jos sulla on kiire. Kiire syntyy jokaisen omassa mielessä ja jokaisella ihmisellä on valta poistaa se. Minä oon kuitenkin nyt tempautunut mukaan työn imuun ja tehnyt paljon työasioita.

Harjoittelen jatkuvasti työn ja vapaa-ajan tasapainottamista. Kuinka paljon voin rasittaa itseäni työpäivän aikana, jotta jaksan nauttia vapaasta? Mitkä käytännön työasiat voisin tehdä kevyemmin? Olen ollut niin vähän aikaa töissä, että kaikki on vielä opettelua. Siitäkin syystä painetta kasaantuu helposti pientenkin asioiden ympärille. Opettelen silti uusia asioita innolla ja tykkään vastuutehtävistä. Välillä hirvittää, opinko ikinä. Silloin yritän vain hengittää sekä tulla tietoiseksi kehostani siinä hetkessä. Yleensä se helpottaa oloa samantien ja muistan, että olen vielä uusi työssäni.

Ensimmäiset työviikot olivat jonkinlaista shokkivaihetta, kun totuttelin ajatukseen työssäkäymisestä. Nyt ollaan selvästi jo edetty siitä ja meneillä on jonkinlainen opetteluvaihe. Yritän ottaa haltuuni kaiken mahdollisen ja olla hyvä työssäni. Juuri tässä vaiheessa on kuitenkin vaarana se, että yrittää liikaa. Opeteltava kun ei lopu kesken, vaikka kuinka yrittäisi saada kaiken haltuun. Joka työpäivä joudun kohtaamaan tilanteen, jossa sanon itselleni, että "en ehdi tätä nyt" tai "en osaa tätä nyt". Ja usein noita tilanteita tulee monia päivän aikana. Siinä joutuu paljon harjoittelemaan oman keskeneräisyyden ja inhimillisyyden sietämistä.

Paineen keskellä tärkeintä on pitää itsestään huolta. Kieltämättä en ole viime viikkoina onnistunut siinä kovin hyvin. Oon mennyt nukkumaan liian myöhään, syönyt liian vähän ja yksipuolisesti, nähnyt ystäviä liian harvoin ja leikkinyt omien lasten kanssa liian vähän. Ulkoilut ja liikunnat oon unohtanut ja samoin tämän blogin. Monet hyvät ajatukset ja aikomukset on jääneet. Ja kaikki tämä puhtaasti vahingossa. Sellaista stressi on: se vie mukanaan eikä sitä edes huomaa.

Hyväksyn, että tämä syksy on mulle rankka. En kuitenkaan aio jäädä makaamaan tuleen vaan haluan tehdä kaikkeni, että nauttisin enemmän. Iloitsen työstä, mutta sen lisäksi moni muukin asia on tärkeä: perhe, ystävät, yksin oleminen, luonto, hyvä ruoka, musiikki, liikunta, kauneus, jne. Katse niitä kohti.

Vyöhyketerapiassa

Oon pitkään halunnut kokeilla vyöhyketerapiaa ja tässä töiden alettua ajattelin, että kaikki rentoutuminen olis nyt plussaa. Niinpä varasin ajan kehutulle terapeutille, joka kävi aikoinaan hoitamassa meidän esikoisvauvaakin kerran-pari.

Aluksi juteltiin muutamalla sanalla homman ideasta ja varmistettiin, ettei hoidolle ole esteitä. Yllätyksenä mulle tuli, että ei tarvinnut maata vaan sain istua nojatuolissa käsittelyn ajan. Samalla keskusteltiin kaikesta mitä tuli mieleen, lähinnä terveydestä ja hyvinvoinnista.

Mulla oli suunnilleen koko päivän särkenyt päätä ja olin vähän huolissani, mitä tapahtuu. Jo ensimetreillä päänsärky lähti kuitenkin vaimenemaan.

Terapeutti käsitteli molemmat jalat erikseen aloittaen oikeasta. Hoito ei sattunut. Hän kyllä paineli mun jalkoja voimakkaasti ja joku muu olisi voinut kokea sen ehkä kipeänäkin. Mulla ei kuitenkaan suurempia jumeja ollut missään, joten lähinnä vaan nautin.

Hoidon jälkeen olo oli rentoutunut, keventynyt ja tyytyväinen. Rintakehässä tuntui lämpöiseltä ja tunne oli seesteinen loppuillan. Pääsin ajoissa nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Siis puoli seitsemään, jolloin herään itekseni.

Vyöhyketerapiassa oli mielenkiintoista ja rentouttavaa. Tykkäsin tosi paljon luontevasta vuorovaikutuksesta terapeutin kanssa. Voisin mennä uudestaan.

Flunssa kintereillä

Nyt se hiipi meillekin: ensimmäinen flunssa. Toinen lapsista oli eilen pois hoidosta ja sormet ristissä seurataan, pysytäänkö me muut terveinä. Ihan uusia juttuja tuli taas eteen, kun piti miehen kanssa neuvotella, kumpi jää töistä pois hoitamaan lasta. Ja entäs jos lapsi sairastaa monta päivää putkeen?

Me hoidetaan asia tasapuolisesti vuorotellen. Ei ehkä kuitenkaan vuoropäivin vaan sairausjaksoittain tai ainakin parin päivän pätkissä. Helpompaa ehkä työyhteisöille kun tilanne ei vaihdu päivittäin. 

Tää on meille ihan uusi asia ja oon jotenkin tosi kiitollinen suomalaiselle järjestelmälle, jonka ansiosta töistä saa ja voi jäädä pois sairasta lasta hoitamaan. En tiedä miten tämä on järjestetty muissa maissa, mutta tuntuu suorastaan erikoiselta jäädä kotiin kun ei ole itse kipeä.

Lapsi alkoi paranemaan hyvin sairaslomapäivän aikana ja heti tänään pääsi jo päiväkotiin. Tuli hyvä mieli siitä, että uskalsin kuunnella itseäni ja omaa vaistoa lapsen päiväkotikuntoisuudesta.

Omissa töissä jatkuu jännitykset. Yritän ajatella, että ei kannata ajatella mitään jännittäviä asioita liikaa etukäteen. Niitä tulee nimittäin koko ajan lisää eivätkä ne juurikaan helpotu ajattelemalla. Hoidetaan asia kerrallaan. Jatkuva jännityksessä eläminen väsyttää eikä siltä voi oikein välttyäkään. Tsemppaaminen on raskasta. Oon kuitenkin ylpeä siitä, miten paljon oon jo näiden viikkojen aikana oppinut ja millaisia asioita olen osannut hoitaa. Töissä on edelleen mukavaa.
 
Viikonloppuna käytiin Pohjanmaalla mökillä ja se oli tosi virkistävää ja rentouttavaa. Työasiatkin unohtuivat jopa vuorokaudeksi, heh. Ulkoiltiin koskella ja metsäpolulla, kävin ostamassa jotain pientä syksyistä kotiin, pääsin puusaunaan ja nukuttiin ihanassa hirsimökissä upean tähtitaivaan (!) alla. Se olikin syksyn eka tähtitaivas mulle. Mahtavaa!

Päivät on erilaisia

Jokainen päivä on ihan omanlainen mun töissä. Myös fiilis on joka päivä vähän erilainen. Yhtenä aamuna saatan ikävöidä omia lapsia tosi paljon ja toisena päivänä lähden aivan kivuttomasti töihin. Välillä väsyttää jotenkin erityisen paljon eikä huvittaisi nousta aamulla ja välillä toimin automaattisesti ja aamu sujuu jouhevasti.

Myös iltapäivät kotona on erilaisia. Tyhminä päivinä en jaksa olla omille lapsille läsnä ja kiukuttelen vaan. Hyvinä hetkinä nautin yhteisistä leikeistä tosi paljon ja saatetaan käydäkin vielä jossain, vaikkapa ostoksilla tai kirjastossa. Tähän mennessä en ole kuitenkaan malttanut arki-iltoina olla poissa omien lasten luota. Vaikka todella kaipaan omaakin hengähdyshetkeä.

Hoen itselleni joka päivä, että "armollisuutta, delegointia, perustehtävää". Töihin lähteminen ei ole juurikaan harmittanut, mutta surua ja kaipuuta on välillä ilmassa yhden elämänvaiheen päättymisestä. Olisi ihana olla lasten kanssa enemmän kuin nyt. On ikävä. Varsinkin kun on tottunut olemaan heidän kanssa aamusta iltaan.

Töissä on ollut paljon uutta, jännää ja kivaa. Uusi työnkuva hirvittää ja kiehtoo yhtä aikaa. Kohta jo kolme viikkoa takana. En ole nähnyt ystäviäkään aikoihin. Olisi jo mukavaa.

Pitäisi omassa mielessään muistaa, että olin töistä poissa yli viisi vuotta. Se on pitkä aika. Ei pitäisi harmistua siitä, että lukuisat vaikeat asiat tuntuvat välillä hyökkäävän päälle ihan puskista. Täytyy muistaa hengittää ja mennä rohkeasti suoraan asioita kohti: kuin ylittäisi suurta aaltoa pienellä veneellä. Kaikki järjestyy.

Mun lapset on nyt myös aloittaneet päiväkodissa. Se on mennyt ihan ok. Harmittaa vaan, että en ole itse päässyt kovinkaan usein heitä viemään tai hakemaan, ts. jututtamaan päiväkodin kasvattajia. Isompi kyllä nauttii kavereista ja pärjää hyvin, kuopus ikävöi vähän enemmän. Ei kuitenkaan kuulemma jatkuvasti itke. Mutta toki hoidon aloitus näkyy hänessä selvästi. Iltapäivisin musta tuntuu, että haluaisin hukkua omien lasten tuoksuun ja pitää heitä sylissä koko loppupäivän. Tekisi mieli silittää ja pitää heitä kädestä koko yön.

Viikonloput on ihania. Kun tehdään aktiivisesti asioita, aika tuntuu pidemmältä. Viime lauantaina käytiin heti aamusta retkellä läheisellä kukkulalla. Otettiin keksit mukaan ja mentiin ihastelemaan syksyn värikästä luontoa. Iltapäivällä ehdin piipahtaa itekseni kaupungilla ja poimia herukoita maalla. Sunnuntaina meillä kävi yllätysvieraita ja mulle tuli migreeniä, joten iltapäivän kyläilyretki piti perua. Iltapäivä hengailtiin kotona ja illaksi siivottiin kevyesti. Ensi viikonloppuna mennäänkin mökille. Ihanaa. Muita ajatuksia sinne ei ole kuin rennosti ottaminen ja luonnossa oleminen, nukkuminen ja löhöily.

Ekan työviikon kuulumisia

Viikko meni epätodellisen nopeasti. Päivät katosivat tuhkana tuuleen.

Oikeastaan vain ne edellisen viikon kaksi ensimmäistä työpäivää olivat hankalia ja erityisen jännittäviä. Oli sellainen olo, että en osaa tarttua mihinkään. Nukuin todella huonosti myös to-pe-välisen yön ja olin fyysisesti melko rikki seuraavat päivät. Heräilin yöllä enkä saanut unta. Silmät punaisina ja verestävinä, sumua ja särkyä päässä sekä heikotusta. Sunnuntaina olo oli suorastaan karsea. En osannut kuitenkaan edes huolestua, kun ajattelin, että kaikki johtuu enimmäkseen univelasta ja ehkä liian vähäisestä syömisestä. Ja nämä tietysti johtui stressistä. Makasin aamusta iltaan peiton alla, söin enemmän ja aloin toipua.

Maanantai oli vielä totuttelua, mutta tiistaina olin jo täysipainoisesti mukana. Aloin saada kiinni työtehtävistä ja pääsin juttelemaan pomon kanssa asioista, jotka jännittää

Tiistain kieppeillä alkoi olla helpompaa ja jotenkin kevyempää. Iltapäivisin seuraavan päivän työasiat ei enää ahdistaneet ja uni alkoi tulla iltaisin ja öisinkin, jos satuin heräämään. Edelleen työasiat pyörii mielessä herkästi, mutta hellävaraisesti siirrän ne taka-alalle. Jaksamisen lisääntyessä yritin myös keksiä viikon varrelle kivoja rauhallisia tekemisiä iltapäiviin, jotta saisin ajatukset muualle. Se tuntui onnistuvan.

Loppuviikolla sain tehdä melko paljon tietokonehommia. Ne muistuivat mieleen nopeasti. Opin myös lukemaan ja lähettämään sähköpostia, ilmoittautumaan koulutuksiin ja tallentamaan pilveen. Heh. Tuntuu hassulta pyytää työkaveria auttamaan perusasioissa, esim. näyttämään miten saa tulostettua väritulosteita. Oon kuitenkin päättänyt, että kysyn ihan kaikkea, tyhmääkin. Sitten monesti huomataan, ettei kukaan muukaan oikein osaa sitä asiaa. Meillä tuntuu olevan tosi kiva työporukka. Oon siitä tosi onnellinen.

Viikonloput tuntuu nyt aivan ihanilta, vähän lyhyiltä tosin. Myös arki-iltapäivät on kivoja, kun pääsee töistä. Lepoa kaipaan paljon ja välillä omaakin aikaa, mutta toisaalta en malta lähteä omien lasten luota. Heilläkin on uusia kuvioita, kun päiväkoti alkoi viime torstaina. Vaikka vapaa-aika on ihanaa, töissäkin on kivaa. Tuntuu hyvältä tehdä asioita, saada aikaan, tuntea itsensä tärkeäksi ja onnistua.

Lounassalaatin pohja ♡

Ekat työpäivät 5v tauon jälkeen

Hei, elossa ollaan!

Työt alkoi eilen. Kaksi yötä oon nukkunut tavallista huonommin: jännittänyt ja heräillyt kesken yötä. Viime yönä heräsin kahden aikaan siihen, kun yöperhonen istui mun leualla. Huitaisin sen pois, havahduin enkä saanut unta puoleentoista tuntiin. Ajatukset lähti samantien laukkaamaan, ei niinkään huoliin vaan yleisesti kaikkeen uuteen. Yön ajatusseikkailut vaikuttivat kyllä sitten tähän päivään. Olin tosi väsynyt jo aamulla. Töissä meni silti ihan hyvin, mutta iltapäivällä hoipertelin kotona ja lojuin sohvalla kunnes lapset tuli mummulasta hoidosta.

Eilinen päivä meni töissä ihan vaan ihmetellessä. Seisoskelin, tuumailin, opettelin ensimmäisiä nimiä, pohdiskelin mistä aloittaa, lauloin muutaman laululeikin, tsekkailin meininkiä, esittelin itseäni kaikille vastaantulijoille. Oli vaikea tarttua mihinkään hommaan, piti ensin vähän katsella. Tänään tuntui, että sain jo jotain aikaiseksi. Aloin saada asioista vähän kiinni ja uskalsin pitää työkännykkää omassa taskussa. Heheh. Muistelin tuttuja käytäntöjä ja alkoi tuntumaan, että kyllähän mä tän osaan. Lupauduin vastuutehtäviin.

Työpäivän jälkeen oli ihana tulla kotiin. Tänäänkin koti tuntui ihan oikeasti siltä paljon puhutulta turvapaikalta ja oli ihan sama miten paljon tavaraa vyöryi eteisessä vastaan. Oli vaan ihana olla kotona. Parasta oli nähdä muu perhe iloisena odottamassa.

Ensimmäistä päivää jännittää tietysti eniten. Sitten kun se on takana ja pieneksi hetkeksi huokaisee, muistaakin yhtäkkiä, että "niin joo sinne pitää mennä huomennakin, voi ei!" Jännityksestä ei päässytkään heti eroon. Luulen, että aika nopeasti sen korkein huippu kuitenkin tasoittuu. Pian oppii näkemään, mitkä asiat työpaikalla tuntuvat vaikeimmilta ja mitkä olivatkin ihan helppoja. 

Monesti tuntuu käyvän niinkin, että ne asiat joita jännitti eniten, sujuvat ongelmitta. Sitten voi tulla yllättäviä muita juttuja, joiden kanssa joutuu enemmän vastakkain. Kaikesta kuitenkin selviää ja kaikkea täytyy muutenkin koko ajan kysellä. Opettelua, opettelua.

Ensimmäinen päivä tuntui jollain tavalla kaoottiselta, mutta tänään oli jo huomattavan erilaista siihen verrattuna. Asiat oppii parhaiten tekemällä ja kyllä kahdeksan työtunnin aikana ehtii jo tekemään kaikenlaista.

Nyt viikonlopun viettoon ja iltarauhaan. Meen katsomaan yhden jakson Orange Is the New Blackia. Sen viimeinen kausi tuli juuri Netflixiin. Sitten nukkumaan. Ihanaa kun ei tartte huomenna lähteä aamulla minnekään. Mieskin tulee kotiin mökkireissulta ja ystävät tulee työnalkajaiskahville, kivaa!

Työjännityksestä

Nyt on työasiat tulleet uniin. Yhtenä yönä todistin, kuinka musta leivottiin uutta päiväkodin johtajaa, vaikka en olisi itse halunnut. Äänestyksessä toiset valitsivat yksimielisesti mut johtajaksi ja minä äänestin tyhjää. Viime yönä musta tulikin yllättäen eskariope ja jännitin sitä kauheasti. Näin unessa jopa uuden työkaverini nimen. En siis oikeasti tunne työkavereitani eli nimi tuli ihan puskista.

Olen yhtä aikaa sekä vanhemman että opettajan rooleissa. Vanhempana seuraan mielenkiinnolla ja jännityksellä, miten meidän lasten päiväkotielämä alkaa. Eniten mietityttää, saavatko lapset kavereita ja tuntuvatko hoitopäivät pitkiltä. Se lienee yleinen huoli, vaikka useimmiten turha. Mulla on myös joitain odotuksia lastemme opettajille. Odotuksia siitä, miten meidän lapsia kohdellaan ja kasvatetaan sekä siitä, millaisia asioita lasten olisi tärkeä oppia. Samaan aikaan olen toisessa toimipisteessä juuri se opettaja, johon nuo samat odotukset kohdistuu. Haluan luoda luottamusta ja turvallista ilmapiiriä.

Tuntuu joskus siltä, että mun täytyisi peitellä tätä omaa jännitystä. Voinko sanoa ääneen, että mua jännittää hoitaa vieraiden lapsia? Entä jos joku vanhemmista kuulisi sen? Voisiko hän luottaa, että hänen lapsensa hoidetaan hyvin?

Ystävä sanoi mulle rohkaisevasti, että jännitys kuuluu asiaan eikä sitä oikeastaan voi estää. Se on hyvin sanottu. Jännitys ei tarkoita sitä, etteikö osaisi asioita vaan sitä, että on jollain tavalla uuden edessä. Minä odotan kovasti, että saan tutustua uusiin hoitolapsiin ja perheisiin. En myöskään jännitä lasten kanssa olemista vaan enemmän käytännön asioita ja sitä, miten siedän omaa keskeneräisyyttäni. Asioiden opettelu vie aikaa ja se täytyy hyväksyä.

Kirjoitan jännityksestä nyt, koska parin viime päivän aikana sitä on ollut aiempaa enemmän. Se roihahti näkyviin ihan yhtäkkiä, mutta onneksi ihanat ystävät kannustaa ja iloitsee mun puolesta. Jännitys näkyy mulla ainakin unissa ja tunneherkkyydessä. Tarpeena rauhoittua ja olla kotona, mutta samalla haluna tehdä asioita. Työt alkaa viikon päästä. Oli kutkuttavaa ja hauskaa saada jo työvuoroja!

Odotan innolla sitä aikaa, kun nousen töihin tottuneesti, tiedän tavaroiden paikat työpaikalla, muistan lasten ja perheiden nimet. Odotan sitä, kun tunnen työkavereiden tavat toimia ja yhteistyö muuttuu jouhevaksi. Kun osaan hoitaa tietokonehommat ilman kenenkään apua. 

Viime päivinä oon huomannut, kuinka vapaa-ajan vähetessä saa siitä yhä enemmän irti. Roikkuneet hommat tulee tehtyä pikavauhtia ja monenlaista kivaa mahtuu päiviin. Se on kannustavaa. Yritän uskoa, että töiden alettua muu elämä ei siis lopu vaan töiden lisäksi ehtii paljon muutakin. Voi saada aikaan jopa enemmän kuin kotona ollessa.

Välillä jännittää kamalasti ja välillä on oikein levollinen olo. Eniten omaa oloa helpottaa tieto, että omien lasten ei tarvitse tehdä aina pitkää päivää. Anoppi on luvannut hoitaa heitä yhden päivän viikossa ja joskus hakea aiemmin.

Parin kuukauden päästä hymähdän tälle alkujännitykselle ja todennäköisesti totean, että näin sitä vaan silti hypättiin takaisin työelämään. Ja sinne toki haluankin. Vaikka onhan se luonnollista surra tai ainakin haikeana ajatella yhden elämänvaiheen päättymistä. Innolla silti katson tulevaisuuteen. Monta seikkailua odottaa!

Myönteinen asenne

Käytiin ystävien kanssa päiväreissulla Tampereella. Oli tarkoitus hengailla ulkona, käydä museoissa ja puistoissa sekä syödä hyvin. Kuljeskella rauhassa ja nauttia kesämaisemista. Meille osui kuitenkin rehellisen märkä sadepäivä. Sateenvarjon suojissa kipitettiin paikasta toiseen: kengät, sukat ja muut vaatteet kastuen. Oli silti tosi kiva päivä. Ystävien kanssa aika kuluu hyvin missä vaan. 

Työasiat pyörii mielessä joka päivä tavalla tai toisella. Yhtenä yönä näin unta, että jätin kuopukseni eräälle ihanalle personal trainerille kerhoon, mutta poika oli sinne aivan liian pieni. Vasta tuntien päästä tajusin asian ja kun menin hakemaan lasta, hän istui isompien lasten seassa itku silmässä, yksin, pää kyyryssä hatun alla. Jep. Kuopus siis menee isojen lasten päiväkotiryhmään ensi kuussa, taitaa tulla sekin nyt mun uniin. 

Kaikilla asioilla on monet puolensa. Työjutut on mielenkiintoisia ja innostavia sekä samalla jännittäviä, jopa pelottavia. Silti tykkään mennä töihin, vaikka välillä ajatus lasten viemisestä päiväkotiin ihan surettaa. Sadesääkin voi ärsyttää, mutta myös luoda mahdollisuuksia rauhalliselle kahvilahengailulle. Nautin myös siitä, että ilma on raikas ja kostea sateen jälkeen. Flunssakin voi olla vain merkki siitä, että kehon pitää levätä ja sairastelun aikana sille tulee annettua vihdoin sitä mitä se tarvitsee.

Kesälomareissu pilalla?

Aina ei ole helppoa valita myönteistä ajattelutapaa. Kurjat päivät kuuluvat myös elämään ja ovat ihan ok. Nuorempana esitin usein hyväntuulista enkä antanut harmieni koskaan näkyä. Sekin oli raskasta näin jälkikäteen ajateltuna. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja hyviä, mutta synkkiin tuntemuksiin ei toki kannata jäädä vellomaan pitkäksi aikaa. Hyvää mieltä voi etsiä tekemällä itselleen mieluisia asioita joka päivä. Jos ei tiedä mitä haluaisi tehdä, ensimmäinen tehtävä on selvittää se. Hankalat tunteet kannattaa päästää ulos. Joku kiroilee, toinen valittaa, yksi juoksee hikilenkin tai rehkii polttopuita hakaten. Joku uppoutuu musiikkiin, kirjoittaa päiväkirjaa tai puhuu ystävälle. Usein asioiden ääneen lausuminen tai kirjoittaminen auttaa, kunhan valittamisesta ei tule jatkuvaa tapaa. Sellaista on rasittava kuunnella.

Joitain ihmisiä myönteinen asenne ärsyttää. Kysytään, miksi kaikesta pitää etsiä aina jotain hyvää. No tietenkin siksi, että siitä tulee itselle parempi olo. Esimerkiksi Hidasta elämää -sivustolla on hyvä lista siitä, mitä hyvää myönteisestä asenteesta voi seurata: https://hidastaelamaa.fi/2018/11/7-hyvaa-syyta-miksi-asennettaan-kannattaa-kehittaa-myonteisemmaksi/#f1ab730a.

Ihmisellä on paljon valtaa oman elämänsä suhteen, vaikka kaikkeen ei voikaan vaikuttaa. Kaikesta voi silti oppia ja sitä kautta saada uusia näkökulmia elämäänsä. Aina voi valita, kuinka vastoinkäymisiin tai pelkoihin suhtautuu. Näkeekö esimerkiksi muuttuvat elämäntilanteet vaaroina vai mahdollisuuksina johonkin uuteen.

Kotona

Mökkeiltiin viisi päivää ja tänään tultiin kotiin. Lapset nukkumaan omiin sänkyihin, pyykit pyörimään, uudet lakanat sänkyyn ja kauppalista huomiselle. Ihana tulla omaan kotiin reissusta, kaikki näyttää niin kivalta tauon jälkeen. 💛

Konmaritus-fiilis kuikuilee jossain takaraivossa. Tekisi mieli käydä kaikkien kaappien kimppuun ja heittää ihan kaikki vanha roina pois. Töihinpaluun prosessointia, huomaan. Eilen ostin uudet työkengät ja työmaailma konkretisoitui todella. Illalla katsoin vahingossa jakson The Handmale's Tale -sarjasta ja se oli liikaa. Tuli kamala ikävä lapsia ja ahdistus, että menetän heidät palatessani töihin. Kaikki surulliset ja ahdistavat tunteet vyöryi yli.

Aamulla olo oli parempi. Illalla kun päästiin kotiin ja purettiin laukkuja, vastaan tulivat nätit työkengät ja uusi Opettajan lukuvuosikalenteri, jonka myös ostin kauppareissulla. Mielessä pyörähti kiva kutkutus.

Ystävä kysyi, että onko mulla sellainen olo, että pitäisi ehtiä tekemään kaikkea nyt ennen töihinpaluuta. No on. Yritän ajatella, että elämä jatkuu sen jälkeenkin, mutta ennen sitä haluaisin kyllä vielä tehdä joitain tiettyjä juttuja. Haluaisin konmarittaa lastenvaatteet ja lelut, myös oman vaatekaapin. Samalla ajattelin nimetä lastenvaatteet päiväkotia varten.

On suunniteltu jo pitkään joitain menemisiä ja tekemisiä, jotka on kuitenkin sitten jääny toteuttamatta. Kylpyläreissu lasten kanssa olisi ihana ehtiä tekemään. Perheen kanssa olisi kiva kyläillä ystävillä sekä käydä jossain sievässä kesäkahvilassa juomassa hyvät kahvit. Naissaaressa on pitänyt käydä lounaalla jo jonkin aikaa ja leffateatterikin on huudellut. Tavallisia kivoja juttuja.

Huvit ja menot on tärkeitä. Myös kotona oleminen ja rauhoittuminen lataavat. Reissun jälkeen on ihan parasta päästä omaan suihkuun, omaan sänkyyn ja omalle jääkaapille.

Tasapainoa kesäsuunnitelmiin

Ah, helpottaa. Meinasi iskeä ihan kesälomastressi. Huoli siitä, että mitä kivaa sitä tekis, jotta kesästä jäisi jotain muutakin käteen kuin pelkkää kotoilua. Vaikka sekin toki ihanaa!

Kun mielessä häivähtää sopiva määrä kateutta ystävien reissuista ja suunnitelmista, saa omaankin toimintaan vauhtia. Ei kun vaan suunnittelemaan ja toteuttamaan, jos jotain haluaa! Siinä mielessä kateuskin voi olla joskus hyödyllinen tunne. Se on merkki siitä, että ei ole omaan elämäänsä juuri nyt täysin tyytyväinen. Se on viesti, että alapa toimia, nainen!

Sain vihdoin varattua itelleni heinäkuisen reissun Helsinkiin sekä sovittua miehen kanssa ajankohdan hänen mökkireissulleen. Yhtenä päivänä poiketaan myös Tampereella aikuisseurassa ja toisena päivänä nähdään isolla lapsiperheporukalla täällä Keski-Suomessa. Jalkahoitoon pääsen ensi viikolla ja kampaaja-ajan varaan heinäkuulle. Lapset on myös menossa yökylään mummulaan tässä joku päivä, että saadaan miehen kanssa yhteistä aikaa.

Perheen kanssa on tulossa mm. rauhallista mökkeilyä mummulassa sekä liikennepuistokruisailuja kotipuolessa. Kesällä leikkipuistotkin on houkuttelevia ajankäyttöpaikkoja. Esimerkiksi Mäki-Matista voi ostaa lounaskeittoa ja viihtyä pidempäänkin. Voi olla, että juuri ennen töiden alkua piipahdetaan vielä jossain minireissussa, kylpylässä tai mökillä. Ja jos ei pidemmälle niin sitten ainakin Tarhalehdon eläinpihalla käymään tai serkkujen luo leikkimään. Tavallista mukavaa.

Nyt alkaa tuntua siltä, että kesässä on kaikkea kivaa. Ratkaisevaa oli omien menojen suunnittelu perhejuttujen rinnalle. Sitä kuuluisaa tasapainoa. 💛

Synttäreitä ja työajatuksia

Viisivuotiaan synttäritouhotukset vihdoin takana! Lapsi oli odottanut juhliaan varmaan joulusta saakka. Ei siis ihme, että hän on ollut jännittynyt viime aikoina. Kun samaan aikaan vielä ajoittui kesäloma, pitkäaikaisen kerhon loppuminen sekä uuteen päiväkotiin tutustuminen, on ilmassa ollut kiukuttelua ja hermoilua.

Kivat juhlat silti oli! Rentoa ja kotoisaa. Nyt kesä jatkuu tavallisten kesäpuuhien parissa. Leikkipuistoja, ystäviä, mökkiretkiä mummulaan.

Omat työt pyörii mielessä. Ei niistä pääse irti, vaikka yritys on kova. Tunteet menee laidasta laitaan. Mietityttää, jännittää, kiehtoo, pelottaa, ilostuttaa, kiinnostaa. Kesä tuntuu superlyhyeltä tänä vuonna. Yleensä on lomailtu vasta elokuussa, mutta tällä kertaa silloin alkaa jo arki. Pieni stressi on siitä, valuuko kesäfiilis sormien välistä. Aiemmat viisi vuotta oon saanu viettää kesät vapaasti lasten kanssa. Kotiäitinä elää jotenkin niin kuplassa, erillisenä työmaailmasta. Jatkossa kesälomat on mitä on. Mutta töihinpaluu on silti kivaa ja tärkeää meidän perheelle. Aloitus vaan jännittää.

Mulle tärkeintä tänä kesänä on olla vain perheen kanssa. Viettää rauhallisia ja onnellisia hetkiä yhdessä, halailla ja pussailla pitkin päivää sekä nauttia aamuista, jolloin ei tarvitse lähteä minnekään. Tärkeää on myös oma aika, jolla on mahdollisuus ajatella pää selkeäksi ristiriitaisista tunteista, kulkea luonnossa ja itselle tärkeissä paikoissa sekä pysähtyä hetkeen. Elämä muuttuu, mutta juuri siihen suuntaan kuin on hyvä. Vaikka se ei aina tunnukaan helpolta. Kolmantena erityisen tärkeänä asiana on ketogeeniseen ruokavalioon tutustuminen. Kirjoitan siitä eri postauksessa.

Nyt lähdetään juhannuksen viettoon appiukon mökille. Viemisiksi tein Pikkusiskon sipulipiirakan Kinuskikissan ohjeella. Reseptiin pääset painamalla tästä. Tää on ihan selkeästi mun lempparipiirakka. Toimii aina!

Tyttöjen kesken Tampereella

Koko reissuidea lähti siitä, että halusin lähteä viemään meidän vielä nipin napin 4-vuotiasta tyttöä kylpylään. Tyttöjen reissulle! Olen kaivannut esikoiseni seuraa ja tarkoituksena oli nimenomaan tehdä matka lapsen ehdoilla, hänen toiveidensa mukaan. Matkakavereiksi saatiin minun hyvä ystävä ja yksi pieni vauvakaveri. 💛

Tänään tultiin Tampereelta ja olipahan reissu! Esikoinen oli onnessaan ja jännityksessä jo siitä, kun pääsi junaan ensimmäisen kerran ikinä. Leikkivaunussa luettiin kirjoja, laskettiin liukumäkeä ja syötiin eväitä. Matka meni nopeasti. Kaulassa karkkihelmet ja taskussa Hatchimals-pikkukaverit. Voi sitten.

Maanantaina käytiin syömässä tunnelmallisessa 2h+k -ravintolassa. Lapsellekin maistui aikuisten listalta puolitettu kanapasta-annos. Illalla uintia Ilves-hotellin allasosastolla ja herkkuiltapalaa sängyssä uuden värityskirjan parissa. Kainalossa uusi pehmolelu, yksisarvinen.

Tiistaina lähdettiin katujunalla hotellin pihasta kohti Särkänniemeä. Vaikka meidän piti mennä alunperin kylpylälomalle, päädyttiin yhdistämään reissuun vähän kaikkea ja todettiin, että Ilves-hotelli sijainniltaan ja viihtyisältä allasosastoltaan sopi meille hyvin. Katujunassa saatiin vapaamuotoinen kaupunkiopastus herttaiselta vanhemmalta mieshenkilöltä, joka oli itsekin ajanut junaa aikoinaan. Pois hypättiin Särkänniemen porteilla.

Huvipuisto aukesi varsinaisesti vasta klo 12, joten pyörähdettiin Akvaariossa ihmettelemässä mm. merihevosia, rauskuja, meritähteä, värikkäitä elokuvista tuttuja kalaystäviä, koralleja, kilpikonnia, käärmettä sekä isojen kalojen syömistapahtumaa.

Akvaarion jälkeen suunnattiin Näsinneulaan munkkikahville. Mua vähän huimasi huipulla, mutta kun näkymiin tottui, tuntui jo helpommalta. Tyttö kiipesi heti katselemaan maisemia ja ihmettelemään talojen pienuutta. Hauska kokemus.

Vihdoin päästiin huvipuistolaitteisiin ja tyttö juoksi innoissaan niihin kerta toisensa jälkeen. Ei olla vuoteen käyty neuvolassa, joten yllätyin, kun hän oli jo yli 120cm pitkä. Saatiin siis samanlaiset rannekkeet neljävuotiaani kanssa! No hän kävi ainakin possujunassa, karusellissa, törmäilyautoissa, vauhtimadossa, kahvikupeissa pari kertaa ja järvikarusellissa 4-5 kertaa, menin jo laskuissa sekaisin. Hän halusi välttämättä tukkijokeenkin ja tykkäsi siitä loppulaskua lukuunottamatta. Kuulemma "ihan tyhmä laite". Yhdessä mentiin vauhdikkaimpiin. Välillä syötiin buffetissa ja minäkin sain ruokavalioni mukaisen aterian.

Paluumatkalla käveltiin tunnelmalliselle Tallipihalle ostamaan herkkusuklaata ja syöttämään kanoja voikukanlehdillä. Tyttö osti pienestä liikkeestä omilla rahoillaan hevoskoristeen, jossa sataa lunta kun sitä ravistaa. Leikkikentällä kiipeiltiin hetki ja syötiin jätskit rauhassa istuskellen. Minä ostin Finlaysonin tehtaanmyymälästä lapsille värikkäät kangaskassit. Tallipihan kohdilta hypättiin taas katujunaan, jolla päästiin suoraan hotellin ovelle. Oltiinkin jo ihan sippi. Iltapalaa kaupasta ja lepäämään, värityskirjan kimppuun ja Pikku Kakkoselle.

Illalla käytiin vielä allasosastolla uimassa ja leikkimässä merenneitoja. Merenneidoilla oli monesti joku pulma, esim. rikkoontunut pyrstö, ja delfiinit auttoivat neitoja löytämään taikakristalleja, jotka parantaisivat haaverit. Ai että oli ihanaa ja helppoa reissata esikoisen kanssa! Tästä täytyy tehdä tapa!

Tänään keskiviikkona nautittiin vielä hotellin valmiista aamupalasta ja sitten leikkihuoneen kautta kotimatkalle. Junassa oli rauhallinen tunnelma ja tyttökin jo kaipasi kotiin.

Vaikka reissussa tehtiin paljon lapsen toivomia asioita, itsekin sain tosi paljon. Oli ihana nähdä lapsen ilo, riemu ja odotus sekä se kun hän kaivautui väsyneenä kainalooni kotimatkalla junassa. Pitää kädestä paljon. 💓 Erityisen kivoja olivat myös iltahetket aikuisten kesken lasten nukkuessa sekä rupattelut mukavien ventovieraiden kanssa eri tilanteissa. Sääkin suosi.

Nyt lepoa ennen tytön synttäriviikon tohinoita. Olen luvannut hänelle merenneitokakun ja parin viikon päästä pidetään isot juhlat.
 

Pikainen moi!

Toukokuun lopun tohinoita täällä: lasten kevätjuhlia, pieniä reissuja, parisuhdeaikaa, kesäsuunnitelmien tekemistä, kyläilyjä, ketodieettiä, ulkoilua ja puutarhahommia. Eli sitä tavallista keväistä säpinää. Palaan asioihin vielä paremmalla ajalla. Nyt on mentävä rauhoittumaan perjantai-iltaan miehen kainaloon.

 

Prinsessamekkoja

Meillä asuu lähes viisivuotias Frozenin prinsessa Elsa. Joka aamu hän saapuu huoneestaan uuteen vaaleansiniseen mekkoonsa pukeutuneena ja sanoo silmät loistaen: "tadaa!". Minä olen kuulemma palvelija, pikkuveli Sven-poro ja isä toimittaa Kristoffin virkaa. 💙

Tytön taaperoaikoina olin erityisen tarkka hänen vaatteistaan. Ostettiin pääosin kotimaista, värikästä printtiä, iloista ja ööh, kallista. Vaatteet olivat aina puhtaat ja täydellisen ehjät. Yläosa, alaosa ja kengät sointuivat yhteen kivasti: ei liikaa samaa väriä, mutta sillei sopuisasti, tiedättehän. Edelleenkin omaa silmää miellyttää sellainen tasapainoisuus, mutta enää en jaksa olla niin tarkka käytännössä.

Nykyään annan lapsen päättää aikalailla itse, mitä hän haluaa pukea. Tottakai minä olen se, joka ostaa ne vaatteet sieltä kaupasta ja mahdollistaa ne, mutta neiti itse valitsee, mistä tykkää ja mitä suostuu käyttämään. Joinain päivinä se tarkoittaa, että meillä on kokopinkki lapsi. Vaikka pinkki ei ole edes hänen lempivärinsä. Se on kai edelleen violetti ja Frozen-innostuksen myötä tietysti myös vaaleansininen. Nyt olen kahtena aamuna antanut hänen pukeutua Elsaksi kerhoonkin. Siis sellaiseen suureen prinsessapukuun, jossa on kimalletta ja harsokangasta. Myös kerhokuvassa hän halusi olla Twilight Sparkle (My Little Pony).

Aluksi en halunnut ostaa pitkään aikaan mitään kaupallisia tuotemerkkejä, joissa näkyy lastenohjelmista tuttujen hahmojen kuvia. Vähitellen päästin kuitenkin irti vakaumuksestani, koska näin miten lapsi itse rakasti juuri niitä. Ei mulla ollut sydäntä kieltää häntä. Halusin myös, että hänellä on yhteisiä juttuja kavereiden kanssa.

Prinsessavaihe kestää varmaan vain lyhyen aikaa. Olkoon siis prinsessa vaikka joka päivä! Ja vaikka röyhelömekkovaihe kestäisi pitkäänkin, saakoon itse valita missä vaatteissa on hyvä olla. Ja voinhan minäkin toki vähän ehdotella omia suosikkejani, jos joku niistä sattuisi kelpaamaan. Olen iloinen, että esimerkiksi mintunvihreät haaremihousut kelpaa, sellaiset haalarimalliset ohuilla naruolkaimilla. Muistuttaa lapsen mielestä kuulemma Jasmin-prinsessan housuja! 💙

Työjuttuja pitkästä aikaa, iiks!

Mulla on tällä viikolla ekat viralliset työjutut! Jännää ja kivaa! Sain siis uuden vakituisen työn, mutta en ole siitä kirjoittanut tarkemmin, koska ei ole tehty virallista sopparia vielä. Olen kuitenkin tosi onnellinen!

Fiilikset elokuun alusta vaihtelee iloisesta optimismista raastaviin kauhukuviin. Välillä uskon selviytyväni ihan kivasti ja toisena hetkenä tekee mieli itkeä. Heh, kaipa se kuuluu tähän elämäntilanteen muutokseen muutenkin. Kotiäitiys on ollut niin merkittävä jakso mun elämässä, voi haikeus sentään.

Myös oman epätäydellisyyteni hyväksyminen on ollut mulle aina vaikeaa. Töissä on vaan pakko taas hyväksyä, että uusia asioita on miljoona ja kaikkea ei voi hallita samantien.

Päällisin puolin oon kuitenkin tosi innoissani. Vaan kyllä se jännitys siellä taustalla pyörii. Ja onhan se luonnollistakin. On vaan mielenkiintoista, kuinka se putkahtaa välillä esiin epätoivon lailla ja sitten se on taas yhtäkkiä kuin poissa.

Lapsille tekee varmasti hyvää mennä päiväkotiin, kunhan tottuvat viikkorytmiin. Parasta on, että saatiin heille hoitopaikka meidän kodin naapurista! Aamulla on superhelppo heittää lapset hoitoon ja iltapäivälläkään kotimatka ei pitkitä päivää suotta. Myös oma työmatkani on todella mukava! 💛 

Lasten etu vankistaa mieltä epäilyn hetkinä. Kaikesta selvitään ja kaikkeen totutaan, koko perhe. Miehellekin tilanne on uusi. Kotona ei olekaan vaimo aina odottamassa töiden jälkeen ja jonkinlainen dynamiikka perheessä muuttuu, kun molemmat aikuiset käyvät palkkatöissä. Se tekee varmaan ihan hyvää meille kaikille.

Kiitollisuutta ja iloa hautajaisissa

Kävin viikonloppuna mummuni hautajaisissa. Tilaisuus oli pieni ja kaunis. Aurinko paistoi ja kirkko oli hieno. En ole oikeastaan ollut kauhean surullinen tai apea. Sanoinkin äidilleni, että en oikein osaa surra vanhojen ihmisten poismenoa. Minulla on ennemminkin tapa iloita kyseisen ihmisen pitkästä ja rikkaasta elämästä sekä kiitollisena ajatella niitä hyviä asioita, joita olen häneltä saanut. Tottakai haikeutta on ja tippa tulee silmään, mutta eihän vanhan ihmisen lähteminen yllätyksenä tule.

Oli itselleni tärkeää, että kävin katsomassa mummua sairaalassa juuri ennen hänen kuolemaansa. Lähdin Pohjanmaalle ex tempore keskellä arkiviikkoa kun tuli sellainen olo, että nyt jos koskaan. Ja niinhän siinä kävi, että mummu kuoli seuraavana päivänä. Onneksi menin käymään. Oli ihana nähdä kaunis mummu ja sanoa hänelle, että kaikki on hyvin. Kuolemasta jäi levollinen olo. Oikeastaan ensimmäisen kerran. Lapsesta asti olen nimittäin joutunut kohtaamaan traagisiakin kuolemantapauksia, kun luokkakavereita on lähtenyt eri tavoin ja yllättäen. Silloin surukin on tietysti erilainen.

Me kaikki kuollaan jossain vaiheessa ja on hienoa, jos saa elää yli 90-vuotiaaksi. Vaan kyllähän toki hautajaiset saavat ajattelemaan omaakin elämää ja sitä, miten sen lyhyen ajan haluaa viettää. Millainen haluaa olla itselleen ja toisille. Hautajaisissa näin myös paljon serkkuja, joita en ole nähnyt yli 20 vuoteen. Oli kotoisa ja lämmin olo lapsuudesta tutussa porukassa.

Samalla reissulla yövyttiin siskon kanssa mökillä ja nautittiin rauhallisista aamuista ja illoista. Oli myös hauska nähdä meidän koko lapsuudenperhettä samanaikaisesti. Oltiin koko sakki koossa pitkästä aikaa.

Viikonloppureissut kyllä aina väsyttää. Viikon päästä olisi myös matka: miehen kanssa hotellilomalle. Vähän haikeaa jättää taas lapset, kun varsinkin kuopus on näiden parin eroyön jälkeen aina vähän reppana. Toisaalta ajattelen, että ollaan arkena niin paljon yhdessä, että kyllä lapset pärjää. Ja meille aikuisille tekee tosi hyvää nyt kerätä voimia ennen elokuisia muutoksia.

Väliaikatietoa unista!

Hei halusin vaan tulla kertomaan, että kuopuksen päiväunien lyhentäminen on toiminut tosi hyvin! Nyt on herätty aamuisin vasta 6.45 tai jopa 7. Jippii! 

Me kaikki on oltu paremmalla mielellä ja oma aamuherääminen on tuntunut huomattavasti helpommalta. Päiviin on tullut lisää energiaa ja iloa. Toivottavasti tämä jatkuu!

Aamukuuden herätyksiä

Pääsiäinen, vappu, äitienpäivä: koko ajan jotain erityistä. Ylimääräiset vapaat on olleet ihania ja varsinkin vappu oli rento ja leppoisa perhepäivä. Muuten oon kyllä ollut taas väsynyt ja siksi kirjoittaminenkin on harventunut.

Meidän lapset on alkaneet herätä jälleen aamukuudelta. Ja tiedän joo, että se ei tunnu miltään niissä perheissä, joissa herätään klo 5. Vaan meillä se tuntuu ja haittaa. Me tarvittaisiin tunti lisää uniaikaa aamuun, koska pienen kukon laulaessa aamukiekuaan herää myös koko muu perhe. Silloin herää esikoinenkin, joka selvästi tarvisisi enemmän aamu-unta.

Itselle tekee edelleen tiukkaa herätä vaativaan huutoon: "ÄITI, ÄITI, ÄITI!". Kun se tulisikin vähän herkemmin tai rauhallisemmin tai hellemmin, mutta nykyään tuo sana on aika usein latautunut nimenomaan tiukalla vaatimuksella. Kuopus (2,5v.) tietää mitä tahtoo eikä arastele sitä sanoa. Hyvä toki niinkin. Ja tahtoikä on tervettä. Mutta kuudelta aamulla herätä siihen, pompata sängystä salamana ja silti nähdä miten koko perhe herää kiukkuisena liian varhain.

No päätettiin alkaa rajoittaa kuopuksen päiväunia jämptimmin. Poikanen on aina ollut hyväuninen ja tähän asti nukkunut tasan kaksi tuntia päivällä. On herätelty sitten eikä iltaisinkaan ole ollut mitään ongelmia nukahtaa klo 20. Iltanukkumaanmenon myöhäistäminen ei ole ratkaisu eikä se edes toimi. Aloitetaan varmaan heti puolen tunnin vähennyksestä ja katsotaan seuraukset.

Toivon, että löydetään taas joku tasapaino näiden uniaikojen suhteen. Että koko perhe saisi tarpeeksi lepoa.

Kevät!

Oon nauttinut kevään saapumisesta täydellä sydämellä. Valo ja lämpö hellivät mieltä ja kehoakin, vaikka toisina päivinä huomaan myös valoisuuden väsyttävän puolen. 

Piha on sulanut ja hiekkalaatikolla tehty jo monenlaisia kakkuja. Eilen alettiin rakentaa esikoisen kanssa pientä risumajaa pihapuun ympärille. Hän oli siitä niin onnellinen. Viime syksynä kohmeiseen maahan tunkeneeni sipulikasvit on itäneet ja puskevat nyt keltaisia, valkoisia ja violetteja kukkia. Ensimmäiset voikukat näin kaupungilla ja sekös vasta on kevään (ja kesän) merkki!

Mieli on ollut hyvä ja keveä. Samaan aikaan on ollut vaikeitakin asioita elämässä, mutta huomaan kevään antaneen todella paljon energiaa ja iloa kaikkeen. Syksyn suunnitelmat on selkeät ja varmistuneet: kirjoitan niistä kun on nimiä papereissa! 💚

Eilen räjäytin yhden tilpehöörikaapin keittiössä ja järjestin sen uudelleen. Kevätpuuhia. Pieniä sisustushommia, kevätvaatteiden inventoimista, haravoimista, grillin pesua, kaikenlaista ulkoilua.

Ihania suklaakeksejä!

Ollessani ystävän luona yökylässä hän hemmotteli mua mm. suussasulavilla suklaakekseillä, jotka jätettiin keskeltä hiukan pehmeiksi. Resepti jäi kuitenkin saamatta, joten etsin netistä sellaisen. Nyt uunissa jo toinen satsi. Nää on tosi hyviä!

On muutenkin ihana päästä toisten ruokapatojen äärelle. Inspiroidun ehkä eniten juuri ystävien tarjoamasta ruoasta ja monesti kokeilen samoja sitten kotona. Usein niistä voi tulla uusia suosikkejakin ja vähintään virkistävää vaihtelua oman ruokarepertuaarini keskelle.

Välillä unohdan, että voisin tehdä ihan mitä tahansa ruokia arkeamme ilostuttamaan. Helposti tulee tehtyä aina niitä samoja, koska onhan ne helppoja ja niihin osaa ostaa ainekset kaupasta suurempia miettimättä. Ystävän tehdessä jotain uudenlaista ja huippuhyvää tajuan yhtäkkiä, että minäkin voisin.

Oon ollut kotona lasten kanssa niin monta vuotta, että ei ole ihmekään, että jotkut samat ruoat alkaa tulla jo korvista ulos. Toki vaihteluakin on harrastettu ja uusia ohjeita yritetty ottaa käyttöön. Tämäkin on yksi asia, joka muuttuu syksyllä kun palaan töihin. Koska koko perheemme syö sitten töissä ja päiväkodissa, ruoanlaittoa on selvästi vähemmän. Hassua.

Nyt uuni piippaa, pitää ottaa keksit pois. Varhaiskaalikeittokin kiehuu täyttä höyryä ja taitaa olla valmista. Löysin jääkaapin perukoilta kaalin, joka piti ehdottomasti jo käyttää pois. Nam nam!

Tein muuten tällä kertaa pienempiä keksejä ja sain aikaiseksi 26 kpl. Ohjeen mukaan kun tekee niin saa sellaisia tosi isoja. Nekin toimii 💗 mutta halusin kokeilla nyt itse näitä sirompia, tulevia kesäjuhliakin ajatellen. Tästä linkistä pääset Suklaapossun ohjeeseen: https://kotiliesi.fi/suklaapossu/sitkeat-isot-suklaahippukeksi/.

Makoisaa loppuviikkoa kaikille!

Asioilla on monia puolia

Ai että meidän lapset on nauttineet tästä takatalvesta. "Lumihommiin!" huutaa pienempikin ja lähtee mielellään rämpimään. Me monet aikuiset taas tunnutaan kaipaavan jo kevättä, varsinkin kun saatiin siitä maistiaisia jo tässä parina päivänä. Mutta kevät tulee kyllä, ei hätää. Yhtä nopeasti kuin tämä lumikin tuli parissa päivässä, voi se sulaa.

Asioilla on monia puolia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö saisi harmistua uudesta lumesta ja tuulesta ja kylmyydestä näin huhtikuun puoltaväliä lähestyttäessä. Muakin harmittaa! Sitä vaan, että on kiva nähdä lasten silti nauttivan ja ottavan ilon irti siitä mitä on tarjolla. Lapset osaa elää hetkessä. 

Viherseinä sisätiloihin

Heräsin tänään viiden maissa. Nuorimmainen halusi vessaan eikä enää nukahtanut kunnolla sen jälkeen. Itsekin pyörin sängyssä, kunnes kuudelta noustiin. Nyt istun yläkerran aulan sohvalla teekupin kanssa, lapsi katsoo lastenohjelmia ja yritän pitää hänet hiljaisena, kun toiset vielä nukkuu. Kello on 6.30.

Olen ollut tosi iloinen kasvihyllystä, viherseinästä, jonka sain toteutettua valmiiksi tällä viikolla. Nyt se ilostuttaa tässä yläkerrassa ja nauttii kevään aamuauringosta. Sain idean Kotivinkki-lehdestä ja tartuin siihen heti. Se oli helppo toteuttaa. Ostin tavallisen ja kevyen, valkoisen, kolmitasoisen seinähyllyn. Viikonloppuna appiukko-numero-2 oli meillä muissa korjaushommissa, niin kiinnitti hyllyn samalla vatupassin avulla. 

No nyt esikoinenkin on hereillä, hain hällekin banaania ja tein paahtoleivät molemmille. Istutaan kolmestaan, kuopus potkii mua hellästi villasukat jalassa ja isompi nauttii, kun sai evästä sohvalle.

Mutta kukkahyllystä. Kävin läheisessä Plantagenissa ostamassa useamman pienen kasvin ja niille ruukut. Yritin valita mahdollisimman tavallisia ja vaaleita ruukkuja, koska niin neuvottiin lehdessä. Siten kukat pääsevät enemmän esiin. Toki osa ruukuista oli myös vanhoja.

Kokonaisuudessaan meni noin 45 minuuttia, kun järjestelin kasvit hyllyyn. Vaihdoin muutaman kerran ruukkuja ja kokeilin erilaisia sommitelmia. Kun sisustan, kuuntelen sisäistä fiilistä, joka kertoo aika nopeastikin, että toimiiko joku juttu. Onnistunut lopputulos tuntuu kevyeltä, luontevalta ja rauhalliselta. Jos mielessä pyörii epämukava olo, yleensä hommassa vielä mättää joku. Joko tavaraa on liikaa tai liian vähän, tai sitten väreissä on jotain pielessä. Tai tavarat eivät asetu sopuisasti toistensa kanssa. 

Muutama minikasvi jäi yli. Vein ne esikoisen huoneeseen, mistä hän oli kovin tyytyväinen. Aika hyvin onnistuin hankkimaan sopivan määrän. Yritin olla tarkkana kaupassa etten ostaisi innoissani liikaa. Vanha ruskea ruukku kävi myös hyvin kokoelmaan.

Olen tosi iloinen, että sain tämän aikaiseksi. Monesti sisustusjutut jäävät pikkulapsiarjen jalkoihin. Nyt voin ihastella vihreitä kasvejani heti kun astelen aamulla makuuhuoneesta. Vielä kun saisi ne pysymään hengissä. Yritän kastella vain kerran viikossa.

By the way, kello on nyt 7.28. Tasan tunti meni tällaisen pienen jutun kirjoittamiseen lasten touhutessa koneen ympärillä. Valokuvakin oli jo otettu aiemmin. Telkkarissa menee Popi-kissa, yksi mun suosikeista.

Tavoitteena aamuvirkkuus

Meidän 2,5-vuotias kuopus on alkanut heräämään aina vain aiemmin. Muutos alkoi muutama viikko sitten kun valokin lisääntyi. Se voi toki myös liittyä päiväunien pituuteen. Hän on ollut vauvasta asti erittäin hyväuninen ja edelleen nukkuu helposti kahden tunnin päikkärit, enemmänkin jos ei heräteltäisi. No näistä aamuista. Ensin hän heräsi klo 7, sitten 6.45, sitten 6.30, toissapäivänä 6.15 ja tänään tuli enkat klo 6.10. Auts.

Luin Hesarin verkkolehdestä (17.3.2019) jutun, jossa kerrottiin aamuvirkuista ja iltavirkuista. Minä haluaisin olla aamuvirkku. Tykkään rauhallisista aamuista. Lisäksi väsyneenä väkisin herääminen on mun mielestä totaalisen kamalaa. Ja meillä tosiaan tämä nuorimmainen aloittaa aamunsa huutamalla vaativasti "ÄITIIII" niin monta kertaa että menen. Hän odottaa sängyssä kunnes hänet haetaan. Kun mies toisinaan nousee lapsen kanssa, lapsukainen kiukuttelee äidin perään kovaäänisesti, johon viimeistään herää sitten koko perhe.

Väkisin ja liian räväkästi herääminen tuntuu mulla kehossa: silloin huomaa tekevänsä vastoin sen toiveita. Nouseminen väkisin lähes sattuu: aivoihin, kehoon, mielialaan. Siksi mun olisi ihan järkevää kääntää omaa sisäistä kelloani iltakukkumisista aikaiseen nukkumaanmenoon.

Hesarin artikkelissa kerrotaan kolme keinoa, joilla voi siirtää sisäistä kelloaan. Valo on niistä nopein. Se tarkoittaa, että kirkasta valoa suunnataan silmiin aamulla kello viiden ja yhdeksän välillä. Se tapahtuu luontaisestikin tähän vuodenaikaan, kun vain alkaa herätä aiemmin ja avata verhot. Aamut kun on niin valoisia. Toinen keino on liikunta. Se tosin ei toimi yhtä nopeasti. Liikkua pitäisi aamulla tai viimeistään vähän keskipäivän jälkeen, hengästyen ja sykettä nostaen, pari kolme kertaa viikossa. Kolmas keino nimetään sosiaaliseksi aikatauluksi. Se tarkoittaa sitä, että pitäytyy säännöllisessä päivärytmissään, syö tiettyinä aikoina ja iltaisin välttää kehoa ja aivoja kiihdyttäviä tekemisiä, esim. liikuntaa ja työasioiden hoitamisia.

Olen selvästi alkanut tottua tähän uuteen rytmiin eikä nouseminen ole kirpaissut enää niin paljon kuin alussa. Onni on myös se, että miniaamuvirkku on alkanut viihtyä lastenohjelmien parissa. Se on ainoa tapa pitää hänet hiljaisena niin että toinen lapsi saa vielä nukuttua. Pienen kodin haasteita.