Onnen etsintää

Kävellessäni kotiin kaupungilta mietin, että olen kuitenkin saanut elää tosi yltäkylläistä elämää viime vuodet. Raha-asiat on vaivanneet taas mieltä, vaikka tiedän, että vaihtoehto olisi luottaa kaiken hoitumiseen. Olen kiitollinen, että olen saanut matkustaa, harrastaa ja hankkia hyödykkeitä, joista olen saanut iloa.

Mielessä vilahti kuitenkin, että olenko nämä vuodet kuluttanut rahaa vain saadakseni onnea ja hyvää oloa. Elämykset, uudet vaatteet ja tavarat, hemmottelut, toisille ostetut lahjat - entä jos nämä kaikki ovatkin olleet vain keinoni luoda itselleni hyvää oloa tyytymättömyyden keskelle? Olenko ollut sisäisesti niin onneton?

Kävelyllä muistin, että oikeastaan oikea onni ei löydy niistä tavaroista ja asioista, joita rahalla saa. Rahalla saa vapautta ja se on minustakin tavoittelemisen arvoista, mutta kaupasta todellista onnea ei saa.

Onni on lähempänä kuin olen muistanut. Jotenkin niin surullista, että olen vähän unohtanut sen, vaikka se oli niin ilmiselvää seitsemisen vuotta sitten. Tai en ole unohtanut, vaan ollut liian väsynyt nähdäkseni sen kirkkaasti. Sen ääriviivat ovat olleet sumeat. Suurin onni löytyy nimittäin sylistä, kainalosta ja se nukkuu kahdessa pienessä sängyssä asuntomme länsisiivessä. Se leikkii rosvoa ja poliisia, on naukuva kissa. Se soittaa pianoa nelikätisesti ja esittelee pyöräilytaitojaan. Se kapuaa syliin ja muiskauttaa suukon. 

Eniten toivon, että tämä kaikki mun elämässä tapahtuva hässäkkä palauttaa mut siihen asetukseen, jossa mulla on aikaa ja jaksamista lähteä leikkipuistoon, majaleikkiin tai pyöräretkelle. Aikaa ja energiaa olla läsnä, leikkiä, ottaa syliin, lohduttaa kiukkuista sekä nähdä ja kuulla. Sillä sellainen äiti haluan olla.

 

Asumusero: miehen muutto

Asumusero konkretisoituu tällä viikolla miehen muuttoon. Koko kevät tiedettiin tämän hetken koittavan ja silti se iskee päin kasvoja. Mies vaikuttaa melko tyytyväiseltä. Jännittyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Minä olen ollut surullinen siitä, millainen kaari suhteellamme on ollut. Kaari alaspäin. Minä pelkään, miten lapset reagoivat ja miten itse reagoin. Miten rahat riittävät ja miltä sitten tuntuu. Olen ollut masokisti: olen jättänyt väliin hyvää oloa tuovat hypnoosit. Olen ollut muka liian väsynyt kuuntelemaan niitä. Palaan ruotuun tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen.

Kaipaan omaa hyväksymisen tunnettani, mielenrauhaa, vahvuutta ja rohkeutta. Viime aikoina olen antanut itseni taas murehtia. Se ei tee hyvää eikä vie eteenpäin. Vaan asiat on niin isoja nyt. Kaikki on niin isoa, kun työkyky on mennyt, parisuhde on mennyt, talous on romahtanut, lapsikin kasvaa jo koululaiseksi ja minäkin olen isompi kuin koskaan.

Miten isoja asioita pitäisi käsitellä, jotta niistä saisi otteen? Kai pieni palanen kerrallaan. Silti ne säilyvät isoina mielessä. Hengitän, ja hengitän uudestaan. Hörppään teetä ja viltti lämmittää jalkoja. Mieli palautuu kehoon. Kaikki järjestyy, asia kerrallaan.

Satulintu 7v.

Silmät kiinni jo toista tuntia
ilmeikäs unimatkaaja,
ei vaan äidistä irti päästä
ote tiukka ja tiivis,
älä mene äiti, tarvitsen sinut nyt,
minä kasvan kohta. (19.9.2014)

***
Maailman kaunein kosketus
äidin iholla
uninen pieni käsi
pitää kiinni, silittää.
Miten voikaan niin pehmoisella ja pienellä kädellä
koskettaa sydäntä niin lujaa? (19.9.2014)
 

Satulintu täyttää pian 7 vuotta. Ajatelkaa, seitsemän! Satulinnun vauvavuosina kirjoitin pitkään vauvablogia. Ihmeellistä, että siitäkin on niin kauan. Tykkäsin siitä blogista ja olen usein kaivannut sitä. Silloin uskalsin vielä kertoa lasten elämästä netissä. Sitten minuun iski jonkinlainen sensuuri ja suojelemisen tarve. Halusin pitää lapseni katseilta suojassa. Satulinnun vauvavuosina kirjoitin myös runoja. Niistä muistan edelleen nuo tunnelmat, kun ihmeellinen, kauan odotettu ja toivottu, vauva oli tissillä jatkuvasti. Oli kuuma kesä ja sänky oli märkä maidosta ja hiestä. Ja oma olo oli huumaantunut kaikesta siitä onnesta, mitä oli saatu. Ja tänään minä saan osallistua hänen koulutiensä ensimmäiseen vanhempainiltaan.

Satulinnun luonnonkiharat pitkät hiukset ovat aina takussa takaa. Hän ei pidä ollenkaan niiden harjaamisesta, mutta viime päivinä se on sujunut melko hyvin. Yritetään muistaa laittaa ponnari eskaripäivän ajaksi, jotta ei takkuuntuisi niin paljon. Otsatukka on toiminut edelleen hyvin. Toki se on kuuma kesäisin, kun Satulintu ei halua laittaa sitä pinneillä ylös. Ehkä kampaaja osaisi keventää sitä jotenkin. Satulinnulla on upea, paksu tukka. Siihen saisi vaikka mitä kampauksia, joita kyllä mielelläni tekisin, jos lapsonen antaisi.

Hänen lempivaatteitaan ovat mummun tekemät kissahousut ja erityisesti vanhat unihousut, jotka hän on osuvasti nimennyt Raatohousuiksi. Ne ovat lähes kokonaan rikki toisen polven kohdalta, mutta ne ovat niin rakkaat ja turvaisat, että niitä ei saa edes korjata. Satulinnun pinkki kausi meni ohi noin vuosi sitten ja nyt kelpaavat myös muut värit. Kissapaidasta hän on haaveillut.

Satulinnun tärkein harrastus on piirtäminen ja kirjoittaminen. Viime aikoina hän on piirtänyt mahtavia sarjakuvia, joissa seikkailee uljas sankarihahmo, Super-kissa. Usein myös ystävät saavat kortteja, kirjeitä ja lahjoja, joita hän askartelee. Vaikeat tunteet päätyvät nekin paperille ja silloin kuvissa on kakkakasoja ja kielen näyttämisiä. Ihanat asiat myös piirretään ja niistä tehdään esim. pieniä vihkosia. Kirjoittaminen sujuu aina vain paremmin ja nyt jo melkein virheettömästi. Jotkut kaksoiskonsonantit jäävät uupumaan ja Satulinnusta on tullut entistä tarkempi, että hän haluaa kirjoittaa sanat täysin oikein. Lukeminen onnistuu myös ja hän lukee myös tekstausta. Kirjoittaminen kuitenkin hallitsee näistä kahdesta.

Satulinnun elämä pikkuveljen kanssa on sitä samaa kuin kuulemma muissakin perheissä. Rakastamista, riitelyä, rakastamista, lisää riitelyä. Kun pikkuveljelle sattuu jotain isompaa murhetta, Satulintu saattaa purskahtaa itkuun huolesta. Ja kun pikkuveli istuu liian lähellä sohvalla, häntä työnnetään surutta kauemmas voimakkailla jaloilla. Satulintu vaikuttaa olevan ihan mukava leikkikaveri muille. Hänellä on paljon ystäviä eskarissa ja naapurustossakin. Hän sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin.

Esikoiseni uskaltaa mennä yksin pihalle leikkimään naapurin lasten kanssa. Hän osaa kulkea eskarista lyhyen matkan kotiin, kun me Ukkosen kanssa vasta tehdään lähtöä päiväkodilla. Kotiin Satulintu ei vielä halua jäädä yksin. Eikä viedä roskia roskakatokseen. Häntä pelottavat myös ukkossää ja kaikenlaiset ötökät. Niihin totutellaan tänäkin kesänä. Satulintu osaa jännittää asioita ja ilmaista sen. Yhdessä jutellaan ja selvitään jännittävien asioiden yli.

Satulintu toivoo saavansa puhelimen pian. "Monella kaverilla jo on", kuuluu jokaiselle vanhemmalle tuttu virsi. Me on päätetty kuunnella omaa ajatustamme. Alunperin ajateltiin, että ekaluokkalainen ei tarvitse puhelinta. Ollaan luvattu saattaa Satulintu kouluun joka päivä, ja tarpeen tullen hakea koulusta jälkkärin jälkeen. Puhelinta ei siis sinänsä tarvitsisi. Asumusero muuttaa kuitenkin jollain tavalla tätä ja on pohdittu, saisiko Satulintu kuitenkin puhelimen 7-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Hän voisi sitten pitää yhteyttä sillä sekä äitiin että isään milloin vain, ja samalla puhelinta voisi käyttää itsenäisen koulumatkan harjoittelussa esim. niinä aamuina, kun en itse pääse saattamaan häntä kouluun työvuorojeni takia.

Satulintu on kaunis lapsi. Samanlainen kuin ennenkin. Ja silti niin muuttunut, kasvanut. Vaikka on vielä niin pieni. Vahva ja viisas, herkkä ja hauras. Samanlainen, oma itsensä. Ihana hömppä.

Eskarilaisen tahtoikä

Satulintu on tuleva koululainen, eppuluokkalainen. Muita päätä pidempi, etevä ja empaattinen. Herkkä ja tahtonsa tunteva.

Satulinnulla on paljon omaa tahtoa, sisäistä viisautta ja herkkä mieli. Tahto tulee esiin päivittäin, kun "äiti on typerys", "äiti on tyhmä" tai "äiti on kakkapää". Kun äiti ei tee tai ole niin kuin lapsi haluaa. Ja kun äiti ei muka ymmärrä tai usko. Kyllähän äiti ymmärtää ja uskoo, se on varma, vaan äidinkin pään sekoittavat välillä kahden alle kouluikäisen keskinäiset kiistat. Kumpi nyt tällä kertaa teki ja mitä teki? Kenestä nyt tuntui pahalta mikäkin ja mikä johti mihinkin? Kun äiti leikkasi ja värjäsi hiukset, se oli lapselle itkun paikka. "Äiti, sinun tukkasi on ruma. Minun äidillä ei saa olla tuollainen tukka."

Tahtoa löytyy myös muuten. "Tahdon lelun." "Tahdon vihkon." "Tahdon jäätelön." "Tahdon leikkikaverin." "Tahdon sisälle." "Tahdon ulos." "Tahdon herkkuja." "Tahdon Takkuparran iltasadun." On annettu lelut, vihkot, jäätelöt ja sadut. Tehty leikkikaverikin. Kuunneltu, sylitelty, rapsutettu, pussattu. Kovasti on yritetty olla hyviä vanhempia. Niin kovasti, että olen joskus miettinyt, onko vanhemmuudestani kadonnut sen luonnollinen pehmeys. Leppoisuus, rentous, aitous, ilo. Iloitsen lapsistani, mutta olenko oma itseni vanhemmuudessa?

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani, ollaanko ostettu lapsille liikaa leluja. Ovatko lapset ollenkaan päässeet oppimaan kiitollisuutta ja asioiden arvostamista? Mistä tietää, milloin on annettu liikaa lahjoja? Minusta niitä voi nimittäin antaa vahingossa liikaa. Lapsen on hyvä oppia sekä rahan arvoa että olemassa olevien asioiden arvostamista. Vaan eikö elämän pitäisi kuitenkin olla myös mukavaa? Missä menee raja?

Jotta muistaisin itse tämän asian, kirjoitan sen tähän ylös. Olen älyttömän onnellinen, että lapsellani on omaa tahtoa ja että hän uskaltaa näyttää sitä minulle. Se on oikeasti todella hienoa ja se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein. En vain ole itse tottunut siihen, että tunteet saa kotona näyttää ja siksi hapuilen, että miten niihin pitäisi suhtautua. Varhaiskasvatuksen ammattilainenkin on näköjään vain äiti lapsilleen. Epävarma, herkkä, hapuileva, hyvää tahtova, virheitä tekevä, inhimillinen ihminen, joka aika useinkin nostaa kädet pystyyn ja toteaa olevansa keinoton. Onneksi niitä hetkiä varten ovat livessä ja somessa ihanat ystävät sekä päiväkodin varhaiskasvattajat, jotka auttavat maadoittumaan takaisin nykyhetkeen ja keskittymään hyviin asioihin. Kertovat etten ole ainoa eikä lapseni tahdo liikaa. Tavallista eskari-ikäisen tahtoa ja kasvamisen vaikeutta. Been there, done that.

Voi lapset, tiedättekö miten paljon opetatte meille vanhemmille!

Kiristetään vyötä ilolla

Istun takapihan terassilla ja kahvi höyryää likaisella terassipöydällä. Kesä on nyt ja siitä täytyy nauttia joka hetki. Tämä hetki on hyvä. Vapaapäivä, lapset päiväkodissa, mies mökillä. Sateen kastelemat puulaatat ja amppelimansikat, jotka varmaan odottavat pääsevänsä ripustetuiksi jonnekin, mutta eivät aavista, että saattavat jäädä tuohon pöydälle koko kesäksi.

Haaveilin viime viikolla ostavani tänne terassille ihanan löhösohvan, tai jopa tekeväni sen itse eurolavoista, vaan totesin, että tällä hetkellä mulla ei vaan ole varaa. Tämä vanha penkki saa kelvata ja itse asiassa tämä onkin ihan hyvä. Löysin viime vuonna ostamani räsymaton ja taittelin sen tähän pehmusteeksi. Eurolavoja olisi saanut edullisesti ja maalaaminenkin olisi ollut kenties kivaa. Vaan pehmusteet olisivat maksaneet kuitenkin yhtä paljon kuin uusi, rautakaupan kulmasohva. Ja se sai ajattelemaan, että ei ole rahkeita nyt kuitenkaan. Löhöilen tämän kesän nyt siis tässä vanhassa, ellei maailmankaikkeus nyt kuljeta mulle ulkosohvaa ilmaiseksi jostain.

Mun on nyt ihan oikeasti muistettava kiinnittää huomiota hankintojen laatuun ja hintaan. Haluanko oikeasti ostaa sen mitä tekee mieli. Haluanko sitä ihan varmasti? Voisinko olla kuitenkin onnellinen ilman sitä? Mitkä ovat mun arvot ja miten ne näkyvät rahan käyttämisessä?

Tuntuu, että pitäisi kiristää vähän vyötä. Asumusero postittaa mulle joitain lisälaskuja. Toisaalta Kela ehkä alkaa auttaa mua niissä entistä enemmän. Esimerkiksi lapsilisään voi hakea yksinhuoltajakorotusta jo pelkästä asumuserosta. Samoin asumistukiasiat täytyy selvittää. Raha-asiat aina hoituu jotenkin, sen olen oppinut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Asioiden manifestoiminen eli luominen omaan elämään vaatii tekojakin.

Jokaisella on omaan elämäänsä sopivat keinot säästää rahaa. Elämäntavat kun ovat jokaisella erilaiset. Sama pätee kai muihinkin elämäntapamuutoksiin. Korjausliikkeiden on sovittava ihmisen omaan tilanteeseen. Eiväthän ne uudenlaiset tavat ja teot muuten muuta mitään, ainakaan haluttuun suuntaan, ahdistavat vain. Minun keinoja säästämiseksi ovat ainakin:

• sähkösopimuksen kilpailuttaminen
• turhien jäsenyyksien lopettaminen
• hesarin digilehden peruminen toistaiseksi (tämän jo tein)
• uusien kesävaatteiden ostamisen lykkääminen ensi kesään
• lasten vaatehankintojen välttäminen (vanhoillakin pärjätään syksyyn)
• säästämisen jatkaminen Nordnettiin ja omalle puskuritilille (vaikka joutuisin nyt tyhjäämään puskuritilin pakollisiin menoihin)
  
• rahan käyttäminen elämyksiin ja tärkeimpien arvojen mukaisiin asioihin (esim. oma lepoloma Helsingissä, kaikista tarpeellisimmat taidetarvikkeet, kehoon liittyvät hyvänolon lisääjät esim. kampaajakäynnit ja uudet lenkkarit)
• ruoanlaitto ja kahvin keittäminen kotona
• ennakointi ja suunnittelu ruoanlaitossa ja kaupassa käymisessä
  
• kauppareissujen tekeminen autolla halvemmasta kaupasta, lähikaupan välttäminen
  
• luottokorttivelkojen maksaminen mahdollisimman nopeasti pois
• kieltäytyminen kaikista alennuksista, tarjouksista, mainoksista ym. sekä ystävien vinkeistä näihin liittyen
  
• sen ajatteleminen, että tarvitsenko tätä oikeasti juuri nyt, kun myöhemminkin voin tämän hankkia, jos vielä haluan (ja usein en enää halua)
• rahasta murehtimisen lopettaminen (murehtiminen ei lisää rahaa)
• olennaiseen keskittyminen esim. järjestäessäni lapselle synttäreitä (kaikkea ei tarvitse ostaa eikä olla, vähempikin riittää eikä lapsi arvota juhlia sen mukaan, paljonko esim. leipomuksia on)
• siivoojan palveluista pidättäytyminen edelleen
• jo olemassa olevan näkeminen ja arvostaminen

Mitähän unohdin. Säästäminenkin on pieniä tekoja eikä niitä kaikkia muista ennen kuin ne tulevat kohdalle. Kyse on ajattelumallista ja omien käyttäytymistapojen muuttamisesta pieni askel ja yksi asia kerrallaan.

Vaikka olen aktiivisesti harjoitellut säästämistä jo jonkin aikaa, edelleen huomaan tekeväni välillä ylilyöntejä. Olen kuitenkin yrittänyt olla entistä ystävällisempi itseäni kohtaan ja lopettaa kaikenlaisen itseni sättimisen. Jos joku ostos alkaa kaduttaa, mietin, mihin henkiseen tai fyysiseen tarpeeseen sen oikeasti ostin. Annan itselleni anteeksi ja ajattelen, että rakastan itseäni silti. Palautan ostoksen, jos voin. Jos en voi palauttaa sitä, myyn sen, annan sen tai keksin sille muuten uutta käyttöä. Ja samalla opin. Sentti kerrallaan.

Siivousta ja tunteita

No onpas taas aikaa vierähtänyt. Tässä puolentoista kuukauden aikana oon...

• miettinyt paljon raha-asioita
• kohdannut kaikenlaisia tunteita parisuhteeseen ja asumuseroon liittyen
• kokenut tunteiden runsasta vaihtelevuutta
• kertonut lapsille asumuserosta ja vastannut heidän kysymyksiin
  
• uupunut yhä töissä (vaikka teen 40% työaikaa) 
• iloinnut kesästä, joka päätti alkaa noin viikko sitten helteillä
• siivonnut lastenhuoneita ja jakanut leluja kahteen kotiin
• siirtänyt NLP-opintoja, koska ei ole ollut niihin aivoenergiaa
• maalannut kissataulun ja punaoranssin maiseman
  
• suunnitellut synttärijuhlia lapselle
  
• saanut kuulla, että Satulintu pääsee kivaan kouluun sekä ilmoittanut hänet jälkkäriin
• käynyt terapiassa
  
• ostanut kukkia terassille
• maalannut eurolavan harmaalla öljyllä meidän takapihalla
• asentanut parvekelaatikon takapihan terassille ja istuttanut siihen rosmariinia, oreganoa ja timjamia.
• pessyt ja viikannut kamalat määrät pyykkiä
• siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit
• käynyt lasten kanssa eläinpuistossa ja mökillä
• leikannut sivusiilin ja värjännyt tukkaa osittain punaiseksi
  
• hengaillut lasten kanssa kotona
• katsonut "kolmosta", kuten Ukkonen kutsuu Autot 3 -elokuvaa
• ostanut uudet lenkkarit itselle
• suunnitellut lasten kesälomat ja sen, kuka heitä hoitaa milloinkin
  
• järjestänyt pianon siirtämisen ja tilannut sen virityksen
• hankkinut akustiikkalevyt kuopuksen kaikuvaan huoneeseen
• syönyt jätskiä
• menettänyt hermot eskarilaisen uhmatessa
• rakastanut näitä lapsia maasta taivaisiin
• nauranut (jota en siis ollut tehnyt vuosiin ennen uupumista)