lauantai 31. heinäkuuta 2021

Töihin pitkän sairasloman jälkeen

Oon ollut sairaslomalla kaksi kuukautta. 

Viime talven ja kevään tein 40% työaikaa ja nyt olisi tarkoitus kokeilla suoraan 80%. Puhun tässä nyt kokeilusta, koska innostaa, kiinnostaa, hirvittää, jännittää, pelottaa, herättää toivoa, kammottaa, kutkuttaa ja mitä vielä. Terapiassa puhuttiin keväällä, kuinka tavoitteeksi voitaisi asettaa syksyinen töihinpaluu ja kohonneet energiat. Tämän oli tarkoitus toteutua itsensä kuuntelemisen, lepäämisen ja mieluisten asioiden tekemisellä. Sitten asumusero tapahtui, jäin uudestaan kokonaan töistä pois ja tuntui, että en ikinä selviydy tänä syksynä töihin.

Vasta viikko-pari sitten tajusin ja päätin, että palaisin töihin elokuun alusta, ainakin kokeilemaan himmaillen ja omaa jaksamista kuunnellen. Siitä alkoikin kaikenlainen valmistautuminen. Nyt olen ostanut työvaatteita, kalenterin ja pohtinut, miten rakentaisin itselleni tärkeät aamurutiinit tukemaan leppoisia aamuja. Olo on ok.

Tänään kun viestittelin ystävän kanssa, tajusin itsekin, että onpahan muuten ollut talvi, kevät ja kesä! Ei ihme, että on uuvuttanut. Ei ihme, että blogikin on ollut hiljainen ja iloton. 

Näen kuitenkin toivoa syksyssä. Kuten ystävä muistutti, olen syksy-ihminen. Mun vuosi alkaa syksystä ja syksyllä on aina mahdollisuus aloittaa alusta. Tällä kertaa syksyn lähestyminen on tuntunut kuitenkin erilaiselta kuin ennen: mikään ei ole enää varmaa. Paitsi että esikoisella alkaa koulu tavalla tai toisella ja kuopus menee taas päiväkotiin ja mies ei asu täällä enää ja minä olen minä, samanlainen kuin ennenkin ja samalla erilainen, edelleen herkkä kuormittumaan ja ehkä hitusen aiempaa rohkeampi olemaan vapaa.

Tuntuu ihan mukavalta, että lapsilla on vielä vähän lomaa. Ensi viikon saan miettiä vain itseäni ja sitä, miten selviydyn töihin aamuisin. On joka kerta yllättävää, miten paljon aluksi menee energiaa esim. siihen, että muistaa ottaa töihin mukaan kaiken tarpeellisen: koti- ja työavaimet, sopivat työvaatteet, siistin naaman ja tukan, säänmukaiset ulkovaatteet työulkoiluun, eväät ja muut tilpehöörit, jotka haluaa viedä työpaikalle. Ja sitten vielä valmistella nuo asiat ehkä edellisenä päivänä ja lopulta lähteä ilman kiirettä ja aamupala syötynä töihin. Tämä aamuinen töihinlähtö vaatii oikeasti aika paljon ajatusta aluksi.

Ja tottakai mua mietityttää sekin, miten jaksan tehdä 80% työaikaa yhtäkkiä. Miltä se tuntuu ja alanko väsyä uudestaan? Yritän pitää mielessä, että mun ei tarvitse tietää sitä vielä. Menen ja kokeilen ja katson. Ja sitten toimin sen mukaan.

Burnoutista toipumisessa tärkeää on sekin, että sitten kun vihdoin alkaa tuntua, että jaksaa taas,  ja ah miten ihanalta se tuntuukaan, niin ei saa siltikään kiirehtiä eikä haalia liikaa vastuita ja tekemisiä. Täytyisi muistaa, että on pitkään vielä toipilas. Ja tätä yritän nyt iskostaa mieleeni, kun palaan töihin. Että vaikka viihtyisin siellä ja jaksaisin, mitään ylimääräistä ei kannata nyt ottaa. Kalenteria ei kannata täyttää liikaa ja luulen, että se täyttyy tarpeeksi jo lasten asioista. Eli malttia vaan.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Tasapainottelua tekemisen ja olemisen välillä

Istun takapihan terassilla kahvin ja turkkilaisen jugurtin kanssa. Lapset katsovat lastenohjelmia yläkerrassa ja aina välillä huutavat jotain muka-riitaa. Kun saisi vähän rauhaa tähän arkeen, että ei tulisi aina riitoja niin paljon. Vaikka ne tottakai kuuluu sisaruuteen.

Mun viikonloppu meni kotona. Olisi ollut mukavia tekemisiä tarjolla, mutta taas piti kieltäytyä. Kieltäytyminen tuntuu usein jotenkin vääryydeltä ja laiskuudelta. Tiedostamattomassa mielessä (95% ajatuksista) kummittelee yhä uskomus, että "kunnollinen ja hyvä ihminen menee ulos kauniina päivänä ja lähtee ystävien kanssa erilaisiin aktiviteetteihin, että muuten on joko laiska, saamaton, outo tai yleisesti vain jotenkin huono."

Oman jaksamisen tarkkailu on nykyään olennainen osa mun hyvinvoinnin ylläpitämistä. On pakko kieltäytyä monista kivoista tekemisistä. Eilenkin houkutteli kovasti lähteä suppailuretkelle maaseudulle, kun rakas ihminen ehdotti. Samaan aikaan tuntui, että pitäisi kuitenkin jäädä kotiin ja vain olla. On tärkeä muistaa, että uupumisesta toipuminen kehollisesti ja henkisesti voi viedä jopa vuosia, jos siitä toipuu kokonaan koskaan, en ole siitä vielä aivan varma. Toipuminen aaltoilee ja elämä on pitkään tasapainottelua.

Ajattelen, että on myös tärkeää, että ei jää kiinni masennukseen tai uupumukseen, vaan uskaltaa alkaa toipua siitä ja rohkenee jossain vaiheessa alkaa tekemään asioita. Sitten kun voimat ovat alkaneet palautua alkuromahduksen ja siitä toipumisen jälkeen. Ja että ei määritä itseään diagnoosin tai sairauden kautta. Ei ota niitä osaksi persoonaansa. Ei tarraudu niihin. Silloin on myös helpompi toipua. Ehkä.

Mutta tasapainoilua tämä arki on: oma jaksaminen on kuin vanhanaikainen puntari, joka heilahtaa ja värisee pienestäkin asiasta. Ja se asia voi olla mikä vaan muuten harmiton.

Olen kirjoittanut nyt tämän viestin osittain sohvalla ja tässä terassilla. Samalla komentanut lapsia, estänyt heitä painamasta läppärin nappeja ja pyytämällä monta kertaa rauhaa tämän loppuun saattamiseksi. Antanut teippiä ja jutellut. Nyt pidän jalkoja koukussa penkillä ja niiden alla on kuulemma traktorin autotalli, ja traktorista tulee isäntä ja emäntä. Ajatus ei ole pysynyt kasassa mulla enää pitkään hetkeen. En pysty keskittymään, kun ympärillä pyöritään. Pieni sininen traktori ajoin minun käsivartta ja nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Ja tuntuu, että en saanut hiottua tätä tekstiä tarpeeksi, enkä ihan tiedä, mikä oli tämän pointtikaan. Koska haluaisin päästä eroon myös perfektionismista, julkaisen tämän nyt kuitenkin heti ja siten siedätän itseäni epätäydellisyydelle.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Menty ja tultu, tultu ja menty

Juhannuspäivän olin kotona lasten kanssa. Kerättiin pienet kukat maljakkoon, laitoin pöytäliinan terassille. Minun sisko lapsensa kanssa kyläilivät: syötiin hamppareita ja mansikkakakkua, käytiin uimarannalla, lapset leikkivät ja aikuiset lojuivat sohvalla. Tavallista, kotoisaa ja mukavaa. Ja se juuri oli ihanaa.

Heti juhannuksen jälkeen asumuseroonkin liittyvät tunteet alkoivat yllättäen purkautua. Koin, että nyt tunteilla oli tilaa tulla: lapsen synttärijärjestelyjen, kaikkien asioiden hoitamisten ja juhannuksenkin jälkeen. Olin myös väsynyt kaikesta tohinasta ja touhusta. Yhden iltapäivän ja illan olin erityisen ahdistunut ja itkuinen. Onneksi olin kuitenkin varannut Pohjanmaan sukulaiselta mökin, jonne oli lähdettävä. Vielä mökkireissun alkajaisiksi sain paniikkikohtauksen ollessani kaupassa. Vasta mökille asetuttuani olo helpotti. Parissa päivässä voimat alkoivat palailla, kun sain olla hiljaa, rauhassa ja yksin, keskellä vihreää ja sinistä luontoa.

Loppuviikosta lasten isä toi lapset mun luokse mökille ja vietin siellä vielä heidän kanssa pari päivää helteessä uiden ja paarmoja lätkien. Ajeltiin kotiin ja kaaduttiin onnellisina omiin sänkyihin.

Yksi sunnuntaipäivä levättiin kotona ja sitten lähdettiin yhden yön reissulle Tampereelle. Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että ei olisi kannattanut ottaa noita reissuja näin lähelle toisiaan. Olisinkin ihan mielelläni antanut lapset esim. isänsä luokse huilatakseni ihan vähän ennen Tampereen matkaa, mutta hänelläkin sattui olla juuri tuossa viikonloppumeno. Huomaan, että uupumus vaikuttaa edelleen meidän arkeen: en jaksa samalla tavalla kuin ennen. Esimerkiksi lasten kanssa matkailu on sellainen asia, jossa uupuminen näkyy selkeästi ja varmaan vielä pitkään.

Päästiin kuitenkin hyvin Tampereelle ja onnistuin: saatiin lapsille hauska ja mieleenpainuva retki. Yksin en lasten kanssa olisi kuitenkaan pystynyt lähtemään, mutta oman siskon ja siskontytön kanssa oli mukava matkata. Ukkonen (4,5v.) oli innoissaan junakyydistä: oli viimeksi vauvana päässyt. Hurjapää uskalsi tulla huvipuistossa jopa Keinukaruselliin ja Tukkijoessakin vain nauroi, kun kastui. Tattirallia, Kantti X kantti, törmäilyautoajelua, Vauhtimadon kyytiä. Puhuva puu nauratti ja Angry Birdsin kiipeilypaikka kiinnosti. Satulintu (7v.) odotti ehkä eniten Vauhtimatoa ja uskalsi myös paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Serkun kanssa yhdessä oli kiva mennä laitteisiin. Särkänniemessä meni koko päivä ja olikin mukava olla kiireettä. Illalla poikettiin vielä Akvaariossa ja Näsinneulassa, ja itse olin siinä vaiheessa aivan puhkipoikki. Bussilla hotellille ja unta aivoille.

Seuraavana päivänä ajeltiin vielä Katujunalla Tallipihalle. Siellä lapset ruokkivat kanoja ja katselivat pupuja. Ostettiin Suklaapuodista pienet herkut junamatkalle. Kokonaisuudessaan reissu meni erittäin hyvin eikä lasten kanssa käytyjä pieniä tahtojen taisteluita lasketa tai enää muistella. Hyviä muistoja jäi.

Illalla lasten isä tuli käymään ja pötkötteli ja leikki hetken lasten kanssa. Se oli mukavaa, koska lapsillakin oli jo iskää ikävä.

Ja sitten päästäänkin jo tähän aamuun, joka oli lasten kanssa rauhallinen, levollinen ja varsin ihana. Kaikki olivat tyytyväisiä. Laitoin aamupalaa yläkerran sohvalle ja katseltiin rauhassa lastenohjelmia. Esikoisen kanssa juteltiin perimästä, opiskelusta ja viisaudesta, mm. siitä että kaikenlaista voi oppia, jos haluaa. Pienempi oli onnellinen aamukaakaosta, jota meillä ei ole ehkä koskaan tarjoiltu aiemmin. Aamupalan jälkeen lasten mummu haki heidät mummulaan ja illalla he menevät isälleen yöksi. Ovat siellä todennäköisesti koko loppuviikon yötä. Päivisin hoidan heitä, kun isänsä on töissä. Tällä kertaa lapset eivät siis juurikaan ehtineet olla tässä kotona, kun en minäkään. Mutta ihania yhteisiä kesähetkiä meillä on ollut ja yhdessä on oltu.

Ja nyt kaipaan kotona olemista, rauhoittumista. Sen järjestämistä saakin nyt harjoitella, koska jostain syystä meille olisi nyt tarjolla tosi paljon kaikkia ystävätreffejä ym. Ja harmittaa kieltäytyä niistä, mutta nyt on pakko. Jotenkin ihanakin pakko.