Koko asumuseron jälkeinen viikko meni kodin järjestelyyn, siivoamiseen ja esikoisen syntymäpäiväjuhlien valmisteluun. Lasten fiilisten kuulosteluun, omien tunteiden tarkkailuun, miehen loppujen tavaroiden muuttamiseen. Onneksi viikon varrella oli sentään yhdet ystävätreffit, jotka alkoivat rauhallisella terassilounaalla ja ex tempore päätyivät upeaan taidenäyttelyyn ja syvällisiin keskusteluihin luonnon ja ihmisen yhteiselosta. Omien ystävien arvo on nyt korvaamaton.
Pettymystä aiheutti se, että en saanutkaan mieheltä toivomaani ja luulemaani apua muuton jälkeisessä siivouksessa ennen lapsen synttärijuhlia. Olin aiemmin ehdottanut, että palkataan siihen siivooja, mutta mies tuolloin lupasi, että auttaa itse niin säästettäisi rahaa. Tämä ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun mies unohti lupauksiaan pitää. Vaan ei siihen pettymykseen silti totu, päinvastoin, tuntuu aina vain kurjemmalta kerta toisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että hänelläkin oli paljon tekemistä. Olen silti sitä mieltä, että lupaukset täytyy pitää.
Loppuviikolla olin stressaantunut ja väsynyt kaikesta. Siivosin koko huushollin. Kävin ostamassa juhlatarjoamiset ja leivoin kolmet kekkerit. Lensin paikasta toiseen. Jos olisin laskeutunut rentoon hengailuun, en varmaan olisi enää päässyt liikkeelle. Päästin itse itseni väsymään. Lapset olivat synttäriviikonloppuna isällään kaksi yötä, mutta hoitovastuun jakaminen päivisin ei kuitenkaan onnistunut parhaalla tavalla. Koin, että olisin kaivannut lisää hiljaisia, yksin olemisen hetkiä.
Lapsen synttärit olivat tärkeät ja kivat. Hän odottaa niitä aina paljon ja nauttii silminnähden siitä, että saa olla juhlinnan keskipiste. Neitokainen sai paljon ihania lahjoja, mieluisia herkkuja sekä kauan odottamansa kaverisynttärit. Kavereille järjestin vielä ongintaa, Super-kissan taikavoiman etsimisleikkiä sekä kaikille sopivat syömiset. Tuli hyvä mieli siitä, että rakas lapsukainen sai hyvät juhlat.
Sunnuntai-iltana, kun kaikki kolmet synttärikahvit oli juotu, mulle tuli yhtäkkiä todella paha olo. Tuntui, että oksennan. Luulen, että kyseessä oli stressin purkautumisesta johtuva reaktio: tunne meni ohi, kun sain lapset nukkumaan ja huilasin sohvalla.
Koko seuraava viikkokin meni toipumiseen edellisestä. Sen lisäksi oli koronarokotus, ilmalämpöpumpun asennus, työterveyshoitajan puhelu, varsiluomien poisto kosmetologilla, postipaketin hakeminen, pariterapia, yhdet kaverisynttärit ja nuhainen lapsi. Torstaina iski ikävä lapsia ja pidin heidät ex tempore kotona päiväkodista. Käytiin kotieläinpihalla, näkötornin kahvilassa sekä leikkipuistossa. Lauantaina matkustin junalla serkun rippijuhliin ja sunnuntaina kipuilin äidin stressaantuneessa seurassa.
Tämän viikon maanantaille olin varannut ihanan hieronnan, tiistaille tärkeän kampaajan, keskiviikolle pakollisen työterveyslääkärin ja torstaille jännittävän retken luonnonpuistoon. Olin ajatellut, että mukavat tekemiset piristävät ja tuovat elämään sisältöä ja erityistä iloa. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että loppukesälle en buukkaa enää yhtään mitään. Vietän kaiken vapaa-ajan haahuillen ja lojuen.
Viime aikoina erityinen piirre mun arjessa onkin ollut se, että yksikin aikataulutettu tai muuten pakollinen meno päivässä jotenkin pilaa sen koko päivän. Stressaa jo etukäteen, että muistanko tehdä sen asian ja olla paikalla ajoissa. Muistanko kaiken, mitä pitäisi. Ja sinä päivänä en osaa tehdä oikein muuta kuin odotella aikataulutettua menoa. Eli vaikka hieronnat, kampaajat ja muut olen ihan itse varannut kalenteriini sellaisina erityisen toivottuina asioina, ne ovat osoittautuneet kuormittavammiksi kuin arvasin.
Ja huomaan toki senkin, että mun aivot on ylikuormittuneet. Lyhytkestoinen työmuisti takkuilee ja joudun käyttämään paljon energiaa arjen tavallisiin asioihin, esim. kauppaostosten suunnittelemiseen, lasten aamutoimien tekemiseen ja päiväkotitavaroiden muistamiseen, kotoa lähtemiseen ja avainten mukaan ottamiseen, laskujen ajoissa maksamiseen jne. Koko ajan tuntuu, että päässä on ihan liikaa asiaa ja ne asiat jotenkin vain valuvat laajoina virtoina ulos aivoissa olevista suurista railoista. Ja yritän tunkea niitä takaisin sinne mieleen, mutta ne unohtuvat heti kun pääsevät livahtamaan ulos. Ja ratkaisuna kirjoitan ne heti puhelimelle ylös, mikä sekin sitten rasittaa, kun ne asiat ovat siellä puhelimessa odottamassa jotain. Jotain minulta tulevaa reaktiota, toimintaa, ratkaisua.
Nyt olen toiveikas. Ehkä arkemme jatkossa rauhoittuu. Ehkä osaan rauhoittaa sen. Fiilistellä enemmän. Kävellä, ajatella ja olla hitaammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti