Uusi blogi ja sen tarkoitus

Uusi blogi tosiaan elää ja minä elän! Nettisivut muotoutuvat minun kanssa samaa tahtia ja niitä pääsee jo nyt katsomaan: https://sydamellapauliina.fi. Sivuilta löytyy sekä blogi että lisää tietoa siitä, mihin olen menossa ja mikä mun pointti tässä kaikessa on. Sinne myös tulee lisää, kunhan ehdin sitä tuottamaan. Hatusta onkin saanut pitää kiinni, koska mun elämässä tapahtuu nyt aivan hurjasti kaikkia ihania asioita!

Uuden blogin ja nettisivujen tarkoitus on nimenomaan auttaa mua ja sua. Mua ne auttavat sillei pienesti eli toteuttamaan mun elämäntehtävää. Sua ne auttavat sen verran kuin haluat niiden tekevän ja kuinka valmis oot muutokseen. Oon opiskellut NLP-valmentajaksi ja tammikuussa alkaa ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti -koulutus. Haluan jakaa kaiken tiedon sun kanssa, ja siksi nuo sivut ym.

Instagramista löydät mut: sydamellapauliina

Lempeää joulun aikaa!

Rakkaudella, Pauliina

Uudessa blogissa kiitollisuudesta, tunteista ja avioerosta

Niin siinä taisi nyt käydä, että uusi blogi on todellakin syntynyt ja sinne alan kirjoittaa jatkossa postauksia hyvinvointiin liittyen. Tänään laitoin sinne tekstin kiitollisuudesta ja tunteista, siitä miten mun 10v. hääpäivä meni, vaikka haetaan parhaillaan avioeroa. Millaisia asioita mulle tuli siitä mieleen. Kirjoitin myös uupumuksesta, koska sekin liittyy tähän.

Jätän tämän blogini vielä tänne luettavaksi, mutta toivon, että kurkistat myös uuden blogin puolelle. Se löytyy osoitteesta: www.sydamellapauliina.fi. Olen ylpeä itsestäni, että ilman minkäänlaista kokemusta nettisivuista tms. sain kuitenkin aikaiseksi sellaiset ja uskalsin julkaista ne, vaikka tiedostan, että ensimmäinen versio on aina raakile.

Uuden blogin ja nettisivujen kaverina toimii Instagram-tili: @sydamellapauliina. Tervetuloa sinnekin! 💜 

Paljon on nyt kaikenlaista uutta meneillään. Niin paljon, että ihan hengästyttää, mutta yritän pitää hatusta kiinni ja antaa jalkojen kipittää mukana vauhdissa, jonka sydän määrää. Kohdataan taas!

Sydämellä, Pauliina

Uuteen uraan pelosta huolimatta

Elämä on pitänyt viime viikot kiireisenä, sekä hyvässä että pahassa. Olen onnistunut toisinaan pysymään kirkkaissa energioissa ja välillä tarponut tahmeassa suossa ajatuksineni. Ratkaisu on nyt kaiken kipuilun jälkeen kuitenkin löytynyt, hurraa! Olen ottanut askeleen kohti uudenlaista suuntaa. 

Askel on ollut ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutukseen hakeminen. Kokonaan uutta, kokonaan erillistä varhaiskasvatuksesta, johon olen vuosikausia rakentanut ja liittänyt identiteettiäni. Siksi jo pelkkä koulutukseen hakeminen on ollut älyttömän suuri asia. Se osuu lapsuudesta asti luotuun opettajan identiteettiin ja pakottaa sitä muuttumaan. Se osuu niin moniin pelkoihin.

 

Tuntuu suorastaan hurjalta, että olen vihdoin alkanut edistää tätä urasuunnan muutosta, koska olenhan minä sitä ajatellut salassa jo pitkään. Tai jos en tietoisesti ajatellut, niin se on ainakin häivähtänyt mielessä niinä hetkinä, kun usko nykyiseen alaan on horjunut. Ja olen minä sitä sisäisesti huutanutkin ja uupumuksessa itkenyt, kun olen joutunut jatkuvasti venymään varhaiskasvatuksessa. Mutta aiemmin en ole kuitenkaan tehnyt asialle mitään konkreettista. En ole uskaltanut katsoa laatikkoni ulkopuolelle.

Tein myös uuden instatilin itselleni: sydamellapauliina. Yritän ajatella, että mun ei tarvitse tietää, mitä tästä tulee, kunhan alan toimimaan, tekemään. Paljolti sellainen olo mulla on ollutkin, että olen tehnyt asioita kuin hypnotisoituna, vaikka en ole oikein edes käsittänyt kaikkea. Olen mm. keksinyt ja ostanut verkkotunnuksen, alkanut rakentaa nettisivuja ja uutta blogia, opiskellut yrityksen perustamista ja nyt, hakenut uuteen koulutukseen. On tuntunut, että on vaan joku sisäinen pakko tehdä näitä asioita.

Olen samaan aikaan aivan liekeissä innostuksesta ja voimaantumisesta, ja samalla peloissani. Kirjoitinkin uuteen instaani pelosta. Hylätyksi tulemisen pelko, epäonnistumisen pelko, näkyväksi tulemisen pelko, monenlaisia perustavanlaatuisia, suuria pelkoja.

Pelot ovat usein tiedostamattomia ja asuvat syvällä. Emme edes näe pelkäävämme, mutta jokin meitä silti rajoittaa ja estelee elämässä. Vaivihkaa pelko estää tekemästä asioita ja saa tyytymään ok-elämään ja ajattelemaan, että ihan hyvähän se on näinkin. Pelko estää muuttumasta, tavoittelemasta uutta, puhumasta avoimesti, olemasta aito, esiintymästä, laihtumasta, vaihtamasta työpaikkaa, irtaantumasta huonoista ihmissuhteista, mitä kenelläkin.

Olen joskus tehnyt tietoisen päätöksen kulkea pelkoja kohti, yksi pelko kerrallaan. Se on osa elämäntapaani. Pelon läpi käveleminen on rankkaa, mutta se kannattaa. Syyslomaviikolla kun pohdin koulutusasiaa, olin totaalisen väsynyt asian käsittelystä. Mutta se vaan piti tehdä, tuli sellainen tunne. Kun pelosta huolimatta ottaa askeleen pimeässä, on rohkea. Silloin voi saavuttaa oikeaa muutosta, voimaantumisen kokemusta ja oppimista, syvällistä elämisen tunnetta. Elää täysillä sydämestä käsin. Ja kun on tehnyt jotain pelottavaa, on tärkeä istua alas, huokaista, levähtää ja antaa kiitos itselle, huomata suuri askel. 

Joskus pelottava asia näyttää toisten mielestä pieneltä ja mitättömältä. Se voi olla esim. autolla ajaminen keskustassa, soittaminen puhelimella, ajanvaraaminen lääkäriin, jonkun asian sanominen rehellisesti toiselle. Saat pelätä sellaista, se on ihan ok. Mieti kuitenkin, kuinka kauan haluat olla tässä tunteessa ja antaa sen vaikuttaa elämääsi. Kuinka kauan haluat pysytellä pelossa, joka rajoittaa elämääsi?

Vähitellen minä opettelin ajamaan autolla kaupungissa, yksi reitti kerrallaan. Yksi puhelinsoitto kerrallaan, paperille kirjoitettujen vuorosanojen kera. Yksi ajanvaraus kerrallaan väkisin ajatellen, että olen sen arvoinen ja minulla on siihen oikeus. Yksi ääneen sanottu mielipide kerrallaan. Yksi asia kerrallaan. Ja nyt olen tässä, haluan olla ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, valmentaja ja auttaja. Siihen pyrin, yksi askel kerrallaan.

En osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä tulevalta uralta haluan. Sen kuitenkin tiedän, että haluan auttaa ihmisiä. Haluan, että muutkin pääsevät vähitellen peloistaan ja rajoittavista uskomuksistaan ja alkavat elää täysillä, oman itsensä näköistä elämää. Haluan tuoda ihmisten elämään rakkaudellisuutta, iloa, toivoa, voimaantumista, jokaisen oman voiman löytämistä ja valjastamista käyttöön. Haluan tukea, olla läsnä ja tarjota nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, jonka jokainen ihminen ansaitsee ja tarvitsee, vaikka ei sitä aina elämäntilanteissaan pääse kokemaan.

Ei ole kiirettä saattaa asioita valmiiksi

Mulla on taipumus innostua asioista sata lasissa ja pyrkiä ajamaan ne täysillä maaliin samantien. Keskeneräisyyden sietäminen on kaivannut harjoittelua ja on tarpeen edelleen. Varsinkin nyt kun arjessa on monenlaisia hoidettavia juttuja ja samaan aikaan opiskelen paljon uutta liittyen elämänhallintaan, itsetuntoon ja yritystoimintaan.

Ei ole mihinkään kiire, Pauliina. Kaikki valmistuu ajallaan. On pakko sanoa se itselle ääneen, että menisi perille. Kaiken ei tarvitse tapahtua niin nopeasti, vaikka intoa ja kiinnostusta onkin hurjasti. Joskus on parempi rakentaa perustusta rauhassa. Jonkun asian viipyminen ei tarkoita sitä, etteikö se menisi silti koko ajan eteenpäin ja ettenkö jatkuvasti, joka päivä, kehittyisi siinä. Kaikella on tarkoitus, uskon.

Uskon kyllä siihenkin, että on mahdollista tehdä nopeita muutoksia elämässä. Haaveilen siitä, että minäkin perustaisin yrityksen parissa kuukaudessa, laihtuisin supernopeasti, saisin säästettyä puskuritilille muutaman tonnin hetkessä. Uskon vetovoiman lakiin ja manifestointiin, siihen että omilla ajatuksilla on ratkaiseva merkitys siihen, mitä elämässään saa. Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä ajatuksista, siitä että pyytää maailmankaikkeudelta, vaan itsensä kanssa on tehtävä henkinen työ. On muutettava rajoittavat uskomuksensa yksi kerrallaan kannustaviksi. Niin että alitajunta alkaa ihan oikeasti uskoa niihin hyviin asioihin: että minä ansaitsen kaikki nuo ihanat asiat elämässä. Ja sitten toisaalta täytyy oppia luottamaan, antaa periksi ja sallia universumin järjestävän asiat omalla tavallaan. Tämä on erittäin tärkeää.

Tänään tuntuu siltä, että mun on hidastettava tahtia. Ei asiat ole parista kuukaudesta kiinni. On tehtävä asia kerrallaan, jos kokee, että ne asiat ovat tärkeitä itselle ja tarpeellisia lopputuloksen kannalta. Kun keskittyy matkan varrella tekemään oikeat asiat ilolla, upea lopputulos tulee itsestään, oheistuotteena. Ja jälkikäteen voi nähdä, miten nopeasti se oikeastaan tapahtui. Etukäteen ei kannata kuitenkaan päättää, miten nopeasti kaikki käy. Toki tavoitteita on hyvä olla, mutta niihin ei kannata puskea niin että ilo häviää matkan varrella.

Rauhallinen tekeminen ei tarkoita sitä, että ei tekisi ollenkaan. Sekin on jonkinlainen oma rajoittava uskomukseni. Että täytyy antaa itsestään ihan kaikki muutokselle ja asioiden kehittämiselle, vähintään 200%. Työpaikalla, kotona, kehossa, mielessä, kaikkialla. Ja jos en anna sitä, olen epäonnistunut. Kaikki tai ei mitään. On mielenkiintoinen tunne,  kun alkaakin jarruttelemaan ja joutuu hetken aikaa sietämään kehon ja mielen kokemia vieroitusoireita. Ne kaipaavat aluksi vanhaan tapaan, juoksemiseen, kiirehtimiseen, koviin tavoitteisiin, toisten miellyttämiseen ja kaikkeen sellaiseen vanhaan totuttuun. Ja kun alkaa tietoisesti hidastamaan, tekemään toisin, se tuntuu kehossa ja mielessä epämukavuutena. Aivot yrittävät pitää kiinni vanhasta, se on niiden tehtävä: taata turvallisuutemme. Silloin on hyvä hidastaa entisestään: kävellä vieläkin hitaammin työpaikan käytävällä, vaikka tekisi mieli juosta. Aivot kyllä oppivat ja uusista tavoista alkaa tulla vähitellen automaattisia.

Nyt menen mikrottamaan santsikahvia, joka lienee jäähtynyt pannulla keskittyessäni tähän tekstiin. Kahviin lorautan kuohukermaa, sekä tänään sunnuntaina että arkena. Koska se on parasta.

 

 

Tilannekatsaus

Moi, täältä huikkaan isojen asioiden ja arjen keskeltä! Blogitauko on johtunut nimenomaan siitä, että kaikki energia on mennyt elämän uudelleenjärjestämiseen. 

Avioeropäätös tehtiin syyskuun alussa ja se oli itselle kova paikka. Olisin ollut vieläkin valmis yrittämään, mutta mieheltä loppui hänen omien sanojensa mukaan sekä jaksaminen että tahto. Eipä siinä ollut sitten enää pohdittavaa. Olin 2,5 viikkoa sairauslomalla kokoamassa itseäni: hengittämässä, lataamassa kehoa, parsimassa yhteen sydämeni palasia ja yhdistelemässä aivojeni hermoratoja uusille paikoille. Päätös syntyi miehen puolelta, mutta täysin yhteisymmärryksessä, mies vain uskalsi päästää irti nopeammin kuin minä. 

Keho reagoi eropäätökseen voimakkaasti ja aiheutti suuret shokkioireet pariksi päiväksi: makasin sängyssä, itkin. Maha oli sekaisin, oksetti, paleli. Sain syötyä yhden aterian päivässä. Shokki. Kriisi. Olin onnellinen kun jaksoin käydä suihkussa päivä-pari päätöksen jälkeen. Se oli mulle viesti itseltäni, että alkaa helpottaa. Näin myös yhtenä aamuna unta, jossa toistelin itselleni lausetta: "minä selviän tästäkin, minä selviän tästäkin". Heräsin tuohon ajatukseen, ja se oli vaikuttava hetki. Kiitos alitajunta, olet vahva. Lepäsin vähän, sain henkisen yhteyden joihinkin ystäviin, tartuin arjesta kiinni, palasin töihin, aloin tottua ajatukseen, huomasin että olen ollut tässä prosessissa jo pitkään.

Nyt on aloitettu omaisuuden jakaminen. Se ei ole aivan simppeliä, mutta uskon, että löydetään molempia tyydyttävä sopuratkaisu. Muutenkin yritetään kovasti olla ystävällisiä toisillemme ja ottaa toisemme huomioon. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Haasteita toi viime viikolla se, että suostuin vahingossa ottamaan harteilleni lisätehtäviä, joita mun työtehtävään ei varsinaisesti kuulu. Asia on vielä vähän kesken ja monimutkainen. Uskon, että universumi antaa ihmiselle sellaisia haasteita, joita hänen on hyvä oppia selvittämään. Se myös testaa, oletko oppinut sen mitä sun pitäisi ja ehkä luulitkin oppineesi. Koen tämän työasian juuri sellaisena testinä, että nyt mun täytyy huolehtia ensisijaisesti omasta jaksamisestani. Saan (ja mun pitää) pyytää apua toisilta, asettaa rajani ja kertoa ne ääneen. Teen tällä hetkellä 80% työaikaa ja työaika on jaettu viikon neljälle päivälle.

Lapsille kuuluu tavallista ja hyvää. Koululainen menee aamuisin tyytyväisenä kouluun ja viskari päiväkotiin. Viihtyvät siellä, on kavereita ja mukavaa toimintaa. Olen niin kiitollinen hyvistä ja ammattitaitoisista opettajista, jotka kasvattavat mun lapsia kaiket päivät ja joihin voin luottaa.

Itse oon käynyt sellaista upeaa unelmavalmennusta, joka on avannut mut näkemään aivan uudenlaisia mahdollisuuksia itsessäni ja tulevaisuudessani. Kerron tästä joskus lisää. Oon kuitenkin jo nyt, valmennuksen alkumetreillä, saanut lisää rohkeutta edistää omaa uraani ja luoda uudenlaisia polkuja ja teitä itselleni mm. ammatin ja toimeentulon suhteen. Niistä myös sitten myöhemmin, kun on selkeämpää kerrottavaa. Kaikki on vielä vähän sumuista itsellekin, mutta oon ottanut isoja askeleita eteenpäin. Hurraa!

Iloitsen tällä hetkellä paljon myös ystävistä, tulevasta syyslomasta, kauniista ja aurinkoisista syyspäivistä, siitä että lapsilla on kavereita ja että he voivat pääosin hyvin tämän kaiken keskellä. Iloitsen tästä kodista ja terveellisistä ruokailutavoista, jotka uivat mun arkeen suloisen salakavalasti ja vaivattomasti. Se on aivan huippua!

Uskon, että kaikki järjestyy vielä upeasti. Uskon, että maailmankaikkeus pitää musta ja meistä huolen.

Sano enemmän kyllä, sano enemmän ei

Eilen olin ihan hurjan väsynyt, kun minun eka lastenhoitoviikko päättyi ja lapset lähti isälleen. Viikon varrella oli töitä, lasten sairastuminen, esikoisen ensimmäisten koulupäivien peruuntuminen sairauden vuoksi, viestittelyä opettajalle ja jälkkäriin ja varhaiskasvatukseen ja esimiehelle ja Kelaan. Oma ex tempore koronarokote (number 2) ja paljon muuttuneita aikatauluja.

Illalla kun lapset olivat lähteneet ja olin saanut teeveden tulille, sisko heitti ehdotuksen, että lähtisinkö iltaretkelle luontopolulle, jossa hän on käynyt. Niinku nyt heti-pian. Kirjoitin jo vastausta, että "en jaksa tänään, olen aivan puhki". Kunnes jostain tuli ajatus, että jospa se luonnossa kävely onkin juuri oikea juttu tähän väsymykseen. Viihdyn luonnossa ja usein kaipailen sinne, mutta jotenkin en saa aikaiseksi aina lähteä. Ja siskon kanssa on helppo mennä.

Laitoinkin teet termariin, vaihdoin vaatteet ja kaappasin mukaan Marianne-pussin jämät. Sisko kävi kaupasta evästä ja ajeltiin retkipaikalle. Pientä kävelyä metsässä, nuotio, eväät, hyvä seura, laineiden liplatus, rauhallisuus, kesäilta. Takaisin tullessa todettiin, että vieläkin väsyttää, mutta eri tavalla. Olin niin onnellinen, että lähdin!

 

Usein puhutaan ei-sanan käyttämisestä ja omien rajojen asettamisesta. Se on tosi olennainen taito, jota itsekin harjoittelen. Sen lisäksi tärkeä on kyllä. Kyllä niille asioille, jotka kumpuavat oikeasti omista arvoista ja kiinnostuksista. Ein voi sanoa ihan surutta niille, jotka tehdään vain siksi, että oma elämä näyttäisi kivalta tai kuten kuuluu tehdä tai kuten on aina tehty tai kuten muut olettavat minun tekevän. Kyllä kannattaa sanoa asioille, jotka tuottavat iloa ja kuplintaa ja sellaista poreilua, pyörivät mielessä vähänkin pidempään, nousevat ihmisen sisältä ja voivat olla aivan uusiakin. Usein käytän ohjenuorana sitäkin, että jos mieleeni tulee ajatus "tekisi mieli", niin sitä ajatusta kannattaa usein seurata. Tämä toimii mulla.

Uupumisesta toipumisen matkalla olen aina välillä miettinyt arvojani. Työhön liittyviä arvoja erityisesti, mutta myös muuhun elämään. Yksi tärkeistä arvoistani on esimerkiksi olla hyvä, turvallinen ja läsnäoleva äiti. Väsyneimpinä päivinä en jaksaisi millään leikkiä lasten kanssa, mikä tekee mut onnettomaksi. Oon myös potenut huonoa omatuntoa siitä, että lapseni ovat joutuneet elämään monta vuotta väsyneen ja masentuneen äidin kanssa. Kun tämä oikein kunnolla iski tajuntaani ja sai sydämeni särkymään viiltäviksi kappaleiksi, päätin että tästä lähtien yritän sanoa lapsille kyllä. Se ei tarkoita kaiken sallimista vaan sitä, että kun lapsi pyytää apua askarteluihin, yritän mennä. Jos lapsi etsii saksia, yritän oikeasti miettiä, missä ne mahtavat olla. Jos lapsi haluaa minut leikkiseuraksi, yritän leikkiä edes hetken, jossain vaiheessa. Jos lapsella on asiaa, pysähdyn kuuntelemaan. Jos lapsi haluaa pyörälenkille, yritän järjestää asian jotenkin. Ja samalla yritän tehdä tämän kaiken muistaen, että saan olla väsynyt ja valita myös helpomman reitin. Omaa fiilistä on kuitenkin parantanut se, että suhtaudun kyllä-asenteella lasten juttuihin. Se on linjassa arvojeni kanssa.

Yleisesti ottaen ajattelen, että on hyvä ylipäätään tehdä hieman enemmän tietoisia valintoja, että "kyllä" vai "ei". Sitä pohdintaa tarvitaan, kun opettelee omia rajojaan. Rajatkin nimittäin täytyy ensin itse oppia ennen kuin niitä voi pitää muiden edessä. Tietoisten valintojen tekeminen saa ihmisen seisomaan jämäkämmin omilla jaloillaan, maadoittaa, tasapainottaa. Vaikka mieli olisi vielä hutera, jalkoihin ja sydämeen alkaa tulla vähitellen vahvuutta. Ja koen, että hyvinvointi lähtee sydämestä, ei aivoista.

Mieti, mitä haluat, mistä tykkäät, mitä sallit itsellesi ja muille, mikä on juuri sinulle tärkeää. Sano ei. Sano kyllä. Sano, että mietit asiaa. Sano, että et tiedä. Kaikki on sallittua. 💚

Kirjoitan tahmeasti, samoin kuin elän?

Kirjoitin vuodesta 2013 alkaen blogia nimeltä Satulinnun pesässä. Lopetin tuon blogin kirjoittamisen 2017, kun kuopuksemme, lempinimeltään Ukkonen, oli puolisenvuotias.

Eksyin äsken tuonne vanhaan blogiin ja ai että, miten rennosti, luovasti ja yksityiskohtaisesti olin kuvannut meidän pikkulapsiarkea. Kirjoitustyylini oli lavea ja selittävä, mutta jotenkin luonnollinen. Ja miten paljon asioita jäi muistiin tuon blogin ansiosta! Onneksi jatkoin vähän tämänkin blogin puolelle lasten asioista, vaikka se juuri oli syynä ensimmäisen blogin lopettamiseen: epätietoisuus siitä, mitä halusin jakaa lasten elämästä. Muistan myös olleeni tuolloin tosi väsynyt sekä masentunut.

Tänään tässä hetkessä kaipaan tuota kirjoittamisen luovuutta ja rentoutta. Sitä että en pelkäisi, mitä muut sanovat ja että voisin kokea olevani hyväksytty kirjoitinpa sitten mitä tahansa. Että voisin vain kirjoittaa eikä se tuntuisi niin vaikealta ja tahmaiselta ja epävarmalta. Että ei tarvitsisi pyrkiä koko ajan täydellisyyteen kaikessa.

Ekassa blogissa en keskittynyt niinkään kielioppiin vaan arkisen sisällön muotoilemiseen mukavalla ja keveällä tyylillä. Nykyään tuntuu, että on hankala kirjoittaa, nimenomaan tahmeaa. Ei tiedä mitä sanoisi ja miten. Ehkä on myös vaikea ajatella, vaikea olla. Ehkä se todellakin on sitä, että viime vuosina en ole voinut kovin hyvin. Jospa lakkasin voimasta hyvin tuolloin 2017 alkuvuonna, kun lopetin edellisen bloginikin. Tai lakkasin jaksamasta yrittää niin kovasti.

Luovuus, hyväksytyksi tulemisen tunne, varmuus, vapaus, rakkaus ja kaikki hyvinvointi, lähtevät ihmisestä itsestään. Ne ovat jokaisessa ihmisessä sisällä sekä samalla jokaisen löydettävissä. Ja niiden löytämiseen tarvitaan rohkeutta kääntää katse itseä kohti ja ehkä nähdä, että on itse ollut luomassa itselle sellaista elämää, jossa ei viihdykään. Ja rohkeutta muuttua, tai oikeastaan vihdoin olla vain oma itsensä, näyttää itsensä ja tunteensa, voi että se onkin pelottavaa!

Ehkä tässä on juuri siitä kyse: olisi aika näyttää maailmalle, kuka olen, ja se pelottaa. Ja se heijastuu myös kirjoittamiseen.

 

Satulinnun rakentama koti hiirelle