Kävellessäni kotiin kaupungilta mietin, että olen kuitenkin saanut elää tosi yltäkylläistä elämää viime vuodet. Raha-asiat on vaivanneet taas mieltä, vaikka tiedän, että vaihtoehto olisi luottaa kaiken hoitumiseen. Olen kiitollinen, että olen saanut matkustaa, harrastaa ja hankkia hyödykkeitä, joista olen saanut iloa.
Mielessä vilahti kuitenkin, että olenko nämä vuodet kuluttanut rahaa vain saadakseni onnea ja hyvää oloa. Elämykset, uudet vaatteet ja tavarat, hemmottelut, toisille ostetut lahjat - entä jos nämä kaikki ovatkin olleet vain keinoni luoda itselleni hyvää oloa tyytymättömyyden keskelle? Olenko ollut sisäisesti niin onneton?
Kävelyllä muistin, että oikeastaan oikea onni ei löydy niistä tavaroista ja asioista, joita rahalla saa. Rahalla saa vapautta ja se on minustakin tavoittelemisen arvoista, mutta kaupasta todellista onnea ei saa.
Onni on lähempänä kuin olen muistanut. Jotenkin niin surullista, että olen vähän unohtanut sen, vaikka se oli niin ilmiselvää seitsemisen vuotta sitten. Tai en ole unohtanut, vaan ollut liian väsynyt nähdäkseni sen kirkkaasti. Sen ääriviivat ovat olleet sumeat. Suurin onni löytyy nimittäin sylistä, kainalosta ja se nukkuu kahdessa pienessä sängyssä asuntomme länsisiivessä. Se leikkii rosvoa ja poliisia, on naukuva kissa. Se soittaa pianoa nelikätisesti ja esittelee pyöräilytaitojaan. Se kapuaa syliin ja muiskauttaa suukon.
Eniten toivon, että tämä kaikki mun elämässä tapahtuva hässäkkä palauttaa mut siihen asetukseen, jossa mulla on aikaa ja jaksamista lähteä leikkipuistoon, majaleikkiin tai pyöräretkelle. Aikaa ja energiaa olla läsnä, leikkiä, ottaa syliin, lohduttaa kiukkuista sekä nähdä ja kuulla. Sillä sellainen äiti haluan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti