Kirjoitan nyt vielä vähän paremmin siitä, kun tässä yhtenä päivänä Leon leikkimaassa pahoitin mieleni erään tuntemattoman naisen sanoista ja tavoista kohdata meidän perhe. Olin loukkaantunut, ärsyyntynyt ja koin, että varpailleni oli tallottu useamman kerran lasten kasvatusasioissa.
Minua neuvottiin ivalliseen sävyyn kuinka hoitaa lapsiani ja naureskeltiin suojelevaisuudelleni lasten rymytessä leikkipaikassa. Se todellakin meni tunteisiin. Saan nimittäin olla juuri tällainen äiti lapsilleni. Kaiken lisäksi olen paras äiti omille lapsilleni. En todellakaan ole täydellinen, mutta yritän tehdä parhaani. Kellään ei ole oikeutta painaa minua alas.
Ärsyynnyin myös lasten iän kysymisestä. Se johtuu siitä, että leikkipuistoissa minulta on monesti kysytty Satulinnun ikää selvästi siksi, että hän on pitkä ikäisekseen. Useampi ihminen on sanonut sen minulle suoraan. Lapsi ei ole silloin sopinut näiden tuntemattomien aikuisten mielessä olevaan muottiin. Siihen muottiin, miltä esimerkiksi kolmevuotiaan kuuluisi heidän mielestään näyttää. Minusta lasten ulkonäön arviointi ei ole kohteliasta, soveliasta tai tarpeen ylipäätään. Niin kuin ei aikuistenkaan. Milloin aletaan ymmärtää, että meitä on täällä maailmassa monenlaisia ja monenkokoisia? On myös eri asia jutella ystävien tai puolituttujen kanssa pituuskasvusta ja kehityksestä kuin täysin tuntemattomana tulla utelemaan lapsen pelkkää ikää tai kävely- ja puhetaitoa. Kaikkihan me ajattelemme vaikka mitä, mutta viisautta on tietää, milloin puhua ja milloin ei.
Toivoisin niin, että me äidit ja isät osattaisi olla kasvatusasioissa toistemme puolella. Että osattaisi kunnioittaa toistemme ratkaisuja ja tapoja toimia. Että osattaisi olla kannustavia ja ymmärtäväisiä. Itsekin yritän olla, vaikka tottakai sammakoita varmasti pomppii joskus tästäkin suusta. Mutta toivoisin, että oltaisiin varovaisia neuvomaan muita miten tehdä. Miten pukea lapsia, miten täyttää päivät erilaisilla toiminnoilla ja tekemisillä, miten ruokkia, miten nukuttaa, miten opettaa kuivaksi. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja meille sopivat erilaiset tavat. Lapsemmekin ovat erilaisia eikä heitä pitäisi verrata toisiinsa. Toivon, että lapset saisivat rauhan kasvaa omalla tavallaan.
Leikkimaassa tapahtuneessa kahden äidin välisessä kohtaamisessa ärsytti sekin, että kohmetuin itse. Yllätyin niin tämän toisen osapuolen töksäyttelystä, uteluista, ihmettelyistä ja ivallisesta kuittailusta, että en osannut edes puolustautua kunnolla. Yritin olla ystävällinen ja sopuisa. Mietin, miltähän tuntuisi joskus sanoa oikein voimakkaasti vastaan tuikituntemattomalle. Kokisinkohan kuitenkin lopulta vain nolanneeni itseni julkisesti? Vaikka tunteiden hillitseminen on tärkeä taito, vähintään yhtä tärkeää on puolustaa itseään ja lapsiaan.
Minulla on sellainen elämänkatsomus, että uskon kaikella olevan tarkoituksensa. Uskon, että kaikki elämämme tilanteet tulevat eteemme siksi, että meidän pitäisi oppia niistä jotain. Kehittyä niiden avulla. Siksi yritän oppia tästäkin. Ehkä tämän tarinan opetus on se, että toiset ihmiset eivät ole aina yhtä ystävällisiä kuin itse yrittää olla. Tai että ehkä minun pitäisi luottaa enemmän omiin arvoihini ja olla näkyvämmin esillä ihmisenä, sellaisena jota ei lytätä tyhmillä kommenteilla. Tai ehkä tämä oli merkki siitä, että olen liian väsynyt tällä hetkellä, kun vedän tällaisesta herneet nenään. Että pitäisi kuunnella omaa jaksamista jatkossa paremmin. Tai kiinnittää huomiota siihen, miten itse kohtaan toisia vanhempia. Osaanko minä olla kannustava vastaavissa tilanteissa? Tai mitä vaan nyt sitten.
Sen vaan vielä sanon, että minulla ja meillä on kyllä maailman parhaat ystävät. Meidän ei tarvitse verrata lapsiamme keskenään tai tuoda esiin omien lastemme kehittyneisyyttä suhteessa toisiin lapsiin. Mielestäni kannustamme toisiamme ja arvostamme näitä lapsia sellaisina yksilöinä kuin he ovat. Ymmärrämme, että lasten kehitys ei ole kilpailua. Sillä ei ole väliä, kuka oppii ensimmäisenä mitäkin. Yhdessä iloitaan kun lapset oppivat ja kehittyvät. Olen niin kiitollinen minun ystävistä. En jaksaisi ilman teitä. <3
Minua neuvottiin ivalliseen sävyyn kuinka hoitaa lapsiani ja naureskeltiin suojelevaisuudelleni lasten rymytessä leikkipaikassa. Se todellakin meni tunteisiin. Saan nimittäin olla juuri tällainen äiti lapsilleni. Kaiken lisäksi olen paras äiti omille lapsilleni. En todellakaan ole täydellinen, mutta yritän tehdä parhaani. Kellään ei ole oikeutta painaa minua alas.
Ärsyynnyin myös lasten iän kysymisestä. Se johtuu siitä, että leikkipuistoissa minulta on monesti kysytty Satulinnun ikää selvästi siksi, että hän on pitkä ikäisekseen. Useampi ihminen on sanonut sen minulle suoraan. Lapsi ei ole silloin sopinut näiden tuntemattomien aikuisten mielessä olevaan muottiin. Siihen muottiin, miltä esimerkiksi kolmevuotiaan kuuluisi heidän mielestään näyttää. Minusta lasten ulkonäön arviointi ei ole kohteliasta, soveliasta tai tarpeen ylipäätään. Niin kuin ei aikuistenkaan. Milloin aletaan ymmärtää, että meitä on täällä maailmassa monenlaisia ja monenkokoisia? On myös eri asia jutella ystävien tai puolituttujen kanssa pituuskasvusta ja kehityksestä kuin täysin tuntemattomana tulla utelemaan lapsen pelkkää ikää tai kävely- ja puhetaitoa. Kaikkihan me ajattelemme vaikka mitä, mutta viisautta on tietää, milloin puhua ja milloin ei.
Toivoisin niin, että me äidit ja isät osattaisi olla kasvatusasioissa toistemme puolella. Että osattaisi kunnioittaa toistemme ratkaisuja ja tapoja toimia. Että osattaisi olla kannustavia ja ymmärtäväisiä. Itsekin yritän olla, vaikka tottakai sammakoita varmasti pomppii joskus tästäkin suusta. Mutta toivoisin, että oltaisiin varovaisia neuvomaan muita miten tehdä. Miten pukea lapsia, miten täyttää päivät erilaisilla toiminnoilla ja tekemisillä, miten ruokkia, miten nukuttaa, miten opettaa kuivaksi. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja meille sopivat erilaiset tavat. Lapsemmekin ovat erilaisia eikä heitä pitäisi verrata toisiinsa. Toivon, että lapset saisivat rauhan kasvaa omalla tavallaan.
Leikkimaassa tapahtuneessa kahden äidin välisessä kohtaamisessa ärsytti sekin, että kohmetuin itse. Yllätyin niin tämän toisen osapuolen töksäyttelystä, uteluista, ihmettelyistä ja ivallisesta kuittailusta, että en osannut edes puolustautua kunnolla. Yritin olla ystävällinen ja sopuisa. Mietin, miltähän tuntuisi joskus sanoa oikein voimakkaasti vastaan tuikituntemattomalle. Kokisinkohan kuitenkin lopulta vain nolanneeni itseni julkisesti? Vaikka tunteiden hillitseminen on tärkeä taito, vähintään yhtä tärkeää on puolustaa itseään ja lapsiaan.
Minulla on sellainen elämänkatsomus, että uskon kaikella olevan tarkoituksensa. Uskon, että kaikki elämämme tilanteet tulevat eteemme siksi, että meidän pitäisi oppia niistä jotain. Kehittyä niiden avulla. Siksi yritän oppia tästäkin. Ehkä tämän tarinan opetus on se, että toiset ihmiset eivät ole aina yhtä ystävällisiä kuin itse yrittää olla. Tai että ehkä minun pitäisi luottaa enemmän omiin arvoihini ja olla näkyvämmin esillä ihmisenä, sellaisena jota ei lytätä tyhmillä kommenteilla. Tai ehkä tämä oli merkki siitä, että olen liian väsynyt tällä hetkellä, kun vedän tällaisesta herneet nenään. Että pitäisi kuunnella omaa jaksamista jatkossa paremmin. Tai kiinnittää huomiota siihen, miten itse kohtaan toisia vanhempia. Osaanko minä olla kannustava vastaavissa tilanteissa? Tai mitä vaan nyt sitten.
Sen vaan vielä sanon, että minulla ja meillä on kyllä maailman parhaat ystävät. Meidän ei tarvitse verrata lapsiamme keskenään tai tuoda esiin omien lastemme kehittyneisyyttä suhteessa toisiin lapsiin. Mielestäni kannustamme toisiamme ja arvostamme näitä lapsia sellaisina yksilöinä kuin he ovat. Ymmärrämme, että lasten kehitys ei ole kilpailua. Sillä ei ole väliä, kuka oppii ensimmäisenä mitäkin. Yhdessä iloitaan kun lapset oppivat ja kehittyvät. Olen niin kiitollinen minun ystävistä. En jaksaisi ilman teitä. <3
 |
| Ystävän tuomat kukat oli superkauniita! |
Ihan käsittämättömän ilkeitä osaavat jotkut ihmiset olla kyllä. Ehkä se ventovieraus tarjoaa jonkun suojan jollekin, että viitsii sanoa mitä hyvänsä. Itse myös vastaavissa tilanteissa jään lähinnä "monttu auki" katsomaan, häkellyn,enkä osaa sanoa mitä vastaan. Ehkä siinä on just se oma jäätyminen mikä eniten ärsyttää, kun tietää kyllä sisimmässään tekevän juuri oikein tuntien omat lapsensa maailman parhaiten. Voisi itsekin jotain sivaltaa myös, mutta olisiko silläkään oikeasti mitään merkitystä tuollaisten ihmisten kohdalla ja ehkä vain itse enemmän pahoittaisi mielensä.
VastaaPoistaItsekin joskus olen kysynyt lapsen ikää, jos ollaan juteltu jonkun äidin kanssa. Mutta en missään nimessä kyllä arvostellen ole tarkoittanut kysyä. Vaan esimerkiksi vähän kuin keskustelun tueksi ja jatkanut, että "itselläni on suunnilleen samanikäinen" tai lähinnä vilpittömästi jotain positiivista mielessä ja sen sanonutkin.
Tyttärestäni usein kysytään, että minkä ikäinen on, kun on ikäisekseen tosi pitkä ja pitkät hiukset on myös pienestä. En ole loukkaantunut ja tyttökin on lähinnä ylpeä kun luullaan vanhemmaksi. Itse olen myös ollut pitkä lapsena ja muistan kyllä jotain ikäväsävyistä arvostelua vieraiden suusta. Minkä ikäinen tuo on? Neljä vuotta. Jaa, luulin että on jo koulussa ku on niin isokokoinen. Tuon saman voi sanoa sekä positiiviseen että negatiiviseen sävyyn. Pitkä ja iso kyllä ei ole synonyymejä. Mur.
Tässäpä vuodatusta. Ajatuksia herättävä teksti! Lapsesi ovat täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat ja sinä heille maailman paras äiti. Jätetään idiootit omaan arvoonsa. Ehkäpä hän oli kateellinen vaikkapa lempeästä ja huolehtivasta suhtautumisesta, läsnäolostasi ja huokuvasta aidosta yhteydestä lapsiisi. Omat ongelmansa varmasti joka tapauksessa. Mukavaa viikonloppua!
-Riitta
Voi että, ihana sinä! <3 Oon menossa just nukkumaan niin en jaksa vastata nyt paremmin, mutta kiitos paljon tuesta ja ihanista sanoista, ne lämmitti mieltä kovasti. <3
Poista