Uusi blogi ja sen tarkoitus

Uusi blogi tosiaan elää ja minä elän! Nettisivut muotoutuvat minun kanssa samaa tahtia ja niitä pääsee jo nyt katsomaan: https://sydamellapauliina.fi. Sivuilta löytyy sekä blogi että lisää tietoa siitä, mihin olen menossa ja mikä mun pointti tässä kaikessa on. Sinne myös tulee lisää, kunhan ehdin sitä tuottamaan. Hatusta onkin saanut pitää kiinni, koska mun elämässä tapahtuu nyt aivan hurjasti kaikkia ihania asioita!

Uuden blogin ja nettisivujen tarkoitus on nimenomaan auttaa mua ja sua. Mua ne auttavat sillei pienesti eli toteuttamaan mun elämäntehtävää. Sua ne auttavat sen verran kuin haluat niiden tekevän ja kuinka valmis oot muutokseen. Oon opiskellut NLP-valmentajaksi ja tammikuussa alkaa ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti -koulutus. Haluan jakaa kaiken tiedon sun kanssa, ja siksi nuo sivut ym.

Instagramista löydät mut: sydamellapauliina

Lempeää joulun aikaa!

Rakkaudella, Pauliina

Uudessa blogissa kiitollisuudesta, tunteista ja avioerosta

Niin siinä taisi nyt käydä, että uusi blogi on todellakin syntynyt ja sinne alan kirjoittaa jatkossa postauksia hyvinvointiin liittyen. Tänään laitoin sinne tekstin kiitollisuudesta ja tunteista, siitä miten mun 10v. hääpäivä meni, vaikka haetaan parhaillaan avioeroa. Millaisia asioita mulle tuli siitä mieleen. Kirjoitin myös uupumuksesta, koska sekin liittyy tähän.

Jätän tämän blogini vielä tänne luettavaksi, mutta toivon, että kurkistat myös uuden blogin puolelle. Se löytyy osoitteesta: www.sydamellapauliina.fi. Olen ylpeä itsestäni, että ilman minkäänlaista kokemusta nettisivuista tms. sain kuitenkin aikaiseksi sellaiset ja uskalsin julkaista ne, vaikka tiedostan, että ensimmäinen versio on aina raakile.

Uuden blogin ja nettisivujen kaverina toimii Instagram-tili: @sydamellapauliina. Tervetuloa sinnekin! 💜 

Paljon on nyt kaikenlaista uutta meneillään. Niin paljon, että ihan hengästyttää, mutta yritän pitää hatusta kiinni ja antaa jalkojen kipittää mukana vauhdissa, jonka sydän määrää. Kohdataan taas!

Sydämellä, Pauliina

Uuteen uraan pelosta huolimatta

Elämä on pitänyt viime viikot kiireisenä, sekä hyvässä että pahassa. Olen onnistunut toisinaan pysymään kirkkaissa energioissa ja välillä tarponut tahmeassa suossa ajatuksineni. Ratkaisu on nyt kaiken kipuilun jälkeen kuitenkin löytynyt, hurraa! Olen ottanut askeleen kohti uudenlaista suuntaa. 

Askel on ollut ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutukseen hakeminen. Kokonaan uutta, kokonaan erillistä varhaiskasvatuksesta, johon olen vuosikausia rakentanut ja liittänyt identiteettiäni. Siksi jo pelkkä koulutukseen hakeminen on ollut älyttömän suuri asia. Se osuu lapsuudesta asti luotuun opettajan identiteettiin ja pakottaa sitä muuttumaan. Se osuu niin moniin pelkoihin.

 

Tuntuu suorastaan hurjalta, että olen vihdoin alkanut edistää tätä urasuunnan muutosta, koska olenhan minä sitä ajatellut salassa jo pitkään. Tai jos en tietoisesti ajatellut, niin se on ainakin häivähtänyt mielessä niinä hetkinä, kun usko nykyiseen alaan on horjunut. Ja olen minä sitä sisäisesti huutanutkin ja uupumuksessa itkenyt, kun olen joutunut jatkuvasti venymään varhaiskasvatuksessa. Mutta aiemmin en ole kuitenkaan tehnyt asialle mitään konkreettista. En ole uskaltanut katsoa laatikkoni ulkopuolelle.

Tein myös uuden instatilin itselleni: sydamellapauliina. Yritän ajatella, että mun ei tarvitse tietää, mitä tästä tulee, kunhan alan toimimaan, tekemään. Paljolti sellainen olo mulla on ollutkin, että olen tehnyt asioita kuin hypnotisoituna, vaikka en ole oikein edes käsittänyt kaikkea. Olen mm. keksinyt ja ostanut verkkotunnuksen, alkanut rakentaa nettisivuja ja uutta blogia, opiskellut yrityksen perustamista ja nyt, hakenut uuteen koulutukseen. On tuntunut, että on vaan joku sisäinen pakko tehdä näitä asioita.

Olen samaan aikaan aivan liekeissä innostuksesta ja voimaantumisesta, ja samalla peloissani. Kirjoitinkin uuteen instaani pelosta. Hylätyksi tulemisen pelko, epäonnistumisen pelko, näkyväksi tulemisen pelko, monenlaisia perustavanlaatuisia, suuria pelkoja.

Pelot ovat usein tiedostamattomia ja asuvat syvällä. Emme edes näe pelkäävämme, mutta jokin meitä silti rajoittaa ja estelee elämässä. Vaivihkaa pelko estää tekemästä asioita ja saa tyytymään ok-elämään ja ajattelemaan, että ihan hyvähän se on näinkin. Pelko estää muuttumasta, tavoittelemasta uutta, puhumasta avoimesti, olemasta aito, esiintymästä, laihtumasta, vaihtamasta työpaikkaa, irtaantumasta huonoista ihmissuhteista, mitä kenelläkin.

Olen joskus tehnyt tietoisen päätöksen kulkea pelkoja kohti, yksi pelko kerrallaan. Se on osa elämäntapaani. Pelon läpi käveleminen on rankkaa, mutta se kannattaa. Syyslomaviikolla kun pohdin koulutusasiaa, olin totaalisen väsynyt asian käsittelystä. Mutta se vaan piti tehdä, tuli sellainen tunne. Kun pelosta huolimatta ottaa askeleen pimeässä, on rohkea. Silloin voi saavuttaa oikeaa muutosta, voimaantumisen kokemusta ja oppimista, syvällistä elämisen tunnetta. Elää täysillä sydämestä käsin. Ja kun on tehnyt jotain pelottavaa, on tärkeä istua alas, huokaista, levähtää ja antaa kiitos itselle, huomata suuri askel. 

Joskus pelottava asia näyttää toisten mielestä pieneltä ja mitättömältä. Se voi olla esim. autolla ajaminen keskustassa, soittaminen puhelimella, ajanvaraaminen lääkäriin, jonkun asian sanominen rehellisesti toiselle. Saat pelätä sellaista, se on ihan ok. Mieti kuitenkin, kuinka kauan haluat olla tässä tunteessa ja antaa sen vaikuttaa elämääsi. Kuinka kauan haluat pysytellä pelossa, joka rajoittaa elämääsi?

Vähitellen minä opettelin ajamaan autolla kaupungissa, yksi reitti kerrallaan. Yksi puhelinsoitto kerrallaan, paperille kirjoitettujen vuorosanojen kera. Yksi ajanvaraus kerrallaan väkisin ajatellen, että olen sen arvoinen ja minulla on siihen oikeus. Yksi ääneen sanottu mielipide kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Ja nyt olen tässä, haluan olla ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, valmentaja ja auttaja. Siihen pyrin, yksi askel kerrallaan.

En osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä tulevalta uralta haluan. Sen kuitenkin tiedän, että haluan auttaa ihmisiä. Haluan, että muutkin pääsevät vähitellen peloistaan ja rajoittavista uskomuksistaan ja alkavat elää täysillä, oman itsensä näköistä elämää. Haluan tuoda ihmisten elämään rakkaudellisuutta, iloa, toivoa, voimaantumista, jokaisen oman voiman löytämistä ja valjastamista käyttöön. Haluan tukea, olla läsnä ja tarjota nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, jonka jokainen ihminen ansaitsee ja tarvitsee, vaikka ei sitä aina elämäntilanteissaan pääse kokemaan.

Ei ole kiirettä saattaa asioita valmiiksi

Mulla on taipumus innostua asioista sata lasissa ja pyrkiä ajamaan ne täysillä maaliin samantien. Keskeneräisyyden sietäminen on kaivannut harjoittelua ja on tarpeen edelleen. Varsinkin nyt kun arjessa on monenlaisia hoidettavia juttuja ja samaan aikaan opiskelen paljon uutta liittyen elämänhallintaan, itsetuntoon ja yritystoimintaan.

Ei ole mihinkään kiire, Pauliina. Kaikki valmistuu ajallaan. On pakko sanoa se itselle ääneen, että menisi perille. Kaiken ei tarvitse tapahtua niin nopeasti, vaikka intoa ja kiinnostusta onkin hurjasti. Joskus on parempi rakentaa perustusta rauhassa. Jonkun asian viipyminen ei tarkoita sitä, etteikö se menisi silti koko ajan eteenpäin ja ettenkö jatkuvasti, joka päivä, kehittyisi siinä. Kaikella on tarkoitus, uskon.

Uskon kyllä siihenkin, että on mahdollista tehdä nopeita muutoksia elämässä. Haaveilen siitä, että minäkin perustaisin yrityksen parissa kuukaudessa, laihtuisin supernopeasti, saisin säästettyä puskuritilille muutaman tonnin hetkessä. Uskon vetovoiman lakiin ja manifestointiin, siihen että omilla ajatuksilla on ratkaiseva merkitys siihen, mitä elämässään saa. Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä ajatuksista, siitä että pyytää maailmankaikkeudelta, vaan itsensä kanssa on tehtävä henkinen työ. On muutettava rajoittavat uskomuksensa yksi kerrallaan kannustaviksi. Niin että alitajunta alkaa ihan oikeasti uskoa niihin hyviin asioihin: että minä ansaitsen kaikki nuo ihanat asiat elämässä. Ja sitten toisaalta täytyy oppia luottamaan, antaa periksi ja sallia universumin järjestävän asiat omalla tavallaan. Tämä on erittäin tärkeää.

Tänään tuntuu siltä, että mun on hidastettava tahtia. Ei asiat ole parista kuukaudesta kiinni. On tehtävä asia kerrallaan, jos kokee, että ne asiat ovat tärkeitä itselle ja tarpeellisia lopputuloksen kannalta. Kun keskittyy matkan varrella tekemään oikeat asiat ilolla, upea lopputulos tulee itsestään, oheistuotteena. Ja jälkikäteen voi nähdä, miten nopeasti se oikeastaan tapahtui. Etukäteen ei kannata kuitenkaan päättää, miten nopeasti kaikki käy. Toki tavoitteita on hyvä olla, mutta niihin ei kannata puskea niin että ilo häviää matkan varrella.

Rauhallinen tekeminen ei tarkoita sitä, että ei tekisi ollenkaan. Sekin on jonkinlainen oma rajoittava uskomukseni. Että täytyy antaa itsestään ihan kaikki muutokselle ja asioiden kehittämiselle, vähintään 200%. Työpaikalla, kotona, kehossa, mielessä, kaikkialla. Ja jos en anna sitä, olen epäonnistunut. Kaikki tai ei mitään. On mielenkiintoinen tunne,  kun alkaakin jarruttelemaan ja joutuu hetken aikaa sietämään kehon ja mielen kokemia vieroitusoireita. Ne kaipaavat aluksi vanhaan tapaan, juoksemiseen, kiirehtimiseen, koviin tavoitteisiin, toisten miellyttämiseen ja kaikkeen sellaiseen vanhaan totuttuun. Ja kun alkaa tietoisesti hidastamaan, tekemään toisin, se tuntuu kehossa ja mielessä epämukavuutena. Aivot yrittävät pitää kiinni vanhasta, se on niiden tehtävä: taata turvallisuutemme. Silloin on hyvä hidastaa entisestään: kävellä vieläkin hitaammin työpaikan käytävällä, vaikka tekisi mieli juosta. Aivot kyllä oppivat ja uusista tavoista alkaa tulla vähitellen automaattisia.

Nyt menen mikrottamaan santsikahvia, joka lienee jäähtynyt pannulla keskittyessäni tähän tekstiin. Kahviin lorautan kuohukermaa, sekä tänään sunnuntaina että arkena. Koska se on parasta.

 

 

Tilannekatsaus

Moi, täältä huikkaan isojen asioiden ja arjen keskeltä! Blogitauko on johtunut nimenomaan siitä, että kaikki energia on mennyt elämän uudelleenjärjestämiseen. 

Avioeropäätös tehtiin syyskuun alussa ja se oli itselle kova paikka. Olisin ollut vieläkin valmis yrittämään, mutta mieheltä loppui hänen omien sanojensa mukaan sekä jaksaminen että tahto. Eipä siinä ollut sitten enää pohdittavaa. Olin 2,5 viikkoa sairauslomalla kokoamassa itseäni: hengittämässä, lataamassa kehoa, parsimassa yhteen sydämeni palasia ja yhdistelemässä aivojeni hermoratoja uusille paikoille. Päätös syntyi miehen puolelta, mutta täysin yhteisymmärryksessä, mies vain uskalsi päästää irti nopeammin kuin minä. 

Keho reagoi eropäätökseen voimakkaasti ja aiheutti suuret shokkioireet pariksi päiväksi: makasin sängyssä, itkin. Maha oli sekaisin, oksetti, paleli. Sain syötyä yhden aterian päivässä. Shokki. Kriisi. Olin onnellinen kun jaksoin käydä suihkussa päivä-pari päätöksen jälkeen. Se oli mulle viesti itseltäni, että alkaa helpottaa. Näin myös yhtenä aamuna unta, jossa toistelin itselleni lausetta: "minä selviän tästäkin, minä selviän tästäkin". Heräsin tuohon ajatukseen, ja se oli vaikuttava hetki. Kiitos alitajunta, olet vahva. Lepäsin vähän, sain henkisen yhteyden joihinkin ystäviin, tartuin arjesta kiinni, palasin töihin, aloin tottua ajatukseen, huomasin että olen ollut tässä prosessissa jo pitkään.

Nyt on aloitettu omaisuuden jakaminen. Se ei ole aivan simppeliä, mutta uskon, että löydetään molempia tyydyttävä sopuratkaisu. Muutenkin yritetään kovasti olla ystävällisiä toisillemme ja ottaa toisemme huomioon. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Haasteita toi viime viikolla se, että suostuin vahingossa ottamaan harteilleni lisätehtäviä, joita mun työtehtävään ei varsinaisesti kuulu. Asia on vielä vähän kesken ja monimutkainen. Uskon, että universumi antaa ihmiselle sellaisia haasteita, joita hänen on hyvä oppia selvittämään. Se myös testaa, oletko oppinut sen mitä sun pitäisi ja ehkä luulitkin oppineesi. Koen tämän työasian juuri sellaisena testinä, että nyt mun täytyy huolehtia ensisijaisesti omasta jaksamisestani. Saan (ja mun pitää) pyytää apua toisilta, asettaa rajani ja kertoa ne ääneen. Teen tällä hetkellä 80% työaikaa ja työaika on jaettu viikon neljälle päivälle.

Lapsille kuuluu tavallista ja hyvää. Koululainen menee aamuisin tyytyväisenä kouluun ja viskari päiväkotiin. Viihtyvät siellä, on kavereita ja mukavaa toimintaa. Olen niin kiitollinen hyvistä ja ammattitaitoisista opettajista, jotka kasvattavat mun lapsia kaiket päivät ja joihin voin luottaa.

Itse oon käynyt sellaista upeaa unelmavalmennusta, joka on avannut mut näkemään aivan uudenlaisia mahdollisuuksia itsessäni ja tulevaisuudessani. Kerron tästä joskus lisää. Oon kuitenkin jo nyt, valmennuksen alkumetreillä, saanut lisää rohkeutta edistää omaa uraani ja luoda uudenlaisia polkuja ja teitä itselleni mm. ammatin ja toimeentulon suhteen. Niistä myös sitten myöhemmin, kun on selkeämpää kerrottavaa. Kaikki on vielä vähän sumuista itsellekin, mutta oon ottanut isoja askeleita eteenpäin. Hurraa!

Iloitsen tällä hetkellä paljon myös ystävistä, tulevasta syyslomasta, kauniista ja aurinkoisista syyspäivistä, siitä että lapsilla on kavereita ja että he voivat pääosin hyvin tämän kaiken keskellä. Iloitsen tästä kodista ja terveellisistä ruokailutavoista, jotka uivat mun arkeen suloisen salakavalasti ja vaivattomasti. Se on aivan huippua!

Uskon, että kaikki järjestyy vielä upeasti. Uskon, että maailmankaikkeus pitää musta ja meistä huolen.

Sano enemmän kyllä, sano enemmän ei

Eilen olin ihan hurjan väsynyt, kun minun eka lastenhoitoviikko päättyi ja lapset lähti isälleen. Viikon varrella oli töitä, lasten sairastuminen, esikoisen ensimmäisten koulupäivien peruuntuminen sairauden vuoksi, viestittelyä opettajalle ja jälkkäriin ja varhaiskasvatukseen ja esimiehelle ja Kelaan. Oma ex tempore koronarokote (number 2) ja paljon muuttuneita aikatauluja.

Illalla kun lapset olivat lähteneet ja olin saanut teeveden tulille, sisko heitti ehdotuksen, että lähtisinkö iltaretkelle luontopolulle, jossa hän on käynyt. Niinku nyt heti-pian. Kirjoitin jo vastausta, että "en jaksa tänään, olen aivan puhki". Kunnes jostain tuli ajatus, että jospa se luonnossa kävely onkin juuri oikea juttu tähän väsymykseen. Viihdyn luonnossa ja usein kaipailen sinne, mutta jotenkin en saa aikaiseksi aina lähteä. Ja siskon kanssa on helppo mennä.

Laitoinkin teet termariin, vaihdoin vaatteet ja kaappasin mukaan Marianne-pussin jämät. Sisko kävi kaupasta evästä ja ajeltiin retkipaikalle. Pientä kävelyä metsässä, nuotio, eväät, hyvä seura, laineiden liplatus, rauhallisuus, kesäilta. Takaisin tullessa todettiin, että vieläkin väsyttää, mutta eri tavalla. Olin niin onnellinen, että lähdin!

 

Usein puhutaan ei-sanan käyttämisestä ja omien rajojen asettamisesta. Se on tosi olennainen taito, jota itsekin harjoittelen. Sen lisäksi tärkeä on kyllä. Kyllä niille asioille, jotka kumpuavat oikeasti omista arvoista ja kiinnostuksista. Ein voi sanoa ihan surutta niille, jotka tehdään vain siksi, että oma elämä näyttäisi kivalta tai kuten kuuluu tehdä tai kuten on aina tehty tai kuten muut olettavat minun tekevän. Kyllä kannattaa sanoa asioille, jotka tuottavat iloa ja kuplintaa ja sellaista poreilua, pyörivät mielessä vähänkin pidempään, nousevat ihmisen sisältä ja voivat olla aivan uusiakin. Usein käytän ohjenuorana sitäkin, että jos mieleeni tulee ajatus "tekisi mieli", niin sitä ajatusta kannattaa usein seurata. Tämä toimii mulla.

Uupumisesta toipumisen matkalla olen aina välillä miettinyt arvojani. Työhön liittyviä arvoja erityisesti, mutta myös muuhun elämään. Yksi tärkeistä arvoistani on esimerkiksi olla hyvä, turvallinen ja läsnäoleva äiti. Väsyneimpinä päivinä en jaksaisi millään leikkiä lasten kanssa, mikä tekee mut onnettomaksi. Oon myös potenut huonoa omatuntoa siitä, että lapseni ovat joutuneet elämään monta vuotta väsyneen ja masentuneen äidin kanssa. Kun tämä oikein kunnolla iski tajuntaani ja sai sydämeni särkymään viiltäviksi kappaleiksi, päätin että tästä lähtien yritän sanoa lapsille kyllä. Se ei tarkoita kaiken sallimista vaan sitä, että kun lapsi pyytää apua askarteluihin, yritän mennä. Jos lapsi etsii saksia, yritän oikeasti miettiä, missä ne mahtavat olla. Jos lapsi haluaa minut leikkiseuraksi, yritän leikkiä edes hetken, jossain vaiheessa. Jos lapsella on asiaa, pysähdyn kuuntelemaan. Jos lapsi haluaa pyörälenkille, yritän järjestää asian jotenkin. Ja samalla yritän tehdä tämän kaiken muistaen, että saan olla väsynyt ja valita myös helpomman reitin. Omaa fiilistä on kuitenkin parantanut se, että suhtaudun kyllä-asenteella lasten juttuihin. Se on linjassa arvojeni kanssa.

Yleisesti ottaen ajattelen, että on hyvä ylipäätään tehdä hieman enemmän tietoisia valintoja, että "kyllä" vai "ei". Sitä pohdintaa tarvitaan, kun opettelee omia rajojaan. Rajatkin nimittäin täytyy ensin itse oppia ennen kuin niitä voi pitää muiden edessä. Tietoisten valintojen tekeminen saa ihmisen seisomaan jämäkämmin omilla jaloillaan, maadoittaa, tasapainottaa. Vaikka mieli olisi vielä hutera, jalkoihin ja sydämeen alkaa tulla vähitellen vahvuutta. Ja koen, että hyvinvointi lähtee sydämestä, ei aivoista.

Mieti, mitä haluat, mistä tykkäät, mitä sallit itsellesi ja muille, mikä on juuri sinulle tärkeää. Sano ei. Sano kyllä. Sano, että mietit asiaa. Sano, että et tiedä. Kaikki on sallittua. 💚

Kirjoitan tahmeasti, samoin kuin elän?

Kirjoitin vuodesta 2013 alkaen blogia nimeltä Satulinnun pesässä. Lopetin tuon blogin kirjoittamisen 2017, kun kuopuksemme, lempinimeltään Ukkonen, oli puolisenvuotias.

Eksyin äsken tuonne vanhaan blogiin ja ai että, miten rennosti, luovasti ja yksityiskohtaisesti olin kuvannut meidän pikkulapsiarkea. Kirjoitustyylini oli lavea ja selittävä, mutta jotenkin luonnollinen. Ja miten paljon asioita jäi muistiin tuon blogin ansiosta! Onneksi jatkoin vähän tämänkin blogin puolelle lasten asioista, vaikka se juuri oli syynä ensimmäisen blogin lopettamiseen: epätietoisuus siitä, mitä halusin jakaa lasten elämästä. Muistan myös olleeni tuolloin tosi väsynyt sekä masentunut.

Tänään tässä hetkessä kaipaan tuota kirjoittamisen luovuutta ja rentoutta. Sitä että en pelkäisi, mitä muut sanovat ja että voisin kokea olevani hyväksytty kirjoitinpa sitten mitä tahansa. Että voisin vain kirjoittaa eikä se tuntuisi niin vaikealta ja tahmaiselta ja epävarmalta. Että ei tarvitsisi pyrkiä koko ajan täydellisyyteen kaikessa.

Ekassa blogissa en keskittynyt niinkään kielioppiin vaan arkisen sisällön muotoilemiseen mukavalla ja keveällä tyylillä. Nykyään tuntuu, että on hankala kirjoittaa, nimenomaan tahmeaa. Ei tiedä mitä sanoisi ja miten. Ehkä on myös vaikea ajatella, vaikea olla. Ehkä se todellakin on sitä, että viime vuosina en ole voinut kovin hyvin. Jospa lakkasin voimasta hyvin tuolloin 2017 alkuvuonna, kun lopetin edellisen bloginikin. Tai lakkasin jaksamasta yrittää niin kovasti.

Luovuus, hyväksytyksi tulemisen tunne, varmuus, vapaus, rakkaus ja kaikki hyvinvointi, lähtevät ihmisestä itsestään. Ne ovat jokaisessa ihmisessä sisällä sekä samalla jokaisen löydettävissä. Ja niiden löytämiseen tarvitaan rohkeutta kääntää katse itseä kohti ja ehkä nähdä, että on itse ollut luomassa itselle sellaista elämää, jossa ei viihdykään. Ja rohkeutta muuttua, tai oikeastaan vihdoin olla vain oma itsensä, näyttää itsensä ja tunteensa, voi että se onkin pelottavaa!

Ehkä tässä on juuri siitä kyse: olisi aika näyttää maailmalle, kuka olen, ja se pelottaa. Ja se heijastuu myös kirjoittamiseen.

 

Satulinnun rakentama koti hiirelle

Uusia arjen juttuja: työtä, koulua ja lastenhoitovuoroja

Työt alkoi viikko sitten! Ensin keskitin voimat ekaan työpäivään, ja kun se oli ohi, pysähdyin levähtämään. Illalla muistin, että äh huomennakin täytyy mennä töihin ja oikeasti tuo viime viikko menikin päivä kerrallaan. Joka ilta muistutin itselleni, että huomennakin on mentävä taas töihin ja sitten työpäivän jälkeen on taas vapaata. Työpaikalla kaikki asiat olivat levällään kevään jäljiltä ja hommaa tuntui olevan joka sormelle ja varpaalle, joka solulle.

Eilen maanantaina oli myös pitkä työpäivä. Töissä on vaan pakko hyväksyä se, että jotkut hommat jää tekemättä viikon, kaksi tai kolmekin, jos en vaan ehdi. Tai sitten joku muu tekee. En voi tehdä itse kaikkea nyt-heti-tässä-näin.

Huomiseksi olin sopinut jo aikaa sitten vapaapäivän, jotta pääsen rauhassa saattamaan meidän perheen esikoista eppuluokalle. Ihana vapaapäivä! Eilen tajusin lukea Wilma-viestit ja siellähän oli jo vaikka mitä. Jälkkäriin tutustuminenkin missattiin, kun en vaan ollut muistanut sitä enkä lukenut viestiä ajoissa. Nyt täytyy opetella katsomaan viestit joka päivä ja tarkistaa asetukset, että puhelimeen tulee ilmoituksia uusista viesteistä. Hyvä mieli tuli siitä, että eskarikaverin äiti tarjoutui itse kertomaan meille jälkkäristä, kun he olivat olleet infossa. Ja toinen eskarikaverin äiti ehdotti, että mennäänkö yhdessä kouluun huomenna. Eli tehtiin treffit kadunkulmaan ja siitä mennään porukalla. Tuli lämmin olo, sellainen, että en olekaan yksin näiden kaikkien asioiden kanssa.

Vähän nimittäin tuntui tänään, että kaikki asiat aivan vyöryy päälle: koululaisen sisäkenkien/tossujen ostamiset, lukujärjestys, ryhmäjaot, aikataulut, Wilman opettelu, kuopuksen hoitoaikojen ilmoittamiset, kuka vie lapset aamulla ja kuka hakee sekä missä järjestyksessä tämä on viisasta, koululaisen aamupalan antaminen kotona, toisen välipalan pakkaaminen jälkkäriin, jälkkärin maksuasioiden hoitaminen, koululääkärin ajanvaraus, lapset parturiin, omat uudet työvuorot, lasten harrastukset ja niihin ilmoittautumiset, kuopuksen uudet allergialääkkeet, vuoroviikkoinen lastenhoitosysteemi ja sen käynnistely tässä samalla, Nallepaini kuopuksen kanssa ja lasten hyvinvoinnin ja psykologisten tarpeiden jatkuva tarkkailu. 

Ja sitten se lepo, että missä välissä ehdin levätä tarpeeksi. Ja että riittääkö tämä lepoaika ja esim. viikonloppu latautumiseen. Tänään mielessä kävi ekan kerran, että voi olla, että en pysty tähä 80% työaikaan, mutta ehkä tänään nämä asiat vaan on käyneet päälle. Uskon, että arki alkaa rakentua vähitellen. Heti ei tarvitse saada valmista vaan pikkuhiljaa totutaan kaikki kaikkeen.

A-s-i-a. K-e-r-r-a-l-l-a-a-n.

Kehosuhde: isompien vaatteiden ostaminen

Mun kehosuhde on pitkään ollut haastava enkä jaksa avata sitä edes nyt tänään tähän niin laajasti kuin tuntuisi tarpeelliselta. Joidenkin asioiden kertomatta jättäminen harjoituttaa samalla perfektionismista toipumista: perfektionismiin taipuvaisena mun on usein vaikea jättää asioita kertomatta. Asiat täytyy selittää juurta jaksain tai ei ollenkaan.

Mutta siis. Kehosuhde. Rakas kehoni, joka on synnyttänyt kaksi lasta ja kestänyt valtavan määrän painetta, stressiä ja surua tämän elämän aikana, on saanut osakseen kyllä liian vähän rakkautta. Edelleen moitin sitä ja yritän puskea sitä johonkin tietynlaiseen muottiin, jonka aivoni tiedostamattomat rakenteet (ajattelusta 95% on tiedostamatonta) ovat keksineet erilaisten uskomusten ym. pohjalta.

 

Olen halunnut jatkuvasti laihtua ja ajatellut, että kun laihdun, voin paremmin kehossani ja minulla on energisempi olo. Olen edelleen sitä mieltä, että keventyminen auttaisi varmasti tuomaan lisää energiaa, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia eivätkä aina niin yksinkertaisia. Ajattelen, että kehostaan on tärkeä pitää hyvä huoli monestakin syystä, mutta siitä voi pitää huoli monella erilaisella tavalla. Uusitalo-Arolan sunnuntaisessa sähköpostikirjeessä kirjoitettiin osuvasti juuri mustavalkoisesta ajattelusta, joka sopii myös tämän asian yhteyteen.

Laihtuminen ei automaattisesti tarkoita onnellisuutta, vaikka kokemukseni mukaan olen ollut onnellinen ollessani kevyempi. Tämä on edelleen aika vaikea asia minun ymmärtää ja hyväksyä. Otin kuitenkin eilen tärkeän askeleen kohti kehomyönteisyyttä ja itseni hyväksymistä tässä hetkessä. Ajattelen, että saan haluta olla kevyempi ja pyrkiä siihen, mutta saan olla myös hyväksyvä itseäni kohtaan jo nyt. Ne eivät sulje toisiaan pois. Iso askel, jonka eilen tein, oli uusien vaatteiden ostaminen itselleni. Empaattisin silmin tilasin netistä itselleni aiempaa kokoani isommat legginssit. Halusin, että voin pukeutua kauniisti jo nyt, juuri tämänkokoisena. Tajusin käydä myös ekaa kertaa isokokoisille naisille tarkoitetussa vaatekaupassa ja löysin sieltä hyvin istuvia housuja ja paitoja.

Sanoinkin ystävälle, että en ole pitkään aikaan saanut iloa edes vaatteista. Olen ollut varmaan niin väsynyt ja keskittynyt muihin asioihin. Oli upea kokea sellaista iloa ja pitkästä aikaa koin, että olen kaunis niissä uusissa vaatteissani. Melkein tuli itku siinä kun niitä sovitin. Olin kaunis nainen!

Kehosuhdettani on haastanut erityisesti sairaslomien aikana (eli viimeisen vuoden aikana) kertynyt paino. Painoa on tullut yli 10kg eikä keho ole tuntunut yhtään omalta. Tiedän myös, että en ole ainoa, joka kokee näin. Ajattelen, että painoa on kertynyt siksi, että olen voinut huonosti muuten. Ja siksi uskon myös siihen, että se laskee kun alan voida paremmin.

Nyt iloitsen näistä uusista vaatteista, jotka kiikutan nyt kiitollisena vaatekaappiini ja samalla otan kaapista pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät mahdu mulle. Olen kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus ostaa nämä vaatteet nyt ja siitä, että ne muistuttivat mua mun kauneudesta, jonka välillä unohdan, surullista kyllä. 

Päätin, että ainakaan juuri nyt en laihduta. Keskityn muuhun hyvinvointiin ja toipumiseen, töihinpaluuseen ja ravitsevan ruoan syömiseen. Nukkumiseen, työmatkakävelyyn, luonnossa olemiseen, ystävien tapaamiseen. Laihduttamisesta luopuminen on iso päätös mulle.

 

Mustavalkoajattelu on yhtä kuin tapa laittaa asiat kahteen erilliseen ja toisensa poissulkevaan laatikkoon: joko on kaunis sää tai ei ole, ruoka on pahaa tai hyvää, vuokramökki on kiva tai kamala.

Mustavalkoajattelussakin on tietysti etunsa. Kun ajattelee mustavalkoisesti, saattaa joskus saada huippukokemuksen: No nyt kaikki on niinkuin olla pitää!

Kuitenkin tavallisempaa on joutua tyytymättömyyden ansaan: jos odotukset eivät täyty, niin sitten kaikki on jollain määrittelemättömällä tavalla huonosti.

Mustavalkoajattelu aiheuttaa stressiä sekä itselle että muille, sillä siihen liittyy usein sekä tuomitsevuutta että vaativaisuutta perfektionismiin asti.

Liisa Uusitalo-Arola

 

 

Töihin pitkän sairasloman jälkeen

Oon ollut sairaslomalla kaksi kuukautta. 

Viime talven ja kevään tein 40% työaikaa ja nyt olisi tarkoitus kokeilla suoraan 80%. Puhun tässä nyt kokeilusta, koska innostaa, kiinnostaa, hirvittää, jännittää, pelottaa, herättää toivoa, kammottaa, kutkuttaa ja mitä vielä. Terapiassa puhuttiin keväällä, kuinka tavoitteeksi voitaisi asettaa syksyinen töihinpaluu ja kohonneet energiat. Tämän oli tarkoitus toteutua itsensä kuuntelemisen, lepäämisen ja mieluisten asioiden tekemisellä. Sitten asumusero tapahtui, jäin uudestaan kokonaan töistä pois ja tuntui, että en ikinä selviydy tänä syksynä töihin.

Vasta viikko-pari sitten tajusin ja päätin, että palaisin töihin elokuun alusta, ainakin kokeilemaan himmaillen ja omaa jaksamista kuunnellen. Siitä alkoikin kaikenlainen valmistautuminen. Nyt olen ostanut työvaatteita, kalenterin ja pohtinut, miten rakentaisin itselleni tärkeät aamurutiinit tukemaan leppoisia aamuja. Olo on ok.

Tänään kun viestittelin ystävän kanssa, tajusin itsekin, että onpahan muuten ollut talvi, kevät ja kesä! Ei ihme, että on uuvuttanut. Ei ihme, että blogikin on ollut hiljainen ja iloton. 

Näen kuitenkin toivoa syksyssä. Kuten ystävä muistutti, olen syksy-ihminen. Mun vuosi alkaa syksystä ja syksyllä on aina mahdollisuus aloittaa alusta. Tällä kertaa syksyn lähestyminen on tuntunut kuitenkin erilaiselta kuin ennen: mikään ei ole enää varmaa. Paitsi että esikoisella alkaa koulu tavalla tai toisella ja kuopus menee taas päiväkotiin ja mies ei asu täällä enää ja minä olen minä, samanlainen kuin ennenkin ja samalla erilainen, edelleen herkkä kuormittumaan ja ehkä hitusen aiempaa rohkeampi olemaan vapaa.

Tuntuu ihan mukavalta, että lapsilla on vielä vähän lomaa. Ensi viikon saan miettiä vain itseäni ja sitä, miten selviydyn töihin aamuisin. On joka kerta yllättävää, miten paljon aluksi menee energiaa esim. siihen, että muistaa ottaa töihin mukaan kaiken tarpeellisen: koti- ja työavaimet, sopivat työvaatteet, siistin naaman ja tukan, säänmukaiset ulkovaatteet työulkoiluun, eväät ja muut tilpehöörit, jotka haluaa viedä työpaikalle. Ja sitten vielä valmistella nuo asiat ehkä edellisenä päivänä ja lopulta lähteä ilman kiirettä ja aamupala syötynä töihin. Tämä aamuinen töihinlähtö vaatii oikeasti aika paljon ajatusta aluksi.

Ja tottakai mua mietityttää sekin, miten jaksan tehdä 80% työaikaa yhtäkkiä. Miltä se tuntuu ja alanko väsyä uudestaan? Yritän pitää mielessä, että mun ei tarvitse tietää sitä vielä. Menen ja kokeilen ja katson. Ja sitten toimin sen mukaan.

Burnoutista toipumisessa tärkeää on sekin, että sitten kun vihdoin alkaa tuntua, että jaksaa taas,  ja ah miten ihanalta se tuntuukaan, niin ei saa siltikään kiirehtiä eikä haalia liikaa vastuita ja tekemisiä. Täytyisi muistaa, että on pitkään vielä toipilas. Ja tätä yritän nyt iskostaa mieleeni, kun palaan töihin. Että vaikka viihtyisin siellä ja jaksaisin, mitään ylimääräistä ei kannata nyt ottaa. Kalenteria ei kannata täyttää liikaa ja luulen, että se täyttyy tarpeeksi jo lasten asioista. Eli malttia vaan.

Tasapainottelua tekemisen ja olemisen välillä

Istun takapihan terassilla kahvin ja turkkilaisen jugurtin kanssa. Lapset katsovat lastenohjelmia yläkerrassa ja aina välillä huutavat jotain muka-riitaa. Kun saisi vähän rauhaa tähän arkeen, että ei tulisi aina riitoja niin paljon. Vaikka ne tottakai kuuluu sisaruuteen.

Mun viikonloppu meni kotona. Olisi ollut mukavia tekemisiä tarjolla, mutta taas piti kieltäytyä. Kieltäytyminen tuntuu usein jotenkin vääryydeltä ja laiskuudelta. Tiedostamattomassa mielessä (95% ajatuksista) kummittelee yhä uskomus, että "kunnollinen ja hyvä ihminen menee ulos kauniina päivänä ja lähtee ystävien kanssa erilaisiin aktiviteetteihin, että muuten on joko laiska, saamaton, outo tai yleisesti vain jotenkin huono."

Oman jaksamisen tarkkailu on nykyään olennainen osa mun hyvinvoinnin ylläpitämistä. On pakko kieltäytyä monista kivoista tekemisistä. Eilenkin houkutteli kovasti lähteä suppailuretkelle maaseudulle, kun rakas ihminen ehdotti. Samaan aikaan tuntui, että pitäisi kuitenkin jäädä kotiin ja vain olla. On tärkeä muistaa, että uupumisesta toipuminen kehollisesti ja henkisesti voi viedä jopa vuosia, jos siitä toipuu kokonaan koskaan, en ole siitä vielä aivan varma. Toipuminen aaltoilee ja elämä on pitkään tasapainottelua.

Ajattelen, että on myös tärkeää, että ei jää kiinni masennukseen tai uupumukseen, vaan uskaltaa alkaa toipua siitä ja rohkenee jossain vaiheessa alkaa tekemään asioita. Sitten kun voimat ovat alkaneet palautua alkuromahduksen ja siitä toipumisen jälkeen. Ja että ei määritä itseään diagnoosin tai sairauden kautta. Ei ota niitä osaksi persoonaansa. Ei tarraudu niihin. Silloin on myös helpompi toipua. Ehkä.

Mutta tasapainoilua tämä arki on: oma jaksaminen on kuin vanhanaikainen puntari, joka heilahtaa ja värisee pienestäkin asiasta. Ja se asia voi olla mikä vaan muuten harmiton.

Olen kirjoittanut nyt tämän viestin osittain sohvalla ja tässä terassilla. Samalla komentanut lapsia, estänyt heitä painamasta läppärin nappeja ja pyytämällä monta kertaa rauhaa tämän loppuun saattamiseksi. Antanut teippiä ja jutellut. Nyt pidän jalkoja koukussa penkillä ja niiden alla on kuulemma traktorin autotalli, ja traktorista tulee isäntä ja emäntä. Ajatus ei ole pysynyt kasassa mulla enää pitkään hetkeen. En pysty keskittymään, kun ympärillä pyöritään. Pieni sininen traktori ajoin minun käsivartta ja nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Ja tuntuu, että en saanut hiottua tätä tekstiä tarpeeksi, enkä ihan tiedä, mikä oli tämän pointtikaan. Koska haluaisin päästä eroon myös perfektionismista, julkaisen tämän nyt kuitenkin heti ja siten siedätän itseäni epätäydellisyydelle.

Menty ja tultu, tultu ja menty

Juhannuspäivän olin kotona lasten kanssa. Kerättiin pienet kukat maljakkoon, laitoin pöytäliinan terassille. Minun sisko lapsensa kanssa kyläilivät: syötiin hamppareita ja mansikkakakkua, käytiin uimarannalla, lapset leikkivät ja aikuiset lojuivat sohvalla. Tavallista, kotoisaa ja mukavaa. Ja se juuri oli ihanaa.

Heti juhannuksen jälkeen asumuseroonkin liittyvät tunteet alkoivat yllättäen purkautua. Koin, että nyt tunteilla oli tilaa tulla: lapsen synttärijärjestelyjen, kaikkien asioiden hoitamisten ja juhannuksenkin jälkeen. Olin myös väsynyt kaikesta tohinasta ja touhusta. Yhden iltapäivän ja illan olin erityisen ahdistunut ja itkuinen. Onneksi olin kuitenkin varannut Pohjanmaan sukulaiselta mökin, jonne oli lähdettävä. Vielä mökkireissun alkajaisiksi sain paniikkikohtauksen ollessani kaupassa. Vasta mökille asetuttuani olo helpotti. Parissa päivässä voimat alkoivat palailla, kun sain olla hiljaa, rauhassa ja yksin, keskellä vihreää ja sinistä luontoa.

Loppuviikosta lasten isä toi lapset mun luokse mökille ja vietin siellä vielä heidän kanssa pari päivää helteessä uiden ja paarmoja lätkien. Ajeltiin kotiin ja kaaduttiin onnellisina omiin sänkyihin.

Yksi sunnuntaipäivä levättiin kotona ja sitten lähdettiin yhden yön reissulle Tampereelle. Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että ei olisi kannattanut ottaa noita reissuja näin lähelle toisiaan. Olisinkin ihan mielelläni antanut lapset esim. isänsä luokse huilatakseni ihan vähän ennen Tampereen matkaa, mutta hänelläkin sattui olla juuri tuossa viikonloppumeno. Huomaan, että uupumus vaikuttaa edelleen meidän arkeen: en jaksa samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi lasten kanssa matkailu on sellainen asia, jossa uupuminen näkyy selkeästi ja varmaan vielä pitkään.

Päästiin kuitenkin hyvin Tampereelle ja onnistuin: saatiin lapsille hauska ja mieleenpainuva retki. Yksin en lasten kanssa olisi kuitenkaan pystynyt lähtemään, mutta oman siskon ja siskontytön kanssa oli mukava matkata. Ukkonen (4,5v.) oli innoissaan junakyydistä: oli viimeksi vauvana päässyt. Hurjapää uskalsi tulla huvipuistossa jopa Keinukaruselliin ja Tukkijoessakin vain nauroi, kun kastui. Tattirallia, Kantti X kantti, törmäilyautoajelua, Vauhtimadon kyytiä. Puhuva puu nauratti ja Angry Birdsin kiipeilypaikka kiinnosti. Satulintu (7v.) odotti ehkä eniten Vauhtimatoa ja uskalsi myös paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Serkun kanssa yhdessä oli kiva mennä laitteisiin. Särkänniemessä meni koko päivä ja olikin mukava olla kiireettä. Illalla poikettiin vielä Akvaariossa ja Näsinneulassa, ja itse olin siinä vaiheessa aivan puhkipoikki. Bussilla hotellille ja unta aivoille.

Seuraavana päivänä ajeltiin vielä Katujunalla Tallipihalle. Siellä lapset ruokkivat kanoja ja katselivat pupuja. Ostettiin Suklaapuodista pienet herkut junamatkalle. Kokonaisuudessaan reissu meni erittäin hyvin eikä lasten kanssa käytyjä pieniä tahtojen taisteluita lasketa tai enää muistella. Hyviä muistoja jäi.

Illalla lasten isä tuli käymään ja pötkötteli ja leikki hetken lasten kanssa. Se oli mukavaa, koska lapsillakin oli jo iskää ikävä.

Ja sitten päästäänkin jo tähän aamuun, joka oli lasten kanssa rauhallinen, levollinen ja varsin ihana. Kaikki olivat tyytyväisiä. Laitoin aamupalaa yläkerran sohvalle ja katseltiin rauhassa lastenohjelmia. Esikoisen kanssa juteltiin perimästä, opiskelusta ja viisaudesta, mm. siitä että kaikenlaista voi oppia, jos haluaa. Pienempi oli onnellinen aamukaakaosta, jota meillä ei ole ehkä koskaan tarjoiltu aiemmin. Aamupalan jälkeen lasten mummu haki heidät mummulaan ja illalla he menevät isälleen yöksi. Ovat siellä todennäköisesti koko loppuviikon yötä. Päivisin hoidan heitä, kun isänsä on töissä. Tällä kertaa lapset eivät siis juurikaan ehtineet olla tässä kotona, kun en minäkään. Mutta ihania yhteisiä kesähetkiä meillä on ollut ja yhdessä on oltu.

Ja nyt kaipaan kotona olemista, rauhoittumista. Sen järjestämistä saakin nyt harjoitella, koska jostain syystä meille olisi nyt tarjolla tosi paljon kaikkia ystävätreffejä ym. Ja harmittaa kieltäytyä niistä, mutta nyt on pakko. Jotenkin ihanakin pakko.

 

Asumuseron jälkeiset viikot täynnä touhua

Koko asumuseron jälkeinen viikko meni kodin järjestelyyn, siivoamiseen ja esikoisen syntymäpäiväjuhlien valmisteluun. Lasten fiilisten kuulosteluun, omien tunteiden tarkkailuun, miehen loppujen tavaroiden muuttamiseen. Onneksi viikon varrella oli sentään yhdet ystävätreffit, jotka alkoivat rauhallisella terassilounaalla ja ex tempore päätyivät upeaan taidenäyttelyyn ja syvällisiin keskusteluihin luonnon ja ihmisen yhteiselosta. Omien ystävien arvo on nyt korvaamaton.

Pettymystä aiheutti se, että en saanutkaan mieheltä toivomaani ja luulemaani apua muuton jälkeisessä siivouksessa ennen lapsen synttärijuhlia. Olin aiemmin ehdottanut, että palkataan siihen siivooja, mutta mies tuolloin lupasi, että auttaa itse niin säästettäisi rahaa. Tämä ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun mies unohti lupauksiaan pitää. Vaan ei siihen pettymykseen silti totu, päinvastoin, tuntuu aina vain kurjemmalta kerta toisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että hänelläkin oli paljon tekemistä. Olen silti sitä mieltä, että lupaukset täytyy pitää.

Loppuviikolla olin stressaantunut ja väsynyt kaikesta. Siivosin koko huushollin. Kävin ostamassa juhlatarjoamiset ja leivoin kolmet kekkerit. Lensin paikasta toiseen. Jos olisin laskeutunut rentoon hengailuun, en varmaan olisi enää päässyt liikkeelle. Päästin itse itseni väsymään. Lapset olivat synttäriviikonloppuna isällään kaksi yötä, mutta hoitovastuun jakaminen päivisin ei kuitenkaan onnistunut parhaalla tavalla. Koin, että olisin kaivannut lisää hiljaisia, yksin olemisen hetkiä.

Lapsen synttärit olivat tärkeät ja kivat. Hän odottaa niitä aina paljon ja nauttii silminnähden siitä, että saa olla juhlinnan keskipiste. Neitokainen sai paljon ihania lahjoja, mieluisia herkkuja sekä kauan odottamansa kaverisynttärit. Kavereille järjestin vielä ongintaa, Super-kissan taikavoiman etsimisleikkiä sekä kaikille sopivat syömiset. Tuli hyvä mieli siitä, että rakas lapsukainen sai hyvät juhlat.

Sunnuntai-iltana, kun kaikki kolmet synttärikahvit oli juotu, mulle tuli yhtäkkiä todella paha olo. Tuntui, että oksennan. Luulen, että kyseessä oli stressin purkautumisesta johtuva reaktio: tunne meni ohi, kun sain lapset nukkumaan ja huilasin sohvalla. 

 

Koko seuraava viikkokin meni toipumiseen edellisestä. Sen lisäksi oli koronarokotus, ilmalämpöpumpun asennus, työterveyshoitajan puhelu, varsiluomien poisto kosmetologilla, postipaketin hakeminen, pariterapia, yhdet kaverisynttärit ja nuhainen lapsi. Torstaina iski ikävä lapsia ja pidin heidät ex tempore kotona päiväkodista. Käytiin kotieläinpihalla, näkötornin kahvilassa sekä leikkipuistossa. Lauantaina matkustin junalla serkun rippijuhliin ja sunnuntaina kipuilin äidin stressaantuneessa seurassa.

Tämän viikon maanantaille olin varannut ihanan hieronnan, tiistaille tärkeän kampaajan, keskiviikolle pakollisen työterveyslääkärin ja torstaille jännittävän retken luonnonpuistoon. Olin ajatellut, että mukavat tekemiset piristävät ja tuovat elämään sisältöä ja erityistä iloa. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että loppukesälle en buukkaa enää yhtään mitään. Vietän kaiken vapaa-ajan haahuillen ja lojuen.

Viime aikoina erityinen piirre mun arjessa onkin ollut se, että yksikin aikataulutettu tai muuten pakollinen meno päivässä jotenkin pilaa sen koko päivän. Stressaa jo etukäteen, että muistanko tehdä sen asian ja olla paikalla ajoissa. Muistanko kaiken, mitä pitäisi. Ja sinä päivänä en osaa tehdä oikein muuta kuin odotella aikataulutettua menoa. Eli vaikka hieronnat, kampaajat ja muut olen ihan itse varannut kalenteriini sellaisina erityisen toivottuina asioina, ne ovat osoittautuneet kuormittavammiksi kuin arvasin.

Ja huomaan toki senkin, että mun aivot on ylikuormittuneet. Lyhytkestoinen työmuisti takkuilee ja joudun käyttämään paljon energiaa arjen tavallisiin asioihin, esim. kauppaostosten suunnittelemiseen, lasten aamutoimien tekemiseen ja päiväkotitavaroiden muistamiseen, kotoa lähtemiseen ja avainten mukaan ottamiseen, laskujen ajoissa maksamiseen jne. Koko ajan tuntuu, että päässä on ihan liikaa asiaa ja ne asiat jotenkin vain valuvat laajoina virtoina ulos aivoissa olevista suurista railoista. Ja yritän tunkea niitä takaisin sinne mieleen, mutta ne unohtuvat heti kun pääsevät livahtamaan ulos. Ja ratkaisuna kirjoitan ne heti puhelimelle ylös, mikä sekin sitten rasittaa, kun ne asiat ovat siellä puhelimessa odottamassa jotain. Jotain minulta tulevaa reaktiota, toimintaa, ratkaisua.

Nyt olen toiveikas. Ehkä arkemme jatkossa rauhoittuu. Ehkä osaan rauhoittaa sen. Fiilistellä enemmän. Kävellä, ajatella ja olla hitaammin.

Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.

Kaksi kotia: suru ja helpotus

Nyt meillä on kaksi kotia. Viime viikkoon oikein kiteytyi kaikki se odotuksen vaikeus, joka on noussut vähitellen tässä kevään myötä. Laastarin repäiseminen nopeasti on monesti se helpoin tapa, ja me jouduttiin odottelemaan kiskaisua puoli vuotta. Odotteluun syynä oli siis se, että haluttiin miehelle yksi tietty asunto tästä läheltä ja meidän piti odottaa sen vuokralaisten lähtöä.

Viime lauantaina laastari vihdoin irrotettiin ja ensimmäisenä ei tullutkaan suru, niin kuin olin luullut, vaan helpotus. Muuttopäivän iltana kun katsoin telkkaria lasten nukkuessa viereisissä huoneissa olin ensisijaisesti huojentunut ja helpottunut. Vihdoin raastava odotus oli ohi. Varsinkin kun tämä ratkaisu ei ollut täysin minusta lähtöisin. Työterveyslääkäri muistutti, että vaikka olin samaa mieltä, että asumusero on oikea ja ainoa ratkaisu, minä olen se osapuoli, joka ei ole voinut siihen kuitenkaan vaikuttaa. Aloite kun oli miehen. Ja sillä on merkitystä siten, että minulla on jollain tavalla erilainen taakka kuin miehellä. Vaikka tottakai jokaisella on aina omat taakkansa. Ymmärrätte silti varmaan mitä tarkoitan. 

Nyt kun mietin, niin yllättävän vahva ja voimakas olen ollut tämän kaiken keskellä. Olen tässä puoli vuotta asunut ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä on syvällinen 11 vuoden historia, kaksi pientä lasta ja joka ei enää tiedä, rakastaako vai ei. Samalla olen vasta toipumassa burn outista ja palannut osa-aikaisena töihin, sielläkin tasapainoillen. Ja silti pariterapeuttimme on usein sanonut, että ei ole koskaan nähnyt näin sopuisaa asumuserotilannetta. Olen meistä ylpeä.

Ja me ollaan aina me. En tiedä, kutsunko häntä jatkossa enää miehekseni. Sitä sanaa olen käyttänyt aiemmin. Koko tämä asumusero on jotenkin niin outo asia: mitä me edes ollaan toisillemme? Mutta sen tiedän, että me ollaan me. Meillä on yhteinen historia, yhteiset lapset, yhteinen tulevaisuus vähintäänkin lasten kautta. Hän on ainakin lasten isä. Ja onhan hänellä nimikin. 

 Muuton jälkeen ensimmäinen tunne oli tosiaan helpotus. Huomasin sen siinäkin, että kun mies tuli hakemaan loppuja tavaroitaan eilen, en olisi enää millään jaksanut sitä muuttotunnelmaa. Olin jo edellisenä iltana päässyt maistamaan helpotusta ja kun seuraavana päivänä hän tässä vielä pyöri, ahdistus palasi. Vaan heti kun hän oli lähtenyt, hartiani putosivat taas alas. Rentouduin.

Helpotus ei tarkoita ettenkö kaipaisi tai surisi. Päinvastoin koko alkuviikon itkin siellä ja täällä. Sain todella pinnistellä, kun käytiin koko porukalla lasten kanssa katsomassa isänsä uutta kotia ja lasten kakkoskotia, ja olin kateellinen tuosta uudesta, puhtaasta, kauniista asunnosta, jossa on kaksi lasitettua parveketta. Minulla kun ei ole ainuttakaan. Lasten juostessa hikipäinä riemuissaan tyhjän asunnon halki edestakaisin, minä vetäydyin vessaan itkemään putipuhdasta vedenkeitintä ja naarmuttomia seiniä. Harmitti myös anopin puuttuminen asioihin, kun oli mieheltä kysymättä hankkinut tälle vaikka mitä tavaroita uuteen asuntoon. Kun meillä oli tarkoitus jakaa ensin meidän tavarat ja miehellä tarkoitus tehdä asioita itse. Suru oli voimakkain muuttoa edeltävänä päivänä, kun tajusin, että edessä oli viimeinen ilta ja yö yhdessä. Siitäkin selvisin.

Tätä viikkoa on auttanut huomattavasti se, että mies on jaksanut halata, rapsuttaa ja jutella kun olen sitä kaivannut. Olen ollut kiitollinen hänen tyyneydestä, ymmärtäväisyydestä ja joustavuudesta. Hän esimerkiksi lupasi, että laitamme myös tämän minun kodin nyt samalla kuntoon. Teemme kauan roikkuneet asiat ja ostamme uuden vessanpöntön vanhan ja huonon tilalle. Asennamme ilmalämpöpumpun toisten osakkaiden kanssa yhtä aikaa niin säästämme rahaa ja saamme vihdoin helpotuksen tämän kodin kuumuuteen.

Suuri merkitys on viime viikolla ollut myös ystävillä. Kevään aikana uskoni joihinkin ystävyyksiin on horjunut, mutta nyt sain niistäkin iloa. Viime viikolla en osannut rentoutua yhtään tässä kotona. Onneksi tuli sovittua ystävän kanssa lounastreffit yhdelle päivälle ja siellä huomasin, että pitkästä aikaa rentouduin. Yhtenä päivänä kahviteltiin rauhassa kivan työkaverin kanssa, jonka kanssa ei ole aiemmin vietetty vapaa-aikaa. Siitäkin jäi tosi hyvä mieli. Muuttopäivälle sovittiin treffit kolmannen ystävän luo. Sekin oli hyvä ratkaisu. Lapset leikkivät ja askartelivat keskenään, minä sain jutella niitä näitä ja oleskella ystävien kauniilla takapihalla, ihastella pensasmustikkaistutuksia (joista haaveilen yhä itsekin) ja kivien seasta kasvavia yrttejä, olla kesässä. Sillä aikaa mies sai rauhassa muuttaa apujoukkojensa avulla.

Eilen olin tosi väsynyt. Varmasti keho ottaa nyt aikaa voiman takaisin keräämiseen. Eilisen piti olla rento siivoilupäivä lasten ollessa mummulassa, mutta olen oppinut kuuntelemaan mitä kroppa ja mieli tarvitsee. Sain tehtyä ruoan, katsoin hömppäleffaa naureskellen, viestittelin rakkaalle siskolle ja ystäville, makasin sängyllä, pesin pyykkiä, täytin tiskikonetta, siivosin lapsen askarteluja, vaihdoin lakanat, aloitin kirjoittamaan sopimusta minulle ja miehelle arkisista asioista. Olin ajatellut saada aikaan jotain enemmän, mutta onhan tuossakin jo monenlaista.

Tänäänkin piti olla jotenkin tehokas ja toimelias päivä, mutta näyttää siltä, että hitaasti mennään. Otinkin tavoitteeksi tälle aamupäivälle vain tiskien laittamisen koneeseen. Tiskipöydällä kun on ärsyttäviä isoja vuokia ja kattiloita. Muutaman tunnin päästä haen 6-vuotiaan aiemmin päiväkodista ja mennään kouluuntulotarkastukseen koululle. Sieltä täytyy muistaa ottaa mukaan myös kesäläksy ja halutessa voi vielä tarkistaa, keitä kaikkia samalle luokalle tulikaan. Eppuluokkalainen. Voi sitten. Tällä viikolla juhlitaan synttäreitä.

Onnen etsintää

Kävellessäni kotiin kaupungilta mietin, että olen kuitenkin saanut elää tosi yltäkylläistä elämää viime vuodet. Raha-asiat on vaivanneet taas mieltä, vaikka tiedän, että vaihtoehto olisi luottaa kaiken hoitumiseen. Olen kiitollinen, että olen saanut matkustaa, harrastaa ja hankkia hyödykkeitä, joista olen saanut iloa.

Mielessä vilahti kuitenkin, että olenko nämä vuodet kuluttanut rahaa vain saadakseni onnea ja hyvää oloa. Elämykset, uudet vaatteet ja tavarat, hemmottelut, toisille ostetut lahjat - entä jos nämä kaikki ovatkin olleet vain keinoni luoda itselleni hyvää oloa tyytymättömyyden keskelle? Olenko ollut sisäisesti niin onneton?

Kävelyllä muistin, että oikeastaan oikea onni ei löydy niistä tavaroista ja asioista, joita rahalla saa. Rahalla saa vapautta ja se on minustakin tavoittelemisen arvoista, mutta kaupasta todellista onnea ei saa.

Onni on lähempänä kuin olen muistanut. Jotenkin niin surullista, että olen vähän unohtanut sen, vaikka se oli niin ilmiselvää seitsemisen vuotta sitten. Tai en ole unohtanut, vaan ollut liian väsynyt nähdäkseni sen kirkkaasti. Sen ääriviivat ovat olleet sumeat. Suurin onni löytyy nimittäin sylistä, kainalosta ja se nukkuu kahdessa pienessä sängyssä asuntomme länsisiivessä. Se leikkii rosvoa ja poliisia, on naukuva kissa. Se soittaa pianoa nelikätisesti ja esittelee pyöräilytaitojaan. Se kapuaa syliin ja muiskauttaa suukon. 

Eniten toivon, että tämä kaikki mun elämässä tapahtuva hässäkkä palauttaa mut siihen asetukseen, jossa mulla on aikaa ja jaksamista lähteä leikkipuistoon, majaleikkiin tai pyöräretkelle. Aikaa ja energiaa olla läsnä, leikkiä, ottaa syliin, lohduttaa kiukkuista sekä nähdä ja kuulla. Sillä sellainen äiti haluan olla.

 

Asumusero: miehen muutto

Asumusero konkretisoituu tällä viikolla miehen muuttoon. Koko kevät tiedettiin tämän hetken koittavan ja silti se iskee päin kasvoja. Mies vaikuttaa melko tyytyväiseltä. Jännittyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Minä olen ollut surullinen siitä, millainen kaari suhteellamme on ollut. Kaari alaspäin. Minä pelkään, miten lapset reagoivat ja miten itse reagoin. Miten rahat riittävät ja miltä sitten tuntuu. Olen ollut masokisti: olen jättänyt väliin hyvää oloa tuovat hypnoosit. Olen ollut muka liian väsynyt kuuntelemaan niitä. Palaan ruotuun tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen.

Kaipaan omaa hyväksymisen tunnettani, mielenrauhaa, vahvuutta ja rohkeutta. Viime aikoina olen antanut itseni taas murehtia. Se ei tee hyvää eikä vie eteenpäin. Vaan asiat on niin isoja nyt. Kaikki on niin isoa, kun työkyky on mennyt, parisuhde on mennyt, talous on romahtanut, lapsikin kasvaa jo koululaiseksi ja minäkin olen isompi kuin koskaan.

Miten isoja asioita pitäisi käsitellä, jotta niistä saisi otteen? Kai pieni palanen kerrallaan. Silti ne säilyvät isoina mielessä. Hengitän, ja hengitän uudestaan. Hörppään teetä ja viltti lämmittää jalkoja. Mieli palautuu kehoon. Kaikki järjestyy, asia kerrallaan.

Satulintu 7v.

Silmät kiinni jo toista tuntia
ilmeikäs unimatkaaja,
ei vaan äidistä irti päästä
ote tiukka ja tiivis,
älä mene äiti, tarvitsen sinut nyt,
minä kasvan kohta. (19.9.2014)

***
Maailman kaunein kosketus
äidin iholla
uninen pieni käsi
pitää kiinni, silittää.
Miten voikaan niin pehmoisella ja pienellä kädellä
koskettaa sydäntä niin lujaa? (19.9.2014)
 

Satulintu täyttää pian 7 vuotta. Ajatelkaa, seitsemän! Satulinnun vauvavuosina kirjoitin pitkään vauvablogia. Ihmeellistä, että siitäkin on niin kauan. Tykkäsin siitä blogista ja olen usein kaivannut sitä. Silloin uskalsin vielä kertoa lasten elämästä netissä. Sitten minuun iski jonkinlainen sensuuri ja suojelemisen tarve. Halusin pitää lapseni katseilta suojassa. Satulinnun vauvavuosina kirjoitin myös runoja. Niistä muistan edelleen nuo tunnelmat, kun ihmeellinen, kauan odotettu ja toivottu, vauva oli tissillä jatkuvasti. Oli kuuma kesä ja sänky oli märkä maidosta ja hiestä. Ja oma olo oli huumaantunut kaikesta siitä onnesta, mitä oli saatu. Ja tänään minä saan osallistua hänen koulutiensä ensimmäiseen vanhempainiltaan.

Satulinnun luonnonkiharat pitkät hiukset ovat aina takussa takaa. Hän ei pidä ollenkaan niiden harjaamisesta, mutta viime päivinä se on sujunut melko hyvin. Yritetään muistaa laittaa ponnari eskaripäivän ajaksi, jotta ei takkuuntuisi niin paljon. Otsatukka on toiminut edelleen hyvin. Toki se on kuuma kesäisin, kun Satulintu ei halua laittaa sitä pinneillä ylös. Ehkä kampaaja osaisi keventää sitä jotenkin. Satulinnulla on upea, paksu tukka. Siihen saisi vaikka mitä kampauksia, joita kyllä mielelläni tekisin, jos lapsonen antaisi.

Hänen lempivaatteitaan ovat mummun tekemät kissahousut ja erityisesti vanhat unihousut, jotka hän on osuvasti nimennyt Raatohousuiksi. Ne ovat lähes kokonaan rikki toisen polven kohdalta, mutta ne ovat niin rakkaat ja turvaisat, että niitä ei saa edes korjata. Satulinnun pinkki kausi meni ohi noin vuosi sitten ja nyt kelpaavat myös muut värit. Kissapaidasta hän on haaveillut.

Satulinnun tärkein harrastus on piirtäminen ja kirjoittaminen. Viime aikoina hän on piirtänyt mahtavia sarjakuvia, joissa seikkailee uljas sankarihahmo, Super-kissa. Usein myös ystävät saavat kortteja, kirjeitä ja lahjoja, joita hän askartelee. Vaikeat tunteet päätyvät nekin paperille ja silloin kuvissa on kakkakasoja ja kielen näyttämisiä. Ihanat asiat myös piirretään ja niistä tehdään esim. pieniä vihkosia. Kirjoittaminen sujuu aina vain paremmin ja nyt jo melkein virheettömästi. Jotkut kaksoiskonsonantit jäävät uupumaan ja Satulinnusta on tullut entistä tarkempi, että hän haluaa kirjoittaa sanat täysin oikein. Lukeminen onnistuu myös ja hän lukee myös tekstausta. Kirjoittaminen kuitenkin hallitsee näistä kahdesta.

Satulinnun elämä pikkuveljen kanssa on sitä samaa kuin kuulemma muissakin perheissä. Rakastamista, riitelyä, rakastamista, lisää riitelyä. Kun pikkuveljelle sattuu jotain isompaa murhetta, Satulintu saattaa purskahtaa itkuun huolesta. Ja kun pikkuveli istuu liian lähellä sohvalla, häntä työnnetään surutta kauemmas voimakkailla jaloilla. Satulintu vaikuttaa olevan ihan mukava leikkikaveri muille. Hänellä on paljon ystäviä eskarissa ja naapurustossakin. Hän sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin.

Esikoiseni uskaltaa mennä yksin pihalle leikkimään naapurin lasten kanssa. Hän osaa kulkea eskarista lyhyen matkan kotiin, kun me Ukkosen kanssa vasta tehdään lähtöä päiväkodilla. Kotiin Satulintu ei vielä halua jäädä yksin. Eikä viedä roskia roskakatokseen. Häntä pelottavat myös ukkossää ja kaikenlaiset ötökät. Niihin totutellaan tänäkin kesänä. Satulintu osaa jännittää asioita ja ilmaista sen. Yhdessä jutellaan ja selvitään jännittävien asioiden yli.

Satulintu toivoo saavansa puhelimen pian. "Monella kaverilla jo on", kuuluu jokaiselle vanhemmalle tuttu virsi. Me on päätetty kuunnella omaa ajatustamme. Alunperin ajateltiin, että ekaluokkalainen ei tarvitse puhelinta. Ollaan luvattu saattaa Satulintu kouluun joka päivä, ja tarpeen tullen hakea koulusta jälkkärin jälkeen. Puhelinta ei siis sinänsä tarvitsisi. Asumusero muuttaa kuitenkin jollain tavalla tätä ja on pohdittu, saisiko Satulintu kuitenkin puhelimen 7-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Hän voisi sitten pitää yhteyttä sillä sekä äitiin että isään milloin vain, ja samalla puhelinta voisi käyttää itsenäisen koulumatkan harjoittelussa esim. niinä aamuina, kun en itse pääse saattamaan häntä kouluun työvuorojeni takia.

Satulintu on kaunis lapsi. Samanlainen kuin ennenkin. Ja silti niin muuttunut, kasvanut. Vaikka on vielä niin pieni. Vahva ja viisas, herkkä ja hauras. Samanlainen, oma itsensä. Ihana hömppä.

Eskarilaisen tahtoikä

Satulintu on tuleva koululainen, eppuluokkalainen. Muita päätä pidempi, etevä ja empaattinen. Herkkä ja tahtonsa tunteva.

Satulinnulla on paljon omaa tahtoa, sisäistä viisautta ja herkkä mieli. Tahto tulee esiin päivittäin, kun "äiti on typerys", "äiti on tyhmä" tai "äiti on kakkapää". Kun äiti ei tee tai ole niin kuin lapsi haluaa. Ja kun äiti ei muka ymmärrä tai usko. Kyllähän äiti ymmärtää ja uskoo, se on varma, vaan äidinkin pään sekoittavat välillä kahden alle kouluikäisen keskinäiset kiistat. Kumpi nyt tällä kertaa teki ja mitä teki? Kenestä nyt tuntui pahalta mikäkin ja mikä johti mihinkin? Kun äiti leikkasi ja värjäsi hiukset, se oli lapselle itkun paikka. "Äiti, sinun tukkasi on ruma. Minun äidillä ei saa olla tuollainen tukka."

Tahtoa löytyy myös muuten. "Tahdon lelun." "Tahdon vihkon." "Tahdon jäätelön." "Tahdon leikkikaverin." "Tahdon sisälle." "Tahdon ulos." "Tahdon herkkuja." "Tahdon Takkuparran iltasadun." On annettu lelut, vihkot, jäätelöt ja sadut. Tehty leikkikaverikin. Kuunneltu, sylitelty, rapsutettu, pussattu. Kovasti on yritetty olla hyviä vanhempia. Niin kovasti, että olen joskus miettinyt, onko vanhemmuudestani kadonnut sen luonnollinen pehmeys. Leppoisuus, rentous, aitous, ilo. Iloitsen lapsistani, mutta olenko oma itseni vanhemmuudessa?

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani, ollaanko ostettu lapsille liikaa leluja. Ovatko lapset ollenkaan päässeet oppimaan kiitollisuutta ja asioiden arvostamista? Mistä tietää, milloin on annettu liikaa lahjoja? Minusta niitä voi nimittäin antaa vahingossa liikaa. Lapsen on hyvä oppia sekä rahan arvoa että olemassa olevien asioiden arvostamista. Vaan eikö elämän pitäisi kuitenkin olla myös mukavaa? Missä menee raja?

Jotta muistaisin itse tämän asian, kirjoitan sen tähän ylös. Olen älyttömän onnellinen, että lapsellani on omaa tahtoa ja että hän uskaltaa näyttää sitä minulle. Se on oikeasti todella hienoa ja se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein. En vain ole itse tottunut siihen, että tunteet saa kotona näyttää ja siksi hapuilen, että miten niihin pitäisi suhtautua. Varhaiskasvatuksen ammattilainenkin on näköjään vain äiti lapsilleen. Epävarma, herkkä, hapuileva, hyvää tahtova, virheitä tekevä, inhimillinen ihminen, joka aika useinkin nostaa kädet pystyyn ja toteaa olevansa keinoton. Onneksi niitä hetkiä varten ovat livessä ja somessa ihanat ystävät sekä päiväkodin varhaiskasvattajat, jotka auttavat maadoittumaan takaisin nykyhetkeen ja keskittymään hyviin asioihin. Kertovat etten ole ainoa eikä lapseni tahdo liikaa. Tavallista eskari-ikäisen tahtoa ja kasvamisen vaikeutta. Been there, done that.

Voi lapset, tiedättekö miten paljon opetatte meille vanhemmille!

Kiristetään vyötä ilolla

Istun takapihan terassilla ja kahvi höyryää likaisella terassipöydällä. Kesä on nyt ja siitä täytyy nauttia joka hetki. Tämä hetki on hyvä. Vapaapäivä, lapset päiväkodissa, mies mökillä. Sateen kastelemat puulaatat ja amppelimansikat, jotka varmaan odottavat pääsevänsä ripustetuiksi jonnekin, mutta eivät aavista, että saattavat jäädä tuohon pöydälle koko kesäksi.

Haaveilin viime viikolla ostavani tänne terassille ihanan löhösohvan, tai jopa tekeväni sen itse eurolavoista, vaan totesin, että tällä hetkellä mulla ei vaan ole varaa. Tämä vanha penkki saa kelvata ja itse asiassa tämä onkin ihan hyvä. Löysin viime vuonna ostamani räsymaton ja taittelin sen tähän pehmusteeksi. Eurolavoja olisi saanut edullisesti ja maalaaminenkin olisi ollut kenties kivaa. Vaan pehmusteet olisivat maksaneet kuitenkin yhtä paljon kuin uusi, rautakaupan kulmasohva. Ja se sai ajattelemaan, että ei ole rahkeita nyt kuitenkaan. Löhöilen tämän kesän nyt siis tässä vanhassa, ellei maailmankaikkeus nyt kuljeta mulle ulkosohvaa ilmaiseksi jostain.

Mun on nyt ihan oikeasti muistettava kiinnittää huomiota hankintojen laatuun ja hintaan. Haluanko oikeasti ostaa sen mitä tekee mieli. Haluanko sitä ihan varmasti? Voisinko olla kuitenkin onnellinen ilman sitä? Mitkä ovat mun arvot ja miten ne näkyvät rahan käyttämisessä?

Tuntuu, että pitäisi kiristää vähän vyötä. Asumusero postittaa mulle joitain lisälaskuja. Toisaalta Kela ehkä alkaa auttaa mua niissä entistä enemmän. Esimerkiksi lapsilisään voi hakea yksinhuoltajakorotusta jo pelkästä asumuserosta. Samoin asumistukiasiat täytyy selvittää. Raha-asiat aina hoituu jotenkin, sen olen oppinut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Asioiden manifestoiminen eli luominen omaan elämään vaatii tekojakin.

Jokaisella on omaan elämäänsä sopivat keinot säästää rahaa. Elämäntavat kun ovat jokaisella erilaiset. Sama pätee kai muihinkin elämäntapamuutoksiin. Korjausliikkeiden on sovittava ihmisen omaan tilanteeseen. Eiväthän ne uudenlaiset tavat ja teot muuten muuta mitään, ainakaan haluttuun suuntaan, ahdistavat vain. Minun keinoja säästämiseksi ovat ainakin:

• sähkösopimuksen kilpailuttaminen
• turhien jäsenyyksien lopettaminen
• hesarin digilehden peruminen toistaiseksi (tämän jo tein)
• uusien kesävaatteiden ostamisen lykkääminen ensi kesään
• lasten vaatehankintojen välttäminen (vanhoillakin pärjätään syksyyn)
• säästämisen jatkaminen Nordnettiin ja omalle puskuritilille (vaikka joutuisin nyt tyhjäämään puskuritilin pakollisiin menoihin)
  
• rahan käyttäminen elämyksiin ja tärkeimpien arvojen mukaisiin asioihin (esim. oma lepoloma Helsingissä, kaikista tarpeellisimmat taidetarvikkeet, kehoon liittyvät hyvänolon lisääjät esim. kampaajakäynnit ja uudet lenkkarit)
• ruoanlaitto ja kahvin keittäminen kotona
• ennakointi ja suunnittelu ruoanlaitossa ja kaupassa käymisessä
  
• kauppareissujen tekeminen autolla halvemmasta kaupasta, lähikaupan välttäminen
  
• luottokorttivelkojen maksaminen mahdollisimman nopeasti pois
• kieltäytyminen kaikista alennuksista, tarjouksista, mainoksista ym. sekä ystävien vinkeistä näihin liittyen
  
• sen ajatteleminen, että tarvitsenko tätä oikeasti juuri nyt, kun myöhemminkin voin tämän hankkia, jos vielä haluan (ja usein en enää halua)
• rahasta murehtimisen lopettaminen (murehtiminen ei lisää rahaa)
• olennaiseen keskittyminen esim. järjestäessäni lapselle synttäreitä (kaikkea ei tarvitse ostaa eikä olla, vähempikin riittää eikä lapsi arvota juhlia sen mukaan, paljonko esim. leipomuksia on)
• siivoojan palveluista pidättäytyminen edelleen
• jo olemassa olevan näkeminen ja arvostaminen

Mitähän unohdin. Säästäminenkin on pieniä tekoja eikä niitä kaikkia muista ennen kuin ne tulevat kohdalle. Kyse on ajattelumallista ja omien käyttäytymistapojen muuttamisesta pieni askel ja yksi asia kerrallaan.

Vaikka olen aktiivisesti harjoitellut säästämistä jo jonkin aikaa, edelleen huomaan tekeväni välillä ylilyöntejä. Olen kuitenkin yrittänyt olla entistä ystävällisempi itseäni kohtaan ja lopettaa kaikenlaisen itseni sättimisen. Jos joku ostos alkaa kaduttaa, mietin, mihin henkiseen tai fyysiseen tarpeeseen sen oikeasti ostin. Annan itselleni anteeksi ja ajattelen, että rakastan itseäni silti. Palautan ostoksen, jos voin. Jos en voi palauttaa sitä, myyn sen, annan sen tai keksin sille muuten uutta käyttöä. Ja samalla opin. Sentti kerrallaan.

Siivousta ja tunteita

No onpas taas aikaa vierähtänyt. Tässä puolentoista kuukauden aikana oon...

• miettinyt paljon raha-asioita
• kohdannut kaikenlaisia tunteita parisuhteeseen ja asumuseroon liittyen
• kokenut tunteiden runsasta vaihtelevuutta
• kertonut lapsille asumuserosta ja vastannut heidän kysymyksiin
  
• uupunut yhä töissä (vaikka teen 40% työaikaa) 
• iloinnut kesästä, joka päätti alkaa noin viikko sitten helteillä
• siivonnut lastenhuoneita ja jakanut leluja kahteen kotiin
• siirtänyt NLP-opintoja, koska ei ole ollut niihin aivoenergiaa
• maalannut kissataulun ja punaoranssin maiseman
  
• suunnitellut synttärijuhlia lapselle
  
• saanut kuulla, että Satulintu pääsee kivaan kouluun sekä ilmoittanut hänet jälkkäriin
• käynyt terapiassa
  
• ostanut kukkia terassille
• maalannut eurolavan harmaalla öljyllä meidän takapihalla
• asentanut parvekelaatikon takapihan terassille ja istuttanut siihen rosmariinia, oreganoa ja timjamia.
• pessyt ja viikannut kamalat määrät pyykkiä
• siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit
• käynyt lasten kanssa eläinpuistossa ja mökillä
• leikannut sivusiilin ja värjännyt tukkaa osittain punaiseksi
  
• hengaillut lasten kanssa kotona
• katsonut "kolmosta", kuten Ukkonen kutsuu Autot 3 -elokuvaa
• ostanut uudet lenkkarit itselle
• suunnitellut lasten kesälomat ja sen, kuka heitä hoitaa milloinkin
  
• järjestänyt pianon siirtämisen ja tilannut sen virityksen
• hankkinut akustiikkalevyt kuopuksen kaikuvaan huoneeseen
• syönyt jätskiä
• menettänyt hermot eskarilaisen uhmatessa
• rakastanut näitä lapsia maasta taivaisiin
• nauranut (jota en siis ollut tehnyt vuosiin ennen uupumista)