Omien rajojen asettaminen: anoppi

Minusta on aina ollut kauhean vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä omien rajojen asettaminen. Niin kuin että mitä se on arkisella, tekojen ja puheen tasolla. Millaisia lauseita se on juuri minun elämässä, minun suulla?

Voi yhtään liioittelematta sanoa, että minulla on ollut haastava suhde anoppini kanssa koko parisuhteemme ajan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun mies yllätti meidät molemmat esittelemällä meidät ilman ennakkovaroitusta, ja se varmaan järkytti sekä minua että anoppia. Muistan edelleen anopin ilmeen, kun kurvasimme miehen talon pihaan ikivanhalla perintö-Opelilla ja hän tuijotti siellä pihalla meitä tiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Siitä hetkestä lähtien ja varmaan jo aiemminkin halusin anopin hyväksynnän. Halusin olla hyvä ja pidetty miniä. Samalla tavalla kuin olin halunnut olla hyvä ja pidetty tytär äidilleni.

Jotenkin hyväksynnän kokemus jäi kuitenkin aina vajaaksi. Oikeastihan hyväksyntä lähtee itsestä, hyvästä itsetunnosta, siitä että itse hyväksyn itseni ja annan itseni näkyä sellaisena kuin olen. Sekä anopin että äidin seurassa se on aina ollut minulle vaikeaa. 

Olen vuosikausia kokenut, että olen saanut anopilta jatkuvaa ohjeistusta siitä, miten minun täytyisi olla: olla nainen, puoliso, äiti, työntekijä, ihminen. Ystävät tietävät, että en liioittele. Olen ollut välillä niin turhautunut, että olen ajatellut, että kostona en halua antaa anopin edes nähdä lapsiani. En ole sitä kuitenkaan toteuttanut, koska mies on ollut äitinsä puolella tai vähintään valinnut vetäytyä kokonaan tästä aihealueesta: olemaan kommentoimatta, olemaan puuttumatta. Olen kokenut valtavaa kädettömyyttä tämän asian kanssa. Meitä on avoimesti arvosteltu, tarkkailtu, neuvottu ilman pyyntöä, tehty asioita puolestamme kysymättä, järjestelty kotiamme. Vuosien varrella ihmetelty, kritisoitu, ohjeistettu. Ja nämä asiat on kääritty kauniiseen "minä vain haluan auttaa"-nimiseen lahjapaperiin. Ja miehelle tämä on kelvannut, koska "kyllähän hän auttaa niin paljon ja tarvitsemme hänen apuaan". Sekin on ollut totta.

Näen sen kuitenkin nyt selkeästi, mitä minun olisi pitänyt jo ensimetreillä tehdä. Itsensä soimaaminen ja jossittelu ei kuitenkaan auta, koska ihminen toimii aina vain niiden resurssiensa ja taitojensa mukaan, joita hänellä sillä hetkellä on. Jos olisin osannut, olisin pitänyt rajoistani enemmän kiinni jo heti alkuvaiheessa. Olisin näyttänyt, että oikeasti olen vahva nainen, jota ei tarvitse ohjeistaa elämään. Minut on kasvatettu itsenäiseksi ja se on varmasti yksi syy, miksi anopin sekaantuminen kaikkiin meidän perheen asioihin on tuntunut niin ylitsepääsemättömän ärsyttävältä ja erikoiselta. Hänen tapansa ei ole sopinut minun tapaani olla. Kesti näköjään yli 10 vuotta, että ymmärsin tämän. Sen, että minun tapani elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin hänen. Ja että hänen tapansa elää ja olla, on aivan yhtä oikea kuin minun. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta puuttua minun elämääni tai arvostella minua. Ei oikeutta sanoa kotiani sotkuiseksi tai miestäni laiskaksi.

Turhautumisen syövereissä moitin anoppiani herkästi myös miehelleni. En suosittele sellaista toimintatapaa kenellekään. Muutenkin olen huomannut kipeästi, että en olekaan niin täydellisen hyvä ja mukava ihminen, kuin olen luullut. Mietin, tuleeko tällainen toimintamalli kotoani, omalta äidiltäni. Omien virheiden myöntäminen on vaikeaa meille molemmille, ja myös omalla tyttärelläni on ollut vaikeuksia pyytää anteeksi tehtyään väärin. 

Useimmat meistä välittävät vanhemmistaan eivätkä halua kuulla moitteita heistä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että puolisoiden on pidettävä omat vanhempansa kurissa ja tehtävä heille selväksi, että parisuhde on heidän tämänhetkisen elämänsä tärkein suhde. Aikuisten vanhempien on hyväksyttävä, että lapsi aikuistuu ja irtaantuu, erillistyy omaksi ihmisekseen, hankkii ehkä oman puolison ja elää erillistä elämää, irrottautuu lapsuudenperheestään. Lapsen aikuistuessa hän rakentaa uuden suhteen omiin vanhempiinsa, ja vanhempien tulee myös ymmärtää, että lapsi on uudenlainen nykyään. Hän ei ole enää se lapsi tai nuori, joka asui kotona ja jota piti hoivata. Nyt lapsi on aikuinen ja hänen täytyy saada olla rauhassa se ihminen, joksi hän on kasvanut. Hänen täytyy saada tehdä omat virheensä ja ratkaisunsa. Kuten sanoin, lapsen ja vanhemman suhde täytyy rakentaa silloin aivan uudestaan.

 

Kirjoitukseni pointti on se, että niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, oman elämän onnellisuus on kuitenkin eniten itsestä kiinni. Se on valinta. Ei auta moittia muita. On jokaisen ihmisen oma vastuu pitää omat rajansa ja sanoa, että "tämä ei käy". 

Tämä ei sovi minulle. Minä olen kyllä eri mieltä. Minä haluan näin. Ai miksikö haluan, no muuten vaan. Minun ei tarvitse selitellä halujani kenellekään. Minä haluan eriväriset terassikalusteet. Minä haluan, että pensasta ei leikata. Minä ostan paljon kesäkukkia, jos haluan. Minä ostan omat mansikka-amppelit, vaikka mummula olisi pelkkää mansikkamaata. Minä haluan etukäteen tiedon, milloin automme ei ole meidän käytössämme. Minä haluan porata taululle ruuvin seinään, tai vaikka sata ruuvia, jos haluan. Minun ei tarvitse esittää. Minun ei tarvitse olla mukava, kiltti, sopuisa, tyylikäs, siisti, hoikka tai mitään, mitä en sillä hetkellä ole. Tämä on minun kotini. Se saa olla tällainen. Se saa olla sotkuinen. Nämä ovat minun lapseni. He saavat olla juuri tällaisia ja he ovat täydellisiä. He saavat tuntea kaikkia tunteita ja käyttäytyä hankalasti, se kuuluu lapsuuteen ja kehitykseen. Olen heille paras ja hyvä äiti näin. Minä vastaan lapsistani yhdessä lasten isän kanssa. Me päätämme lasten asioista keskenämme. Älä siivoa meillä. Älä osta meille sellaista, jota emme halua. Älä kommentoi kehoani. Älä anna hienovaraisiakaan laihdutusvinkkejä. Pyydämme apua, jos tarvitsemme sitä. Kiitos avusta, tämä riittää. - Minun lauseita.