Satulintu on tuleva koululainen, eppuluokkalainen. Muita päätä pidempi, etevä ja empaattinen. Herkkä ja tahtonsa tunteva.
Satulinnulla on paljon omaa tahtoa, sisäistä viisautta ja herkkä mieli. Tahto tulee esiin päivittäin, kun "äiti on typerys", "äiti on tyhmä" tai "äiti on kakkapää". Kun äiti ei tee tai ole niin kuin lapsi haluaa. Ja kun äiti ei muka ymmärrä tai usko. Kyllähän äiti ymmärtää ja uskoo, se on varma, vaan äidinkin pään sekoittavat välillä kahden alle kouluikäisen keskinäiset kiistat. Kumpi nyt tällä kertaa teki ja mitä teki? Kenestä nyt tuntui pahalta mikäkin ja mikä johti mihinkin? Kun äiti leikkasi ja värjäsi hiukset, se oli lapselle itkun paikka. "Äiti, sinun tukkasi on ruma. Minun äidillä ei saa olla tuollainen tukka."
Tahtoa löytyy myös muuten. "Tahdon lelun." "Tahdon vihkon." "Tahdon jäätelön." "Tahdon leikkikaverin." "Tahdon sisälle." "Tahdon ulos." "Tahdon herkkuja." "Tahdon Takkuparran iltasadun." On annettu lelut, vihkot, jäätelöt ja sadut. Tehty leikkikaverikin. Kuunneltu, sylitelty, rapsutettu, pussattu. Kovasti on yritetty olla hyviä vanhempia. Niin kovasti, että olen joskus miettinyt, onko vanhemmuudestani kadonnut sen luonnollinen pehmeys. Leppoisuus, rentous, aitous, ilo. Iloitsen lapsistani, mutta olenko oma itseni vanhemmuudessa?
Viime aikoina olen huomannut ajattelevani, ollaanko ostettu lapsille liikaa leluja. Ovatko lapset ollenkaan päässeet oppimaan kiitollisuutta ja asioiden arvostamista? Mistä tietää, milloin on annettu liikaa lahjoja? Minusta niitä voi nimittäin antaa vahingossa liikaa. Lapsen on hyvä oppia sekä rahan arvoa että olemassa olevien asioiden arvostamista. Vaan eikö elämän pitäisi kuitenkin olla myös mukavaa? Missä menee raja?
Jotta muistaisin itse tämän asian, kirjoitan sen tähän ylös. Olen älyttömän onnellinen, että lapsellani on omaa tahtoa ja että hän uskaltaa näyttää sitä minulle. Se on oikeasti todella hienoa ja se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein. En vain ole itse tottunut siihen, että tunteet saa kotona näyttää ja siksi hapuilen, että miten niihin pitäisi suhtautua. Varhaiskasvatuksen ammattilainenkin on näköjään vain äiti lapsilleen. Epävarma, herkkä, hapuileva, hyvää tahtova, virheitä tekevä, inhimillinen ihminen, joka aika useinkin nostaa kädet pystyyn ja toteaa olevansa keinoton. Onneksi niitä hetkiä varten ovat livessä ja somessa ihanat ystävät sekä päiväkodin varhaiskasvattajat, jotka auttavat maadoittumaan takaisin nykyhetkeen ja keskittymään hyviin asioihin. Kertovat etten ole ainoa eikä lapseni tahdo liikaa. Tavallista eskari-ikäisen tahtoa ja kasvamisen vaikeutta. Been there, done that.
Voi lapset, tiedättekö miten paljon opetatte meille vanhemmille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti