Uuteen uraan pelosta huolimatta

Elämä on pitänyt viime viikot kiireisenä, sekä hyvässä että pahassa. Olen onnistunut toisinaan pysymään kirkkaissa energioissa ja välillä tarponut tahmeassa suossa ajatuksineni. Ratkaisu on nyt kaiken kipuilun jälkeen kuitenkin löytynyt, hurraa! Olen ottanut askeleen kohti uudenlaista suuntaa. 

Askel on ollut ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutukseen hakeminen. Kokonaan uutta, kokonaan erillistä varhaiskasvatuksesta, johon olen vuosikausia rakentanut ja liittänyt identiteettiäni. Siksi jo pelkkä koulutukseen hakeminen on ollut älyttömän suuri asia. Se osuu lapsuudesta asti luotuun opettajan identiteettiin ja pakottaa sitä muuttumaan. Se osuu niin moniin pelkoihin.

 

Tuntuu suorastaan hurjalta, että olen vihdoin alkanut edistää tätä urasuunnan muutosta, koska olenhan minä sitä ajatellut salassa jo pitkään. Tai jos en tietoisesti ajatellut, niin se on ainakin häivähtänyt mielessä niinä hetkinä, kun usko nykyiseen alaan on horjunut. Ja olen minä sitä sisäisesti huutanutkin ja uupumuksessa itkenyt, kun olen joutunut jatkuvasti venymään varhaiskasvatuksessa. Mutta aiemmin en ole kuitenkaan tehnyt asialle mitään konkreettista. En ole uskaltanut katsoa laatikkoni ulkopuolelle.

Tein myös uuden instatilin itselleni: sydamellapauliina. Yritän ajatella, että mun ei tarvitse tietää, mitä tästä tulee, kunhan alan toimimaan, tekemään. Paljolti sellainen olo mulla on ollutkin, että olen tehnyt asioita kuin hypnotisoituna, vaikka en ole oikein edes käsittänyt kaikkea. Olen mm. keksinyt ja ostanut verkkotunnuksen, alkanut rakentaa nettisivuja ja uutta blogia, opiskellut yrityksen perustamista ja nyt, hakenut uuteen koulutukseen. On tuntunut, että on vaan joku sisäinen pakko tehdä näitä asioita.

Olen samaan aikaan aivan liekeissä innostuksesta ja voimaantumisesta, ja samalla peloissani. Kirjoitinkin uuteen instaani pelosta. Hylätyksi tulemisen pelko, epäonnistumisen pelko, näkyväksi tulemisen pelko, monenlaisia perustavanlaatuisia, suuria pelkoja.

Pelot ovat usein tiedostamattomia ja asuvat syvällä. Emme edes näe pelkäävämme, mutta jokin meitä silti rajoittaa ja estelee elämässä. Vaivihkaa pelko estää tekemästä asioita ja saa tyytymään ok-elämään ja ajattelemaan, että ihan hyvähän se on näinkin. Pelko estää muuttumasta, tavoittelemasta uutta, puhumasta avoimesti, olemasta aito, esiintymästä, laihtumasta, vaihtamasta työpaikkaa, irtaantumasta huonoista ihmissuhteista, mitä kenelläkin.

Olen joskus tehnyt tietoisen päätöksen kulkea pelkoja kohti, yksi pelko kerrallaan. Se on osa elämäntapaani. Pelon läpi käveleminen on rankkaa, mutta se kannattaa. Syyslomaviikolla kun pohdin koulutusasiaa, olin totaalisen väsynyt asian käsittelystä. Mutta se vaan piti tehdä, tuli sellainen tunne. Kun pelosta huolimatta ottaa askeleen pimeässä, on rohkea. Silloin voi saavuttaa oikeaa muutosta, voimaantumisen kokemusta ja oppimista, syvällistä elämisen tunnetta. Elää täysillä sydämestä käsin. Ja kun on tehnyt jotain pelottavaa, on tärkeä istua alas, huokaista, levähtää ja antaa kiitos itselle, huomata suuri askel. 

Joskus pelottava asia näyttää toisten mielestä pieneltä ja mitättömältä. Se voi olla esim. autolla ajaminen keskustassa, soittaminen puhelimella, ajanvaraaminen lääkäriin, jonkun asian sanominen rehellisesti toiselle. Saat pelätä sellaista, se on ihan ok. Mieti kuitenkin, kuinka kauan haluat olla tässä tunteessa ja antaa sen vaikuttaa elämääsi. Kuinka kauan haluat pysytellä pelossa, joka rajoittaa elämääsi?

Vähitellen minä opettelin ajamaan autolla kaupungissa, yksi reitti kerrallaan. Yksi puhelinsoitto kerrallaan, paperille kirjoitettujen vuorosanojen kera. Yksi ajanvaraus kerrallaan väkisin ajatellen, että olen sen arvoinen ja minulla on siihen oikeus. Yksi ääneen sanottu mielipide kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Ja nyt olen tässä, haluan olla ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, valmentaja ja auttaja. Siihen pyrin, yksi askel kerrallaan.

En osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä tulevalta uralta haluan. Sen kuitenkin tiedän, että haluan auttaa ihmisiä. Haluan, että muutkin pääsevät vähitellen peloistaan ja rajoittavista uskomuksistaan ja alkavat elää täysillä, oman itsensä näköistä elämää. Haluan tuoda ihmisten elämään rakkaudellisuutta, iloa, toivoa, voimaantumista, jokaisen oman voiman löytämistä ja valjastamista käyttöön. Haluan tukea, olla läsnä ja tarjota nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, jonka jokainen ihminen ansaitsee ja tarvitsee, vaikka ei sitä aina elämäntilanteissaan pääse kokemaan.

Ei ole kiirettä saattaa asioita valmiiksi

Mulla on taipumus innostua asioista sata lasissa ja pyrkiä ajamaan ne täysillä maaliin samantien. Keskeneräisyyden sietäminen on kaivannut harjoittelua ja on tarpeen edelleen. Varsinkin nyt kun arjessa on monenlaisia hoidettavia juttuja ja samaan aikaan opiskelen paljon uutta liittyen elämänhallintaan, itsetuntoon ja yritystoimintaan.

Ei ole mihinkään kiire, Pauliina. Kaikki valmistuu ajallaan. On pakko sanoa se itselle ääneen, että menisi perille. Kaiken ei tarvitse tapahtua niin nopeasti, vaikka intoa ja kiinnostusta onkin hurjasti. Joskus on parempi rakentaa perustusta rauhassa. Jonkun asian viipyminen ei tarkoita sitä, etteikö se menisi silti koko ajan eteenpäin ja ettenkö jatkuvasti, joka päivä, kehittyisi siinä. Kaikella on tarkoitus, uskon.

Uskon kyllä siihenkin, että on mahdollista tehdä nopeita muutoksia elämässä. Haaveilen siitä, että minäkin perustaisin yrityksen parissa kuukaudessa, laihtuisin supernopeasti, saisin säästettyä puskuritilille muutaman tonnin hetkessä. Uskon vetovoiman lakiin ja manifestointiin, siihen että omilla ajatuksilla on ratkaiseva merkitys siihen, mitä elämässään saa. Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä ajatuksista, siitä että pyytää maailmankaikkeudelta, vaan itsensä kanssa on tehtävä henkinen työ. On muutettava rajoittavat uskomuksensa yksi kerrallaan kannustaviksi. Niin että alitajunta alkaa ihan oikeasti uskoa niihin hyviin asioihin: että minä ansaitsen kaikki nuo ihanat asiat elämässä. Ja sitten toisaalta täytyy oppia luottamaan, antaa periksi ja sallia universumin järjestävän asiat omalla tavallaan. Tämä on erittäin tärkeää.

Tänään tuntuu siltä, että mun on hidastettava tahtia. Ei asiat ole parista kuukaudesta kiinni. On tehtävä asia kerrallaan, jos kokee, että ne asiat ovat tärkeitä itselle ja tarpeellisia lopputuloksen kannalta. Kun keskittyy matkan varrella tekemään oikeat asiat ilolla, upea lopputulos tulee itsestään, oheistuotteena. Ja jälkikäteen voi nähdä, miten nopeasti se oikeastaan tapahtui. Etukäteen ei kannata kuitenkaan päättää, miten nopeasti kaikki käy. Toki tavoitteita on hyvä olla, mutta niihin ei kannata puskea niin että ilo häviää matkan varrella.

Rauhallinen tekeminen ei tarkoita sitä, että ei tekisi ollenkaan. Sekin on jonkinlainen oma rajoittava uskomukseni. Että täytyy antaa itsestään ihan kaikki muutokselle ja asioiden kehittämiselle, vähintään 200%. Työpaikalla, kotona, kehossa, mielessä, kaikkialla. Ja jos en anna sitä, olen epäonnistunut. Kaikki tai ei mitään. On mielenkiintoinen tunne,  kun alkaakin jarruttelemaan ja joutuu hetken aikaa sietämään kehon ja mielen kokemia vieroitusoireita. Ne kaipaavat aluksi vanhaan tapaan, juoksemiseen, kiirehtimiseen, koviin tavoitteisiin, toisten miellyttämiseen ja kaikkeen sellaiseen vanhaan totuttuun. Ja kun alkaa tietoisesti hidastamaan, tekemään toisin, se tuntuu kehossa ja mielessä epämukavuutena. Aivot yrittävät pitää kiinni vanhasta, se on niiden tehtävä: taata turvallisuutemme. Silloin on hyvä hidastaa entisestään: kävellä vieläkin hitaammin työpaikan käytävällä, vaikka tekisi mieli juosta. Aivot kyllä oppivat ja uusista tavoista alkaa tulla vähitellen automaattisia.

Nyt menen mikrottamaan santsikahvia, joka lienee jäähtynyt pannulla keskittyessäni tähän tekstiin. Kahviin lorautan kuohukermaa, sekä tänään sunnuntaina että arkena. Koska se on parasta.

 

 

Tilannekatsaus

Moi, täältä huikkaan isojen asioiden ja arjen keskeltä! Blogitauko on johtunut nimenomaan siitä, että kaikki energia on mennyt elämän uudelleenjärjestämiseen. 

Avioeropäätös tehtiin syyskuun alussa ja se oli itselle kova paikka. Olisin ollut vieläkin valmis yrittämään, mutta mieheltä loppui hänen omien sanojensa mukaan sekä jaksaminen että tahto. Eipä siinä ollut sitten enää pohdittavaa. Olin 2,5 viikkoa sairauslomalla kokoamassa itseäni: hengittämässä, lataamassa kehoa, parsimassa yhteen sydämeni palasia ja yhdistelemässä aivojeni hermoratoja uusille paikoille. Päätös syntyi miehen puolelta, mutta täysin yhteisymmärryksessä, mies vain uskalsi päästää irti nopeammin kuin minä. 

Keho reagoi eropäätökseen voimakkaasti ja aiheutti suuret shokkioireet pariksi päiväksi: makasin sängyssä, itkin. Maha oli sekaisin, oksetti, paleli. Sain syötyä yhden aterian päivässä. Shokki. Kriisi. Olin onnellinen kun jaksoin käydä suihkussa päivä-pari päätöksen jälkeen. Se oli mulle viesti itseltäni, että alkaa helpottaa. Näin myös yhtenä aamuna unta, jossa toistelin itselleni lausetta: "minä selviän tästäkin, minä selviän tästäkin". Heräsin tuohon ajatukseen, ja se oli vaikuttava hetki. Kiitos alitajunta, olet vahva. Lepäsin vähän, sain henkisen yhteyden joihinkin ystäviin, tartuin arjesta kiinni, palasin töihin, aloin tottua ajatukseen, huomasin että olen ollut tässä prosessissa jo pitkään.

Nyt on aloitettu omaisuuden jakaminen. Se ei ole aivan simppeliä, mutta uskon, että löydetään molempia tyydyttävä sopuratkaisu. Muutenkin yritetään kovasti olla ystävällisiä toisillemme ja ottaa toisemme huomioon. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Haasteita toi viime viikolla se, että suostuin vahingossa ottamaan harteilleni lisätehtäviä, joita mun työtehtävään ei varsinaisesti kuulu. Asia on vielä vähän kesken ja monimutkainen. Uskon, että universumi antaa ihmiselle sellaisia haasteita, joita hänen on hyvä oppia selvittämään. Se myös testaa, oletko oppinut sen mitä sun pitäisi ja ehkä luulitkin oppineesi. Koen tämän työasian juuri sellaisena testinä, että nyt mun täytyy huolehtia ensisijaisesti omasta jaksamisestani. Saan (ja mun pitää) pyytää apua toisilta, asettaa rajani ja kertoa ne ääneen. Teen tällä hetkellä 80% työaikaa ja työaika on jaettu viikon neljälle päivälle.

Lapsille kuuluu tavallista ja hyvää. Koululainen menee aamuisin tyytyväisenä kouluun ja viskari päiväkotiin. Viihtyvät siellä, on kavereita ja mukavaa toimintaa. Olen niin kiitollinen hyvistä ja ammattitaitoisista opettajista, jotka kasvattavat mun lapsia kaiket päivät ja joihin voin luottaa.

Itse oon käynyt sellaista upeaa unelmavalmennusta, joka on avannut mut näkemään aivan uudenlaisia mahdollisuuksia itsessäni ja tulevaisuudessani. Kerron tästä joskus lisää. Oon kuitenkin jo nyt, valmennuksen alkumetreillä, saanut lisää rohkeutta edistää omaa uraani ja luoda uudenlaisia polkuja ja teitä itselleni mm. ammatin ja toimeentulon suhteen. Niistä myös sitten myöhemmin, kun on selkeämpää kerrottavaa. Kaikki on vielä vähän sumuista itsellekin, mutta oon ottanut isoja askeleita eteenpäin. Hurraa!

Iloitsen tällä hetkellä paljon myös ystävistä, tulevasta syyslomasta, kauniista ja aurinkoisista syyspäivistä, siitä että lapsilla on kavereita ja että he voivat pääosin hyvin tämän kaiken keskellä. Iloitsen tästä kodista ja terveellisistä ruokailutavoista, jotka uivat mun arkeen suloisen salakavalasti ja vaivattomasti. Se on aivan huippua!

Uskon, että kaikki järjestyy vielä upeasti. Uskon, että maailmankaikkeus pitää musta ja meistä huolen.