Tuntuu aivan erityisen ihmeelliseltä, että meidän Satulintu (6v) ja Ukkonen (4v) ovat joulusta lähtien leikkineet yhdessä niin paljon. Aamuisin ovat viihtyneet jopa puolitoista tuntia yhtään riitelemättä pikkulegojen parissa ja meidän makkariin on kuulunut vain sopuisaa keskustelua ja neuvottelua. Mitä kummaa?! Ja miten ihanaa!
Jotain on selvästi tapahtunut, koska aiemmin riitaa tuli lähes koko ajan. Kenties joulun pitkä yhteinen loma tässä kotona opetti lapsia tulemaan toimeen keskenään ja muistutti, miten kivaa on, kun kotona on aina leikkikaveri. Tälläkin hetkellä leikkivät kauppaa Satulinnun huoneessa. Äsken taistelivat heidän yhteistä mielikuvitushahmoa, Napamiestä, vastaan. Löivät Satulinnun huoneen oven kiinni Napamiehen nenän edestä ja olivat yhdessä siellä huoneessa. Täysin sovussa. Mahtavaa!
Kyllä meillä edelleen riidelläänkin. Sohvalla tulee helposti kärhämää, jos toinen on liian lähellä. Sohvan keskityyny on usein molempien mielestä just se paras paikka ja sisaruksen lähellä olo ja pienikin hipaisu voi saada aikaan suurimman huudon ja itkun ja kiukun maailmassa. Kumpikin myös osaa härnätä ja ärsyttää toista tahallaan. Varsinkin Ukkonen osaa tämän taidon ja koettelee siskonsa rajoja: vähän tökkii ja testaa, että milloin saa siskon raivostumaan. Ja Satulintuhan raivostuu. Hyvä kun osataan näyttää tunteita. Itse en lapsena voinut ja olen joutunut opettelemaan sitä aikuisena kantapään kautta. Toki ei niitä lasten tunteita ole silti helppo aina kohdata, mutta tiedän, että tunteiden täytyy antaa tulla.
Ja sitten taas välillä lastenhuoneesta tai sohvalta kuuluu: "Minä rakastan sinua, Satulintu." "Minäkin sinua pikku Ukkonen." Ja toisen kipeään sormeen puhalletaan. Ja huolehditaan, että toinen saa yhtä paljon jätskiä kuin itsekin. Ja pyydetään anteeksi ja silitetään, kun on tehty rumasti. Ja sitten taas lauletaan pieni pätkä pilkkalaulua oman veljen tai siskon nimeä käyttäen. Ah sisaruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti