Äh, ahdistaa kirjoittaa tätä ja silti tuntuu, että jotenkin pitäisi avata tämä kirjoittamisen ja tekemisen lukko. Viime viikot oon ollut taas väsynyt, uupunut ja surullinen. On päätetty asumuserota, mutta sen konkreettinen toteutus häämöttää vasta jossain kaukana, asuntoasioiden takia. Mieli käsittelee asiaa vaiheittain: välillä unohtaa ja välillä suree, tunteet lentelevät kuin kevätmyrskyn tuulet, poukkoillen, ennustamattomasti, sinne ja tänne, leijaillen ja sinkoillen.
Viime viikolla pidin lasten kanssa talvilomaa, vaikka tuntuu, että en ollut lasten kanssa kovinkaan paljon. Alkuviikolla nähtiin kyllä parit kaverit, joiden näkeminen tuntui erityisen tärkeältä. Ehkä tammi-helmikuussa jotenkin ajattelin, että koronatilanne alkaisi helpottaa rokotusten myötä, mutta maaliskuun alku toi omaankin tajuntaan sen, että näkemisiä täytyy edelleen rajoittaa, jopa enemmän kuin aiemmin. Kaikki ylimääräiset tapaamiset jätetään väliin. Satulinnun eskarikavereita on silti nähty, koska ovat muutenkin joka päivä yhdessä. Ja pihassa on leikitty naapurilasten kanssa.
Loppuviikoksi menin mökille. Pyysin lasten mummua ottamaan lapset yhdeksi päiväksi ja miestä ottamaan yhden vuosilomapäivän, jotta pääsin lähtemään reissuun jo viikolla. Sekä junassa että mökillä olo oli jotenkin aivan puhki, pysähtynyt, lasittunut. Kävelin mökkitiellä ja vain jalat veivät eteenpäin. Aivot olivat jossain muualla, unessa.
Mökillä nautin takkatulen sytyttämisestä, nukkumisesta, television katselusta ja kävelystä tiellä. Tuntui, että mihinkään muuhun musta ei irronnut.
Pari yötä mökillä oltuani mun hyvä ystävä ajoi sinne vauvansa kanssa ja se tuntui hyvältä. Oltiin, syötiin, nukuttiin, juteltiin, ulkoiltiin. Ja sama uudestaan. Oli sydäntä lämmittävää tutustua vauvaan (joka oli oppinut nauramaan!) yhä paremmin ja keskustella rennosti ja kiireettä hyvän ystävän kanssa. Istua alas, lojua, maata, löhötä, mitä näitä nyt on.
Sunnuntaina siivottiin mökki ja alkoi olla jo ikävä lapsia. Neljä yötä on minulla näköjään se aika, jolloin ikävä tulee. Ajeltiin kotiin. Lapsilla oli mennyt hyvin ja loppupäivä oli levollinen.
Maanantaina oli mukava mennä töihin. Se tuntui kivalta. Minun piti alunperin tehdä maaliskuusta alkaen 60%:n työaikaa, mutta perhetilanteen takia vähensin työtunteja ja teen vain kaksi päivää viikossa. Joskus kesän lähestyessä mulla on tavoitteena nostaa työtuntimäärää, mutta nyt olen tässä hetkessä ja tämä on tarpeen. Eikä elämästä ja voimavaroista todellakaan tiedä, vaikka terapiassakin on käännetty katsetta ensi syksyyn ja pohdittu, millaisiin asioihin voitaisi silloin ehkä tähdätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti