Flunssa kintereillä

Nyt se hiipi meillekin: ensimmäinen flunssa. Toinen lapsista oli eilen pois hoidosta ja sormet ristissä seurataan, pysytäänkö me muut terveinä. Ihan uusia juttuja tuli taas eteen, kun piti miehen kanssa neuvotella, kumpi jää töistä pois hoitamaan lasta. Ja entäs jos lapsi sairastaa monta päivää putkeen?

Me hoidetaan asia tasapuolisesti vuorotellen. Ei ehkä kuitenkaan vuoropäivin vaan sairausjaksoittain tai ainakin parin päivän pätkissä. Helpompaa ehkä työyhteisöille kun tilanne ei vaihdu päivittäin. 

Tää on meille ihan uusi asia ja oon jotenkin tosi kiitollinen suomalaiselle järjestelmälle, jonka ansiosta töistä saa ja voi jäädä pois sairasta lasta hoitamaan. En tiedä miten tämä on järjestetty muissa maissa, mutta tuntuu suorastaan erikoiselta jäädä kotiin kun ei ole itse kipeä.

Lapsi alkoi paranemaan hyvin sairaslomapäivän aikana ja heti tänään pääsi jo päiväkotiin. Tuli hyvä mieli siitä, että uskalsin kuunnella itseäni ja omaa vaistoa lapsen päiväkotikuntoisuudesta.

Omissa töissä jatkuu jännitykset. Yritän ajatella, että ei kannata ajatella mitään jännittäviä asioita liikaa etukäteen. Niitä tulee nimittäin koko ajan lisää eivätkä ne juurikaan helpotu ajattelemalla. Hoidetaan asia kerrallaan. Jatkuva jännityksessä eläminen väsyttää eikä siltä voi oikein välttyäkään. Tsemppaaminen on raskasta. Oon kuitenkin ylpeä siitä, miten paljon oon jo näiden viikkojen aikana oppinut ja millaisia asioita olen osannut hoitaa. Töissä on edelleen mukavaa.
 
Viikonloppuna käytiin Pohjanmaalla mökillä ja se oli tosi virkistävää ja rentouttavaa. Työasiatkin unohtuivat jopa vuorokaudeksi, heh. Ulkoiltiin koskella ja metsäpolulla, kävin ostamassa jotain pientä syksyistä kotiin, pääsin puusaunaan ja nukuttiin ihanassa hirsimökissä upean tähtitaivaan (!) alla. Se olikin syksyn eka tähtitaivas mulle. Mahtavaa!

Päivät on erilaisia

Jokainen päivä on ihan omanlainen mun töissä. Myös fiilis on joka päivä vähän erilainen. Yhtenä aamuna saatan ikävöidä omia lapsia tosi paljon ja toisena päivänä lähden aivan kivuttomasti töihin. Välillä väsyttää jotenkin erityisen paljon eikä huvittaisi nousta aamulla ja välillä toimin automaattisesti ja aamu sujuu jouhevasti.

Myös iltapäivät kotona on erilaisia. Tyhminä päivinä en jaksa olla omille lapsille läsnä ja kiukuttelen vaan. Hyvinä hetkinä nautin yhteisistä leikeistä tosi paljon ja saatetaan käydäkin vielä jossain, vaikkapa ostoksilla tai kirjastossa. Tähän mennessä en ole kuitenkaan malttanut arki-iltoina olla poissa omien lasten luota. Vaikka todella kaipaan omaakin hengähdyshetkeä.

Hoen itselleni joka päivä, että "armollisuutta, delegointia, perustehtävää". Töihin lähteminen ei ole juurikaan harmittanut, mutta surua ja kaipuuta on välillä ilmassa yhden elämänvaiheen päättymisestä. Olisi ihana olla lasten kanssa enemmän kuin nyt. On ikävä. Varsinkin kun on tottunut olemaan heidän kanssa aamusta iltaan.

Töissä on ollut paljon uutta, jännää ja kivaa. Uusi työnkuva hirvittää ja kiehtoo yhtä aikaa. Kohta jo kolme viikkoa takana. En ole nähnyt ystäviäkään aikoihin. Olisi jo mukavaa.

Pitäisi omassa mielessään muistaa, että olin töistä poissa yli viisi vuotta. Se on pitkä aika. Ei pitäisi harmistua siitä, että lukuisat vaikeat asiat tuntuvat välillä hyökkäävän päälle ihan puskista. Täytyy muistaa hengittää ja mennä rohkeasti suoraan asioita kohti: kuin ylittäisi suurta aaltoa pienellä veneellä. Kaikki järjestyy.

Mun lapset on nyt myös aloittaneet päiväkodissa. Se on mennyt ihan ok. Harmittaa vaan, että en ole itse päässyt kovinkaan usein heitä viemään tai hakemaan, ts. jututtamaan päiväkodin kasvattajia. Isompi kyllä nauttii kavereista ja pärjää hyvin, kuopus ikävöi vähän enemmän. Ei kuitenkaan kuulemma jatkuvasti itke. Mutta toki hoidon aloitus näkyy hänessä selvästi. Iltapäivisin musta tuntuu, että haluaisin hukkua omien lasten tuoksuun ja pitää heitä sylissä koko loppupäivän. Tekisi mieli silittää ja pitää heitä kädestä koko yön.

Viikonloput on ihania. Kun tehdään aktiivisesti asioita, aika tuntuu pidemmältä. Viime lauantaina käytiin heti aamusta retkellä läheisellä kukkulalla. Otettiin keksit mukaan ja mentiin ihastelemaan syksyn värikästä luontoa. Iltapäivällä ehdin piipahtaa itekseni kaupungilla ja poimia herukoita maalla. Sunnuntaina meillä kävi yllätysvieraita ja mulle tuli migreeniä, joten iltapäivän kyläilyretki piti perua. Iltapäivä hengailtiin kotona ja illaksi siivottiin kevyesti. Ensi viikonloppuna mennäänkin mökille. Ihanaa. Muita ajatuksia sinne ei ole kuin rennosti ottaminen ja luonnossa oleminen, nukkuminen ja löhöily.

Ekan työviikon kuulumisia

Viikko meni epätodellisen nopeasti. Päivät katosivat tuhkana tuuleen.

Oikeastaan vain ne edellisen viikon kaksi ensimmäistä työpäivää olivat hankalia ja erityisen jännittäviä. Oli sellainen olo, että en osaa tarttua mihinkään. Nukuin todella huonosti myös to-pe-välisen yön ja olin fyysisesti melko rikki seuraavat päivät. Heräilin yöllä enkä saanut unta. Silmät punaisina ja verestävinä, sumua ja särkyä päässä sekä heikotusta. Sunnuntaina olo oli suorastaan karsea. En osannut kuitenkaan edes huolestua, kun ajattelin, että kaikki johtuu enimmäkseen univelasta ja ehkä liian vähäisestä syömisestä. Ja nämä tietysti johtui stressistä. Makasin aamusta iltaan peiton alla, söin enemmän ja aloin toipua.

Maanantai oli vielä totuttelua, mutta tiistaina olin jo täysipainoisesti mukana. Aloin saada kiinni työtehtävistä ja pääsin juttelemaan pomon kanssa asioista, jotka jännittää

Tiistain kieppeillä alkoi olla helpompaa ja jotenkin kevyempää. Iltapäivisin seuraavan päivän työasiat ei enää ahdistaneet ja uni alkoi tulla iltaisin ja öisinkin, jos satuin heräämään. Edelleen työasiat pyörii mielessä herkästi, mutta hellävaraisesti siirrän ne taka-alalle. Jaksamisen lisääntyessä yritin myös keksiä viikon varrelle kivoja rauhallisia tekemisiä iltapäiviin, jotta saisin ajatukset muualle. Se tuntui onnistuvan.

Loppuviikolla sain tehdä melko paljon tietokonehommia. Ne muistuivat mieleen nopeasti. Opin myös lukemaan ja lähettämään sähköpostia, ilmoittautumaan koulutuksiin ja tallentamaan pilveen. Heh. Tuntuu hassulta pyytää työkaveria auttamaan perusasioissa, esim. näyttämään miten saa tulostettua väritulosteita. Oon kuitenkin päättänyt, että kysyn ihan kaikkea, tyhmääkin. Sitten monesti huomataan, ettei kukaan muukaan oikein osaa sitä asiaa. Meillä tuntuu olevan tosi kiva työporukka. Oon siitä tosi onnellinen.

Viikonloput tuntuu nyt aivan ihanilta, vähän lyhyiltä tosin. Myös arki-iltapäivät on kivoja, kun pääsee töistä. Lepoa kaipaan paljon ja välillä omaakin aikaa, mutta toisaalta en malta lähteä omien lasten luota. Heilläkin on uusia kuvioita, kun päiväkoti alkoi viime torstaina. Vaikka vapaa-aika on ihanaa, töissäkin on kivaa. Tuntuu hyvältä tehdä asioita, saada aikaan, tuntea itsensä tärkeäksi ja onnistua.

Lounassalaatin pohja ♡

Ekat työpäivät 5v tauon jälkeen

Hei, elossa ollaan!

Työt alkoi eilen. Kaksi yötä oon nukkunut tavallista huonommin: jännittänyt ja heräillyt kesken yötä. Viime yönä heräsin kahden aikaan siihen, kun yöperhonen istui mun leualla. Huitaisin sen pois, havahduin enkä saanut unta puoleentoista tuntiin. Ajatukset lähti samantien laukkaamaan, ei niinkään huoliin vaan yleisesti kaikkeen uuteen. Yön ajatusseikkailut vaikuttivat kyllä sitten tähän päivään. Olin tosi väsynyt jo aamulla. Töissä meni silti ihan hyvin, mutta iltapäivällä hoipertelin kotona ja lojuin sohvalla kunnes lapset tuli mummulasta hoidosta.

Eilinen päivä meni töissä ihan vaan ihmetellessä. Seisoskelin, tuumailin, opettelin ensimmäisiä nimiä, pohdiskelin mistä aloittaa, lauloin muutaman laululeikin, tsekkailin meininkiä, esittelin itseäni kaikille vastaantulijoille. Oli vaikea tarttua mihinkään hommaan, piti ensin vähän katsella. Tänään tuntui, että sain jo jotain aikaiseksi. Aloin saada asioista vähän kiinni ja uskalsin pitää työkännykkää omassa taskussa. Heheh. Muistelin tuttuja käytäntöjä ja alkoi tuntumaan, että kyllähän mä tän osaan. Lupauduin vastuutehtäviin.

Työpäivän jälkeen oli ihana tulla kotiin. Tänäänkin koti tuntui ihan oikeasti siltä paljon puhutulta turvapaikalta ja oli ihan sama miten paljon tavaraa vyöryi eteisessä vastaan. Oli vaan ihana olla kotona. Parasta oli nähdä muu perhe iloisena odottamassa.

Ensimmäistä päivää jännittää tietysti eniten. Sitten kun se on takana ja pieneksi hetkeksi huokaisee, muistaakin yhtäkkiä, että "niin joo sinne pitää mennä huomennakin, voi ei!" Jännityksestä ei päässytkään heti eroon. Luulen, että aika nopeasti sen korkein huippu kuitenkin tasoittuu. Pian oppii näkemään, mitkä asiat työpaikalla tuntuvat vaikeimmilta ja mitkä olivatkin ihan helppoja. 

Monesti tuntuu käyvän niinkin, että ne asiat joita jännitti eniten, sujuvat ongelmitta. Sitten voi tulla yllättäviä muita juttuja, joiden kanssa joutuu enemmän vastakkain. Kaikesta kuitenkin selviää ja kaikkea täytyy muutenkin koko ajan kysellä. Opettelua, opettelua.

Ensimmäinen päivä tuntui jollain tavalla kaoottiselta, mutta tänään oli jo huomattavan erilaista siihen verrattuna. Asiat oppii parhaiten tekemällä ja kyllä kahdeksan työtunnin aikana ehtii jo tekemään kaikenlaista.

Nyt viikonlopun viettoon ja iltarauhaan. Meen katsomaan yhden jakson Orange Is the New Blackia. Sen viimeinen kausi tuli juuri Netflixiin. Sitten nukkumaan. Ihanaa kun ei tartte huomenna lähteä aamulla minnekään. Mieskin tulee kotiin mökkireissulta ja ystävät tulee työnalkajaiskahville, kivaa!