Tammikuun tekemisiä

Tammikuu meni nopeasti ja ihan hyviä juttuja tapahtui, tavallisia, arkisia. Oli onnellisia aamuja, kun lapset ilahtuivat minun läsnäolosta aamulla (silloin kun en mennyt töihin). Äkäisiä aamuja, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen. Mukavia hetkiä lasten hiihtäessä ja sitten turhautuneiden lasten kiukutteluja. Tapetin meditatiivista irrottelua siskon luona, pienen kirppispöydän laittelua, ystävien lounastreffit ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Rentoutumista, aistiyliherkkyyttä, iloa ja itkua. Väsyneitä ja onnellisia iltoja, kun maattiin esikoisen kanssa viltin alla sohvalla ja kuunneltiin Supermarsua ja Rosvo-Rasvista.  Onnistuneita työasioita ja uusi työsoppari, jossa palasin vanhaan perustyöhöni. Jatkuvaa tasapainoilua jaksamisen ja kuormittumisen kanssa, hyviä kohtaamisia ja keskusteluja työkavereiden kanssa, ärtymystä ja vihaa. Surua. Ilmoittautuminen NLP-kurssille pitkän harkinnan jälkeen. Useampi leffa, esim. Coco, Dumbo, Inside Out, Yösyöttö ja Notting Hill. Näistä lemppari tuo ensimmäinen. Sokerilakko, ketoilun aloittaminen ja siinä pienoinen kompurointi. Itse asiassa tosi paljon ehti tapahtua tammikuussa.

 

Tänään on keskiviikko ja olin alkuviikon töissä. Tänään on listalla Satulinnun kouluun ilmoittautumisen tekeminen, NLP-opiskelu ja oma psykoterapia. Iltapäiväksi mies menee kaverilleen, joten me muut chillaillaan varmaan h y v i n rauhallisesti kotosalla. Satulintu toivoi eilen leipomista ja keksi jostain, että pitäisi leipoa pipareita. En uskaltanut sanoa, että mulla on pakkasessa joululta jäänyttä kaupan piparitaikinaa. Sen voisi leipoa toki pois, en vaan jaksanut millään eilen. Lapsilta on myös vähennetty sokeria loppuvuoden ylettömän mässäilyn jälkeen. Mitään sanomatta ja omasta esimerkistämme se on tapahtunut luonnollisesti. Siksi tuo taikinakin on jäänyt leipomatta. Mutta voisihan sen vaikka. Yhtenä päivänä lapset tekivät yhdessä hedelmäsalaatin ja olivat niin ylpeä ja onnellisia. Sanoinkin, että tästä lähtien saavat tehdä enemmän ruokaa meillä: ihanat 4v ja 6v. 

Nyt lähden päivän hommiin. Tietokoneen kello näyttää 9:17, vaikka se on oikeasti vasta 8:17. Jäänyt vaihtamatta joskus ajat sitten. Mitäs tuosta.

Reissulla ihan yksin?

Ihmiset hämmästyvät yhä uudestaan, kun kerron, että olen ollut kolme yötä yksin mökillä. "Siis mitä?! Ihan yksinkö? Eheh. Mitä ihmettä teet siellä?" Ihan huvitukseen saakka saan kertoa heille, että "kyllä, ihan yksin, koska tykkään siitä". Ja sitten jatkan, että "joo luen, piirrän, katson leffoja, ulkoilen ja teen ihan mitä huvittaa siellä". Tuntuu jotenkin ihan mahtavalta päästä onnellisena ja suoraselkäisesti sanomaan, että "joo, ihan yksin" ja sitten nähdä ne ilmeet, joita kommentti saa aikaan. Hämmästyneisyyttä ja hämmennystä.

 

Kaipa se niin on, että tässä yhteiskunnassa on yleisesti hyväksytympää olla porukassa. Sosiaalisuus on hyve ja yksin oleminen enemmänkin vain outoa. Tai sitten valitettava sattuma. Muka.

Mä tarvitsen yksin olemista, jotta mun pää kestää tätä mun muuta, sosiaalista elämää: perhettä, ystäviä, yltiösosiaalista työtä. Mun aivot joko räjähtää tai lukkiutuu, jos en saa palautua omassa rauhassa tarpeeksi. Mä tykkään olla yksin, oikeastaan rakastan.

Opiskeluaikoina repäisin itseni Yhdysvaltoihin kuukauden mittaiselle reissulle aivan yksin. Se oli eka matka yksin. Oli aivan mahtavinta, että sain ihan itse päättää, minne haluan mennä, mitä tehdä ja kuinka kauan. Onkin ollut suunnitelmissa lukea silloisia matkakertomuksia. Voin ehkä jakaa niitä joskus tännekin, jos jaksan. Niistä muistuu mieleen ilo, vapaus ja nauru.

Mulla on myös tapana käydä hotellilomilla itsekseni. Ennen koronaa menin vaikkapa Helsinkiin ja pääsin siellä olemaan jotenkin vapaammin oma itseni, katoamaan väenpaljouteen. Yövyin hotellissa, kävin ravintolassa syömässä, katsoin standuppia tai teatteria, kävelin kaupungilla ja illalla löhösin hotellihuoneessa herkutellen ja telkkaria katsellen. 

On ollut ihan huikean hieno juttu oppia, että voin mennä minne vaan enkä tarvitse siihen muiden seuraa. Siitä saa upean vapaudentunteen. Tykkään, kun saan syventyä ajatuksiini rauhassa.

Tällä kertaa olin ottanut mökille monenlaista tekemistä, mutta en juurikaan niihin koskenut. Katsoin pari elokuvaa, kuuntelin rahavalmennusta, ulkoilin ja nukuin myöhään. Ajattelin ja olin. En jaksanut muuta.

Oon päättänyt olla jatkossa yhä enemmän oma itseni myös täällä, arkisissa ympäristöissä: kotona, töissä, ystävien kanssa. Mulla on takana pitkä historia muiden mielipiteiden pelkäämistä ja toisten miellyttämistä. Harmittomilta tuntuvissa pienissä tilanteissa ja suuremmissa elämän ratkaisuissa. Askel kerrallaan luon kuitenkin itselleni nyt uudenlaista tapaa olla tässä maailmassa. Ja yksi niistä tavoista on olla yksin niin paljon kuin hyvältä tuntuu.

Takaisin ketogeeniselle ruokavaliolle, 7. päivä

Innostuin aloittamaan tämän vuoden sokerittomalla ruokavaliolla. Uskomatonta, että olen ollut ilman sokeria jo 13 päivää! Se on paljon se, varsinkin sokerihuurretun alkutalven jälkeen. Ystävän esimerkistä otin tavoitteeksi sokerittoman tammikuun. En lupautunut uudenvuodenaattona mihinkään muuhun.

Vaan. Jotain ihan mahtavaa tapahtui mun päässä ja yllättäen puolivahingossa palasinkin kaipaamaani ketogeeniseen ruokavalioon. Noin vaan, ilman mitään vippaskonsteja. Oon niin kiitollinen siitä tuesta, jonka oon saanu tähän muutokseen esim. valonpolku-instatililtä sekä Sami Minkkisen webinaareista ja hypnooseista. Myös Tomi Kokon myönteinen ja joustava asenne ketogeenisen suhteen on auttanut, samoin Rouva Keton hyvät reseptit. Laitan postauksen loppuun linkit, joista näitä tyyppejä pääsee kurkkaamaan. Eikä tämä ole maksettu mainos. Oon vain niin kiitollinen näistä ihmisistä!

Ketogeeninen ruokavalio on mulle tuttu keväästä 2019 asti. Ensin osallistuin tiukalle kuuriluonteiselle ketokurssille, joka oli epämiellyttävä, mutta tehokas. Pääsin selkeästi ketoosiin. Kuuri ei kuitenkaan muuten vakuuttanut eikä kuuria ollut tarkoitettukaan pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Siispä aloin tutustua aiheeseen muualla. Löysin valmennuksen, joka oli myönteinen ja lempeä. Sekin toimi ja toi paljon iloa. Ketoilin muutamia kuukausia oikein onnistuneesti. Sain monia terveyshyötyjä ja mahtavaa energiaa.

Jostain syystä ruokavalio alkoi kuitenkin lipsua. Kieltämättä syksy 2019 oli aika tiukka muutenkin, kun palasin töihin viiden vuoden hoitovapaan jälkeen. Aloitin kokonaan uudessa organisaatiossa ja sellaisessa vastuutehtävässä, jota en aluksi osannut yhtään. Ruokailujen suhteen yritin pysyä raiteilla, mutta en jaksanut enää kokeilla uusia reseptejä ja aloin kyllästyä entisiin. Samalla mietin, onko tämä sittenkään terveellistä: vanhat rasvauskomukset nostivat päätään. Myös muut uskomukset häiritsivät paljon. Tiedostamattomassa mielessä ajattelin, että "en pysty tähän", "en onnistu kuitenkaan", "olen huono", "en ansaitse hoikkaa ja kevyttä oloa". Miten kamalia asioita sitä vahingossa jauhaakaan itselleen siellä syvällä sisimmässä! Vaikka olin omassa kropassa ja mielessä kokenut, miten mahdottoman hyvää ketogeeninen ruokavalio teki koko mun elämälle, aivot pistivät hanttiin. Ne halusivat edelleen palata vanhaan, tuttuun ja  turvalliseen.

Yritin paluuta ketogeeniselle alkusyksyllä 2020. Tykkäsin Tomi Kokon asenteesta, jossa toimiva ruokavalio nähdään joustavana ja tilanteiden mukaan muuttuvana. Tutustuin materiaaleihin ja niistä päällimmäisenä jäi mieleen, että jos on kova stressi niin ketogeeniseen ei kannata vielä ryhtyä. Ja sitä neuvoa kuuntelin intuitiivisesti. Tuntui kurjalta, koska koin, että keho oli kaivannut takaisin ketoosiin jo pitkään: se oli tukkoinen ja väsynyt. Päätin kuitenkin vielä siirtää ketogeenista. Halusin silti hiljentää uskomuksiani ja kävin omatoimisesti labroissa toteamassa, että kolesterolit olivat oikein hyvällä mallilla. Huomattiin kuitenkin, että rautavarastot olivat totaalisen tyhjät: ferritiini oli 11,7. Sekin saattoi aiheuttaa monenlaisia ikäviä oireita, joista kärsin. Aloin syödä rautaa ja ennen joulua labroissa ferritiini oli noussut jo yli 50. Rautakuuri jatkuu ja tavoitteena on vakiinnuttaa arvo satasen yli.

Ja nyt ollaan tässä. Ennen loppiaista, pari päivää sokerin pois jättämisestä, seurasi hillitön väsymys. Joululomalla valvoin pitkälle yöhön, mutta yhtäkkiä tipahdinkin sänkyyn jo 21 aikaan. Mietin, että sen täytyi johtua sokerittomuudesta, koska en buustannut kehoa enää makealla. Väsymys tuntui hyvältä ja luonnolliselta. Nyt kun ketogeenista on takana viikko, olo on oikein hyvä. Mielitekoja ja houkutuksia on kyllä ollut paljon varsinkin työpaikan kahvihuoneessa, mutta vähitellen nekin ovat rauhoittuneet. Mua on auttanut ajatus, että valitsen ketogeenisen ja sokerittoman ruokavalion joka päivä uudelleen. En ajattele pidemmälle vaan keskityn vain tähän päivään ja hetkeen. 

 

On mieletöntä, miten luisuin tähän ruokavalioon takaisin puolivahingossa. Niin monesti olen puskenut muutosta läpi. Uskon kyllä, että kun tiedostamattomat uskomukset saa kohdilleen, asiat voivatkin tapahtua kuin itsestään.

Tällä kertaa en ole tehnyt mitään suuria päätöksiä ruokavalion suhteen. En ole asettanut tarkkoja tavoitteita, tehnyt suunnitelmia tai lukenut reseptejä etukäteen. En ole kokenut samanlaista buustia tai draivia, jota aiemmilla kerroilla, kun olen yrittänyt ruokavaliomuutosta parempaan. Tällä kertaa olen ollut ihan tyyni. En hötkyile tai vauhkoa. Vain olen ja teen. Teen tätä mun omaa juttua, jonka oon vihdoin sallinut itelleni. En ole myöskään määritellyt minkäänlaista kestoa tai erityisiä sääntöjä tän suhteen. Kuuntelen omaa sydäntä ja teen sitä, mikä tuntuu parhaalta milloinkin.

Ainoastaan yhden päätöksen olen nyt tehnyt. Sen, että ensi vuonna tähän aikaan olen elämässäni ja hyvinvoinnissani aivan eri paikassa kuin nyt. Silloin olen päässyt eteenpäin ja tehnyt konkreettisia asioita hyvinvointini eteen. Vakiinnuttanut tapoja, jotka tekevät mulle hyvää. Kyse on paljon muustakin kuin pelkästä ruoasta. Se koskee esimerkiksi rahaa, työtä, ystäviä, vapaa-aikaa, parisuhdetta. Tuo päätös antaa tilaa luovalle toteutukselle. Se antaa mahdollisuuden opetella ja kokeilla. Ja uskon, että tästä tulee ihan mahtava vuosi!

Linkit, jotka lupasin:

https://www.valonpolku.com/

https://www.samiminkkinen.fi/

https://tomikokko.com/

https://www.rouvaketo.fi/

Kiva lauantai

Yhtäkkiä lyö ihan tyhjää. Muka oli paljonkin kirjoitettavaa ja nyt kun avasin tän blogin, mieleen ei tulekaan yhtään mitään. No olkoon niin. Keitin taas kupillisen piparminttuteetä ja googletin, millaisia vaikutuksia piparmintulla muuten onkaan. Kun on tullut sitä tässä juotua viime aikoina ainakin kupillinen päivässä. Piparminttua käytetään mm. ruoansulatusvaivoihin rauhoittamaan vatsaa sekä rentoutumisen tueksi sen sisältämän mentolin takia. Mulle tää on ihan herkkujuoma, tykkään sen mausta ja raikkaudesta.

Kävin tänään luontopolulla mukavassa seurassa, sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei oltu vielä koskaan tehty mitään kahdestaan. Luminen metsä oli tosi kaunis ja luontopolkua oli helppo kulkea: talviluontoon syntynyt polku oli helpompi erottaa kuin syksyisen metsän luoma, jossa pikkuisia polkuja risteili sinne tänne. Nyt osaan mennä tuonne uudestaan milloin vaan enkä ehkä enää eksy (niin kuin parilla edellisellä kerralla).

 

Kävelyretken jälkeen tulin hiljaiseen kotiin, joka on vielä siisti, päivä siivoojien käynnin jälkeen. Lapset menivät heti aamusta mummulaan ja mies on mökillä. Kävelyn jälkeen tein ja söin ketohampparit, katsoin Harry Potter -elokuvan paahdettuja manteleita popsien ja kävin saunassa kynttilänvalossa. Vähän väsähtänyt olo, en jaksanut puuhailla kävelyretken jälkeen mitään sen kummempaa, esim. siivota lapsen askartelukaappia, joka varmaan seuraavalla aukaisulla kaataa sisältönsä sen edessä seisovan päälle. Tai laitella puhtaita pyykkejä kaappeihin. Tai miettiä, mitä syödään huomenna. Tai edes piirtää. Tai maalata. Tai kuunnella musiikkia. Tai soittaa pianoa. Vain olin.

Ja sitten istuin tähän sohvalle odottelemaan lapsia kotiin. Nyt taidankin mennä keittämään heille iltapalaksi mannapuuroa, jotta saadaan vanhentuvat suurimot pois kaapista. Ja se on yksi lasten herkkupuuroista.

Loppuunpalamisesta toipuminen on hidasta

Kerroin tänään naapurille olleeni pitkällä sairauslomalla uupumisen vuoksi ja se sai mut taas ajattelemaan asiaa. Aloin kirjoittaa tänne ensin hermostosta ja siitä, miten kuormitun edelleen erittäin herkästi pienistäkin asioista. Joululoma lasten kanssa, vaikka sietämättömän rakkaita ja ihania ovatkin, on näyttänyt, että en kestä juurikaan meteliä, vauhtia ja vaatimuksia. Tätä ajatellessani ymmärsin, että olen luullut olevani jo hyvällä toipumisen tiellä. Olen tehnyt puolivahingossa ja itseltäni vähän salaakin pitkän ajan suunnitelmia, että milloin ehkä lisäisin työtunteja minkäkin verran. Olen jopa haaveillut kokoaikaisesta työstä. Tänään kuitenkin tajusin, että mun on täysin utopistista edes ajatella tekeväni täyttä työaikaa koko vuonna, hyvä jos ensi vuonnakaan. Ehkä olin joulukuun puolella niin toiveikas, kun pääsin käymään töissä muutaman päivän. Ajattelin, että kyllähän tämä tästä näkyy sujuvan. Toiveikkuus on varmasti tosi luonnollista tässä kohtaa, kun osa voimista alkaa palautua. Se tuntuu upealta raskaan suossa ryömimisen jälkeen. Ja toivo on tärkeää. Mutta joululoma palautti taas hyvällä tavalla realistiseksi.

Keskustelin läheisteni kanssa töissä käymisen aiheuttamasta stressistä ja yksi heistä sanoi, että "ole töissä päivä kerrallaan". Sinänsä harmiton sanonta ja itselläkin on joskus tapana sanoa niin. Nyt mulla nousi kuitenkin heti karvat pystyyn ja sanoinkin ääneen, että ei tuolla tavalla voi ajatella kun on voimakkaasti uupunut. Kun on palanut loppuun, ei ole mistä tsempata. Ei voi uudelleen sytyttää tulitikkua, joka on jo poltettu tomuksi. Ei ole enää mitään varasäiliötä, josta ottaa bensaa kun tankki on tyhjä. Ei vaan yksinkertaisesti pysty selviämään välttämättä sitä yhtäkään päivää. Ei ole olemassa sellaista joustoa, jota terveiltä ihmisiltä yleensä löytyy: sitä sinnittelyä, huokailua, "olisipa jo loma" -puhetta. Loppuunpalaneella se on kerrasta poikki. Ja muuten, vihaan sanaa tsempata. Se ei kuulu enää mun elämään. Mä en aio enää ikinä tsempata, koska oon tehnyt sitä niin pitkään ja vähin voimin. Oon kieltänyt miestä sanomasta mulle enää ikinä, että "tsemppiä". Voimia ja iloa voin ottaa vastaan ja yrittämistä teen jatkossakin, mutta ikinä en enää tsemppaa.

Tänään luin artikkelin, jossa myös muistutettiin, miten hidasta toipuminen onkaan. Artikkeli löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-10657518. Muutaman viikon sairauslomalla ei toivu vielä ollenkaan. Huomaan edelleen ajattelevani, että hyvä työntekijä toipuu jossain tietyssä ajassa. Olen omasta mielestäni ollut kauan pois töistä, mutta oikeasti kolme kuukauttakin on vielä tosi lyhyt aika toipua siitä kaikesta, johon oon itseni upottanut viimeisen viiden vuoden aikana. Muistan nimittäin olleeni uupunut viimeiset viisi  vuotta. Se on muuten hurjan pitkä aika sinnitellä, tässä vaan taas tajusin. Ehkä saankin ajatella, että tämä on iso juttu elämässäni. Ehkä ei tarvitsekaan toipua nopeasti.

Törmäsin tänään netissä myös listaan, jossa eroteltiin työuupumus ja loppuunpalaminen eri kohdikseen. Monessa paikassa ne ovat myös synonyymeja. Aloin miettiä omaa tilannettani ja tajusin, että voisin puhua myös loppuunpalamisesta ja burnoutista. Ne tuntuvat jotenkin vielä isommilta ja vakavammilta kuin työuupumus. Ne koskettavat vielä paremmin kokemustani omasta tilastani. Ehkä uupuminen oli aluksi helpompi hyväksyä. Loppuunpalaminen kun tuntuu niin pysäyttävältä ja dramaattiselta. Mutta kuten sanoin, koen olleeni aivan lopussa, ihan tyhjä, aivot ja keho täysin tiltissä.

Pysähdyttää edelleen joka kerta, kun joudun toteamaan itselleni, etten jaksakaan nähdä ystäviä, ulkoilla lasten kanssa, käydä kaupassa tai tehdä tavallista helppoa kotiruokaa. On vaan pakko hyväksyä nyt tämä. Nyt on näin ja se on ok! Luin jostain, että kaikki eivät toivu kunnolla koskaan. Mietin joskus, että käyköhän mulle niin. En kyllä tiedä, olisiko se hyvä vai huono asia. Vanhaan stressaavaan ja vaatimuksia täynnä olevaan elämään en ainakaan halua enää palata. Töihin kyllä haluaisin, mutta vain siten, että sinne on kiva mennä. Vähän niin kuin pikkukauppaan, jossa työskentelin opiskelujen aikana. Siellä meillä oli työntekijöiden ja johtajan kanssa ihan tosi hauska ja hyvä meininki. Naurettiin paljon, tunnettiin asiakkaat ja jutusteltiin niitä näitä eikä ketään haitannut, vaikka joku oli tilannut vahingossa ihan hulluja määriä väärää leipää hyllyyn. Se onkin paras työpaikkani, jossa olen ollut. Kiitos vaan Mikko, Tuija, Antti ja kaikki muut ihanat.

Anna anteeksi ja anna lupa

Hei kuule, mitä jos tekisit nämä asiat nyt, kun vuosikin vaihtuu:

Anna anteeksi itsellesi. Anna anteeksi, että päästit itsesi tähän jamaan, tähän tilanteeseen, mikä se sitten onkin. Että et pystynyt parempaan. Anna anteeksi itsellesi, että tuhlasit kaikki rahat. Että söit epäterveellisesti koko vuoden. Että nukuit liian vähän, vaikka tiesit, että se on huono tapa. Että et hoitanut kehoasi liikunnalla. Anna anteeksi itsellesi, että äksyilit läheisillesi. Että ajattelit negatiivisesti etkä kysynyt, mitä toiselle kuuluu. Anna anteeksi itsellesi, että unohdit itsesi ja omat tarpeesi ja teit asioita, jotka eivät tehneet sulle hyvää. Että miellytit liikaa muita ja väsyit. Anna itsellesi anteeksi aivan kaikki mitä ikinä keksit.

Anna sitten itsellesi lupa kaikkeen hyvään. Anna itsellesi lupa rakastaa itseäsi täysin. Lupa hoivata itseäsi, kuunnella aivan omia tarpeitasi ja toiveitasi, pitää huolta itsestäsi: arvostaa itseäsi. Anna itsellesi lupa saada kaikkea mahdollista hyvää elämässä: rakkautta, terveyttä, rikkautta, rauhaa, onnea, iloa, hyvyyttä, muutosta, apua. Usko, että sitä kaikkea riittää sullekin. Anna itsellesi lupa olla juuri sellainen kuin olet oikeasti ja anna itsesi luottaa siihen, että sut hyväksytään kaikkinesi. Anna itsellesi lupa pitää kaikesta, mistä pidät. Ja lupa tuntea kaikki, mitä tunnet. Lupa näyttää tunteesi ja olla aito. Ei ole mitään väärää missään. On vain sinä, upea ihminen.